Olin kevättalvella sanan ja rukouksen illassa ja lähdin kesken pois. Olen ollut elämäni aikana tavattoman monissa vastaavissa tilaisuuksissa, eniten Imatralla. Usein olin juontajana ja saatoin rukoilla etukäteen sekä tilaisuuden että pääpuhujan puolesta. Usein pastori oli jakamassa sanaa, mutta tilaa annettiin seurakuntalaisillekin jakaa sitä mitä oli sydämellä. Jakaminen saattoi toki tapahtua myös niin, että vetäjälle kerrottiin etukäteen sydämelle noussut asia. Varsinainen opetuspuhe oli yleensä noin 20 minuuttia.
Sanan ja rukouksen illassa meitä oli vain neljä ihmistä, melko iäkkäitä pastoria lukuunottamatta. Pienen seurakunnan pastori kysyi meiltä kolmelta mahdollisia rukousaiheita, mikä tuntui toki hyvältä ja oikealta. Nämä rukoilimme tavallaan heti pois mielestä. Sen jälkeen pastori meni eteen seisomaan puhujanpulpetin taakse ja puhui meille kolmelle 40 minuutin opetuspuheen oikeasta uskosta ja sinapinsiemenestä. Uskon puhe käsitteli pääasiassa parantamisrukousta ja siihen liittyviä asioita.
Puheen jälkeen annettiin lupa rukoilla. Kokousta oli ollut tasan tunti. Itse yritin täydentää osaltani pastorin puhetta siihen suuntaan, että kärsivällinen lähimmäisen rinnalla kulkeminen ja toisen puolesta näkymättömästi rukoileminen kuvaa myös uskoa. Olisin jatkanut raamatunjakeella, jonka laitoin nyt tähän kirjoitukseeni näkyviin leikekuvana. Pastori keskeytti minut välittömästi, kun yritin jotain sanoa. Olin hämmentynyt, mutta jäin hiljaisena ihmettelemään.
Toinen meistä naisista rukoili lyhyesti mainiten myös Jeesuksen ristin työn. Aloin itsekin rohkaistuneena rukoilla keskittyen kiittämään ristin sovituksesta ja sanoin toki, että meillä on kärsivällisyyden ja lohdutuksen Jumala. Pastori keskeytti minut mielestäni lähes karskisti. Huomautin, että keskeytit minut jo toistamiseen. Sain vastauksen, että minä puhuin heille (ihmisille) enkä Jumalalle. Lähdin pois tilaisuudesta ja samalla koko seurakunnasta. Raamatunjae jäi jakamatta. En saanut sanoa mitään hiljaisesta rinnalla kulkemisesta ja rukouksesta. Miten tämän olisin voinut jakaa seurakuntaa varten, kun en saanut lupaa puhua ihmisille?
Sinapinsiemen on tavattoman pieni ja huomaamaton. Siitä kasvaa kookas puu. Kun ihminen elää hyvin vaikeaa vaihetta elämässään jopa vuosia tai kymmeniä vuosia, hänellä saattaa olla useita ”näkymättömiä” rukoilijoita, ihmisiä jotka jaksavat rakastaa ja uskoa, luottaa Jumalaan. Juuri tämä kysyy Kristuksen kärsivällisyyteen turvaamista. Vasta elämäntilanteen asetuttua paremmaksi Jumalan armosta, saattaa tulla esiin ne ihmiset, jotka ovat uskoneet ja rukoilleet. Nousee myös suuri kiitollisuus Jumalaa kohtaan.
Herran Henki voi ohjata sydämiämme Jumalan rakkauteen ja Kristuksen kärsivällisyyteen. Oma kärsivällisyyteni on tainnut jo loppua. En ehkä enää etsi itselleni paikkaa, missä voisin sanoa jonkun sanan kristittyjen ryhmän keskellä ja rukoilla yhdessä muiden kanssa. Kirjoittelen tänne kuin päiväkirjaan. Ehkä joku on kokenut jotain samaa? Kommenttiin saa vastata nimimerkillä siinä missä kysytään nimeä. Tarkistan kaiken ennen esille laittoa.
