Mietteitä vanhojen YouTube-hartausten äärellä

Eilen 19.10.2017 kävin ostamassa itselleni elämäni ensimmäisen tabletin. Huomaan tämän olevan noin neljä kertaa puhelimeni kokoinen ja ihan samanlainen kuin puhelinkin, vaan ilman sitä puhelinta.

Ladattuani oman e-kirjani ”Virvoita sanallasi”, aloin katsella youtubejani. Useimpien katsomisesta oli kulunut jo vuosia. Nostin tähän yhden esille, ja kirjoittelen uudella laitteellani mukavasti Lohjan kodin sohvalla.

Juuri tänään on tuntunut siltä, että huudan Herraa jostain syvyydestä. Ei olo ole huono varsinaisesti, ehkä enemmänkin on kysymys jostain muusta. Pikemminkin voisin sanoa, etten tiedä mitä kysyn, kaipaan tai rukoilen.  Minä odotan, että Herra tietää. Toivon hänen voivan tarkata rukoustani siten, että siitä voisi kuulla tarpeeni, ymmärtää esirukoukseni ja antaa johdatusta. Jospa Hän saisi selvää.

Tahdon vakuuttaa itsellenikin, ettei Jumala pidä mielessä syntejäni. Hän on valmistanut anteeksiannon Pojassaan. Tarvitsen tätä vakuutusta jo sen vuoksi, että rukouksenikin nousee kuin jostain usvan keskeltä. Odotan. Tiedän kaiken tulevan selkeäksi, kirkastuvan ajallaan.

Mökkikausi on lähes lopullaan. En tiedä minkä parissa jatkan. Akvarellimaalauksesta olen myös kiinnostunut. Samoin minulla on paljon valokuvia kortteihin ja kirjoihin. Kun järjestelee kuvia tietokoneella, voi syntyä uusia ajatuksia. Kaiken askartelun keskellä voi huokailla hyvän Jumalan puoleen. Kaikki on kuin kesken, ja olen matkalla vain. Odotan.

Ceta Lehtniemi

4 vastausta artikkeliin ”Mietteitä vanhojen YouTube-hartausten äärellä

  1. liisa

    Kiitos minihartaudesta, on kaunis. Ja tämä matkalaulu niin tuttu, sen kokemukset. Syvyydestä huudan.

    Kirjoitat: – ”Pikemminkin voisin sanoa, etten tiedä mitä kysyn, kaipaan tai rukoilen. Minä odotan, että Herra tietää. Toivon hänen voivan tarkata rukoustani siten, että siitä voisi kuulla tarpeeni, ymmärtää esirukoukseni ja antaa johdatusta.”

    Eikö ole niin, että kaipaamme lopulta Jumalaa itseään? Toivomme luottamusta siihen, että Hän antaa meille, mitä tarvitsemme päästäksemme Hänen lähelleen, kiittämään, iloitsemaan Hänen ihmeellisyydestään. Hän tuli ihmiseksi Jeesuksessa, Hänessä näemme Jumalan kasvot. Hänen Isänsä on meidän Isämme. Hän istuu Isän oikealla puolella ja rukoilee puolestamme.

    Kun tarvitsemme lepoa Hänen lähellään. Hän kutsuu ja vetää lepopaikalle. Aina emme edes todellakaan tiedä, mitä kaipaamme, sydämemme vaan huutaa Jumalan puoleen. Hän tietää. Häntä itseään me kaipaamme, lohdutusta ja rakkautta.

    Hän vetää, Hän herättää sisimmässämme kaipauksen. Hän on jo kuullut rukouksemme, ennen kuin edes itse tiedostimme rukoilevamme. Kaikki tulee Häneltä. Jos olemme olleet liikaa omissa ympyröissämme, Hän pysähdyttää näkemään, mikä on tärkeintä.

    Rauha on anteeksisaamisessa, sovituksessa. Ja lepo. Sen sait kokea. Kiitos siitä hyvälle Jumalalle! Levosta käsin seuraa sitten kaikki muu, askel askeleelta johdatus. Hän kulkee edellä. Kuuliaisuus Hänelle on sitä, että annamme Hänen kulkea edellä.

    Kun on levon aika, silloin on syytä levätä. Hän ohjaa eteenpäin, kun on taas sen aika.

    Vastaa
    1. cetalena Artikkelin kirjoittaja

      Liisa, kiitos! Kyllä sanoitit nyt tunteeni ja kokemukseni.
      Huomaan myös vasta sen, että itselleni on hyvin tärkeää se mitä saan katsoa. Helsingin Luher-kirkossa laulujen sanat olivat heijastettuina esille. Tämä kokonaisuus yhdistettynä papin ehkä hiukan pelkistettyyn ja yllättäväänkin puheeseen, sekä tietysti ehtoolliseen, avasi jotain sisimmässäni. Kun en itse laula, koen välillä ulkopuolisuutta. Katsoessani laulun sanoja ehtoollispöydän yllä keskityn niihin, ja tavallaan sisäistän sanat Kristuksen työn kautta. Virsikirjaa katsoessani keskittymiseni hajaantuu ihmisiin, tai alan silmäillä muita virsiä.

      Joudun huomioimaan sen, että väsyn helposti eikä keskittymiseni ole hyvää. Nyt myös omat kuvien ja sanojen yhdistelmät (YouTubet ym.) auttavat itseäni. Mutta kiitos vielä, Liisa!

      Vastaa
      1. liisa

        Jumala oli siis valmistanut juuri sinulle henkilökohtaisesti sopivan avun. Hän tuntee, minkälaisia olemme, sekä myös kykymme vastaanottaa, jaksamisemme ja kaiken. Se on ihmeellistä kokea.

        Hän on lähempänä meitä, mitä aavistammekaan joskus. Hän yllättää rakkaudellaan ja huolenpidollaan. Hän tuntee sisimpämme, kaikki ajatuksemmekin. Se tuntuu joskus lähes pelottavalta, mutta koska Hän on armollinen, se on myös vapauttavaa. Rakastava Jumala tietää meistä kaiken, ja silti armahtaa – Jeesuksen tähden.

        Hän kuin odottaa, että ymmärrämme hänen iankaikkisen armonsa yhä selvemmin. Hän ei armahda siksi, että ansaitsisimme sen, vaan Hän armahtaa omiaan itsensä tähden, juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsemme, syntisinä ja heikkoina.

        Vastaa
  2. cetalena Artikkelin kirjoittaja

    Olin sunnuntaina Helsingin Luther-kirkossa. Koin saaneeni syvän vakuutuksen Jumalan armosta ja anteeksiannosta Kristuksen ristin työssä. ”Syytekirjelmä” on revitty. Minun tekemisilläni, jakamisillani tai jaksamisillani ei ole merkitystä tässä tärkeimmässä. Lepään. Olen ilman projekteja. En hakeudu myöskään mihinkään uuteen seurakunta- tai järjestöyhteyteen. Ihmissuhdekuormitusta tahdon välttää, ja silti toki elää sovussa ja hyvässä hengessä kaikkien kanssa. Näköjään kävijälaskurikaan ei toimi. Se oli 78000 tuntumassa, mutta nyt sillä ei ole oikeasti mitään väliä enää. Kristuksen sovitustyö merkitsee.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *