Jumalan armo ja laupeus Kristuksessa. Raamattuluennon tapainen puhe, äänitetty kotona ja yhdistetty videoihin.
Armoa ja lepoa opettelemassa
Kuuntelin ja katselin tämän oman YouTube -videoni. Hämmästyin maisemien levollisuutta ja yksityiskohtien kauneutta. Puheeni oli myös hyvin omakohtaista ja Raamatun äärellä elettyä. Tuossa uskalsin kuvata armoa siten kuin itse olin saanut siihen ymmärrystä sanan, Lutherin ja Risto Santalan kirjojen, ja jopa taiteen kautta. En ole Raamatun tuntija, en teologi, en saarnaaja, en johtaja. Olen eräs nainen, joka on omalla tavallaan oppinut ja ymmärtänyt hengellisiä asioita. En pyydä suurta tilaa itselleni. En kaipaa julkisuutta, en oppiarvoa, en kiitosta. Etsin paikkaa jakamiselle, koska ilman sitä jotenkin kuihdun ja etäännyn tärkeimmästä, Kristuksen ja sanan läheisyydestä.
Voisinko silti ajatella toisin päin? Nyt vain pysähtyisin, olisin, enkä jakaisikaan mitään.
Katseluuni ja kuunteluuni kaikui myös taustalta, sisimmästäni, monet vaikeat asiat. Tämän YouTuben puhuin kotonani suppeista muistiinpanoistani. Saman olin jo puhunut eräässä tilaisuudessa julkisesti, suunnilleen saman. Kaikki oli tuolloin hankalaa, tilojen löytäminen, apukäsien saaminen, ja myös puheeni äänitys lopulta epäonnistui. Tämä johti siihen, että puhuin kotona sanelulaitteeseen talteen puheeni. Nîmesin sen jo tuolloin ”raamattuluennon tapainen puhe”. Ilman näitä vaikeuksia en olisi puhunut kotonani, enkä olisi yhdistänyt puhettani videoihin. Ilman mukana oloa järjestössä en olisi pyrkinyt parhaani mukaan valmistelemaan puhettani.
On tavallaan niin äärettömän hyvä olla irti entisestä. Edelleen arastelen tulla yhdistetyksi mihinkään seurakuntaan tai järjestöön. En kiellä taustojani, en sitä mistä olen saanut oppia, ja missä olen saanut olla mukana. En kiellä tämän hetken yhteyksiäni, enkä niitä mihin kaipaan mukaan. En vain tahdo mitään väärinkäsityksiä, enkä tahdo kantaa mukanani muiden taakoiksi yhtään mitään. Tahdon kulkea itsenäni, ja mieluiten jopa esittäytymättä. Pelkään ehkä eniten sitä, että olen jotenkin vahingoksi yhteyksille, mitä niin kovasti etsin ja kaipaan.
Olen mielelläni antanut kirjojani ja korttejani seurakuntiin ja järjestöihin, eli kuitenkin olen esittäytynyt myös niiden kautta. Kyse on ollut jostain mukaan tulon arkuudesta, jakamisen halusta, ehkä pyrkimyksestä päästä sisään toimintaan tätäkin kautta. Nyt olen ajatellut lopettaa tämän tapani toimia. Voisi olla syytä olla mukana ihan itsekkäästi saamassa muilta, palveltavana.
Jatkossa varmaan puhun kotona, ja teen kotona minkä teenkin. Teen ehkä kirjoja ja kortteja, kenties jotain muutakin? Tai sitten en tee enää yhtään mitään. Ehkä olen vaan. Pyydän saada kulkea valmistetuissa teoissa, ja se voi olla tällä hetkellä sitä, etten tee mitään näkyvää. Nyt on muutoksen aika. En enää välitä siitä mitä ihmiset sanovat, siitä mitä saan olla tai tehdä. Jaan omilla sivuillani ja omin käsin, omin varoin, sitä mitä koen jaettavaksi saavani. Tai sitten en enää jaa mitään. Ehkä olen päinvastoin saamassa myös omilta sekä toisten sivuilta.
Onhan meillä lupaus siitä, että saamme olla kuin oksia viinipuussa, Jeesuksessa. En päästä tähän väliin ketään. Minun ei tarvitse päästää, enkä saa päästää. Ja saan elää anteeksiantamuksesta. En tahtoisi päästää väliin edes omaa murehtimistani. Tämä tarkoittaa suuntaan ja toiseen armon varassa elämistä. En tahdo enää muistella menneitä. Ne ovat niin pieniä asioita. Kaikki yhdessä on ollut vaikuttamassa Jumalan johdatuksessa. ”Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat”. Tämä on mielestäni sitä, että tahtoo elää rakastavan Jumalan yhteydessä; ei ole kyse oman rakkauden määrästä. Opettelen ottamaan aikaa ja tilaa Jumalan kasvojen edessä hiljentymiseen.
Ceta Lehtniemi