Ceta
Lisään tähän kuitenkin sen, että sain rukousvastauksen liittyen näyttelyni pystytykseen. Vahtimestari tulee töihin lauantaina, jolloin ymmärtääkseni hänellä ei pitänyt olla edes työvuoroa. Nyt minulla on pystytykseen sekä lauantai että maanantai. Rukous yhdessä toisten kanssa on tärkeää, mutta kunniaansa Jumala ei anna ihmisille. Ja se oli positiivinen puoli, ettei kenelläkään ollut mitään väheksymistä taiteellista harrastustani kohtaan. Kiitos Jumalalle! Lisään vielä, että moni uskova on rukoillut näyttelyni puolesta jo pitkään. Tämä on ollut koskettavaa.
Toinen lisäys. Minä koen valtavan suurena asiana saamani tuen näin arkisessa asiassa kuin taidenäyttely. Miten suuri asia onkaan, jos ihminen saa tukea sairastaessaan, kärsiessään yksinäisyydestä, aistien ja muistin heikkenemisestä, uskoon ja hengellisyyteen liittyvistä vaikeuksista ym. Tuki tulee usein yksittäisiltä ihmisiltä.
Kiitos! Pidin kirjoitustani jonkin aikaa yksityisenä, mutta päätin laittaa julkiseksi. Koin asian juuri kirjoittamallani tavalla. Silti ei jäänyt mitään mielipahaa. Tuli tavallaan kerralla selväksi, etten itse pystyisi tuolla olemaan kuin passiivisena, hiljaisena kuulijana, jonka ajatuksia, tietoa tai hengellistä näkemystä ei arvosteta. Tämä ehkä kuulostaa siltä, että olisin loukkaantunut – en ole lainkaan. Näin saa olla.
Olen mikä olen ja Jumalan johdatuksessa tällaisena. Nautin hiljaisuudesta, yksittäisten ihmisten kohtaamisesta ja kuuntelusta. En ehkä edes tahdo kuulua mihinkään. Se voi olla aivan liian outoa ja vaikeaa. Ammennan paljon hyvistä kirjoista ja puheista sekä luonnosta ja voin hyvin. Hyvä, ettei minua enää ”tarvita” seurakuntiin tai yhteisöihin. Minulla ei tarvitse olla jaettavaa tai sanottavaa. Minulla ei tarvitse olla edes uskoa siinä merkityksessä, mitä pastori kuvasi ”sinapinsiemenen uskoksi”, joka saa aikaan parantumista ym. – muuta suurta. Uskoa ei tarvitse inhimillisesti määritellä, kuvata ja mitata -ei edes nähdä tai kuulla. Kristuksen lahjauskosta elämme. Riiputaan vain Kristuksessa.
Meillä on tosiaan monilla hankalia kokemuksia kuten sinäkin kerroit. Ja kaikki tämä vaikuttaa myös hyvää, kun Jumala on kanssamme. Ehkäpä se koituu jopa parhaaksemme kuten sana vakuuttaa.
Hei, täytyy sanoa, että olipa pastorilta varsin karkeaa ja tahditonta käytöstä. Herää vain kysymys, että mikä lienee motivoinut häntä tuollaiseen käytökseen.
Itse aika ajoin palauttelen mieleeni vuosi kymmenien takaista aikaa Ruotsissa, jossa tulin hengelliseen herätykseen ja ns. uskoon. N. seitseämän vuotta olimme osa pientä suomalaista kristillistä yhteisöä isomman ruotsalaisen seurakunnan suojissa.
Ko. kristillistä yhteisöä johti yksin elävä nais evankelista. Täytyy sanoa, että siellä tuli koettua kaikenlaista, eikä useinkaan kovin mukavaa.
Kyseinen seitsemän vuotta oli todella ahdistavaa aikaa. Johtajan johtamistyyli oli hyvin kontrolloiva, lakihenkinen, joka osasi kyllä pitää seurakuntaväen riittävän syyllisenä ja riittämättömänä. Evankeilumi sanan varsinaisessa mielessä sieltä puuttui täysin tai sitä jaettiin hyvin ehdollisena. Yhteistöstä irtaantuminen oli varsin kivulias, mutta tarpeellinen. Muistan kuinka vihan, syyllisyyden ja ahdistuksen tunnot olivat tuttuja ”kumppaneita” tuota irtaantumisprosessia tehdessäni.
Näin jälkeenpäin olen paljon pohtinut kun olen saanut kokemuksiini etäisyyttä, että noillakin vaiheilla on ollut oma tarkoituksensa. Ehkäpä se on tuonut hieman ymmärrystä niitä ihmisiä kohtaan joilla on samankaltaisia kokemuksia, sanoisiko tietynlaisesta hengellisestä väkivallasta.