Hylkäämisen pelosta

Hylkäämisen pelosta -hengellisiä näköaloja

Yritän tuoda joitain ajatuksiani esille. Tästä voi sitten jatkaa keskustellen. Kommenttiosio on käytettävissä. Itse olen kokenut paljon hylkäämisen pelkoa. Enää en välttämättä pidä erityisen tärkeänä tietää syitäkään. Jossain elämänvaiheessa tämä ymmärtämiseen liittyvä puoli oli tärkeää.

Voisi lyhyesti sanoa, että hengellinen apu on tullut vähittäisen Jumalan tuntemisen myötä. Ja Jumalan tunteminen on tullut Raamatun ilmoituksen kautta. Vaikka olen lukenut Raamattua laajasti eri puolilta, niin tiedän sisälläni olevien pelkojen vaikuttaneen siinä, mihin jakeisiin olen kuin tarrautunut kiinni.

Hylkäämisen pelkooni on yhdistynyt ajatus siitä, mitä minun täytyisi tehdä tai kuinka onnistua tai jaksaa. Ja riman ollessa korkealla, olen luonnollisesti kokenut usein syyllisyyttä. Me olemme kaikki niin erilaisia yksilöitä, Jumalalle rakkaita, että tahdon käsitellä aihetta juuri omista tuntemuksistani käsin.

Tuntuu ehkä aivan hassulta, mutta koen hyvin rakastavina ja lohdullisina Jeesuksen sanat Johanneksen Evankeliumin 15 luvusta: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.” Mikä tässä lohduttaa minua? Ensinnäkin se, että jae korostaa yhteyttä Jeesukseen. Toiseksi se kertoo oman tekemisen ja ponnistelun toivottomuuden hengellisissä asioissa.

Onkin kyseltävä aivan uudesta levon lähtökohdasta käsin asioita. Tulee usein havaittua, että olen aivan tyhjä, ja pyydettyä: ”Isä neuvo minua”. Tai tulee nähtyä oma väsyminen ja levon tarve Jeesuksen lähellä. Tästä syntyi myös runoni ”Jeesuksen läheisyydessä”.

Jeesuksen läheisyydessä
 
Jeesus, läheisyytesi muuttaa
enemmän kuin vaatimalla,
pakon voimalla voi tapahtua.
 
Tahdon Sinua niin rakastaa
ja yhä vaan oppia Sinusta.
Anna leposi, ota paha oloni.

Kiitos sylistä, missä itkeä saan.
Kiitos syvästä hiljaisuudesta,
jossa kuulen rakkauden sanoja.

Näihin hylkäämisen tunteisiin on liittynyt myös se piirre, että on ehkä liian herkkä sille mitä muut sanovat. Todellisuudessa muilla on varmaan ihan omia asioita toimitettavanaan. Kuitenkin jokin osaamattomuus, laiminlyönti tai tavallaan noloutta aiheuttanut asia saattaa nousta mieleen toistuvasti aika ajoin. Myös tämä tunne yhdessä vaatimusten kanssa ilmenee runoissani, myös tässä:

Monin silmin

Minua on katsottu monin silmin
elämäni eri vaiheissa.
Isän silmin, äidin silmin,
veljen ja siskon silmin.

Vielä itsekin arvioin,
ystävät ja työtoverit mittaavat:
Hyvää ja huonoa, rumaa ja kaunista.
Katseiden alla olen.

Isä, vasta nyt ymmärrän:
Tärkeimmät katseet luot Sinä
ja olet aina luonut
sekä pintaan että herkkään syvyyteen.

Isä, saanhan pysähtyä eteesi.
Myös minä olen Sinulle tuttu
jo idustani alkaen.
Isä, Sinä katsot ja rakastat.

Isän kasvojen edessä, hänen katseitten alla oleminen, on minulle hyvä asia. Hän näkee kaiken oikein, ei väärin eikä valheellisesti. Kaikesta tästä huolimatta Raamattu ilmoittaa, että Jumala rakastaa ja on uskollinen. Jumala on meille Kristuksen tähden Isä. Minulle on ollut niin äärettömän rakas ja turvallinen asia saada ymmärrys juuri näistä asioista.

Johanneksen Evankeliumi10. luvun jakeet 27-30 ovat minulle tärkeät: ”Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni. Minun Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kaikkia, eikä kukaan voi ryöstää heitä minun Isäni kädestä. Minä ja Isä olemme yhtä.

Muistan vielä ajan, jolloin illalla rusensin tyynyäni, ja kertasin ulkomuistista noita jakeita. Tahdoin käydä nukkumaan niin, että olen Isän kädessä kiinni ja samalla lähellä Jeesusta. Vasta pitkien aikojen jälkeen kuva Isän kädessä olosta muuttui tämän kuvan kaltaiseksi:

Levon löytyminen on kovin monesta asiasta kiinni. Kuitenkin olemme hyvän Jumalan hoidossa, vaikka tuntemuksemme olisivat aivan päinvastaiset. Kun osaamme jollakin tavalla pyytää Jumalan apua ja turvata Jeesuksen sovitustyöhön puolestamme, olemme parhaassa mahdollisessa turvassa. Saamme jäädä luottavaisesti odottamaan ajallaan saapuvaa apua.

Ceta Lehtniemi

5 vastausta artikkeliin ”Hylkäämisen pelosta

  1. liisa

    Kiitos, Ceta ja Keijo. Olen ajatellut parisen viikkoa, kirjoittaisinko jotain. Nyt tartuin sitten ”kynään”—-.

    Hylätyksi tulemisen tunne on minullekin kovin tuttua, ja sen takia myös hylkäämisen pelko. Syistä en nyt kerro, mutta voin Keijon tavoin sanoa: – ”Näin jälkikäteen omaakin historiaa ajatellen, on pakko todeta, että on todella Jumalan suurta ihmettä ja armoa, että ylipäätään on edes jollain tavoin tolkuissaan saanut säilyä.”

    Kokemukseni liittyvät minullakin lapsuuteen ja nuoruuteen, vaikkakin eri tavalla kuin sinulla, Keijo. Olen myös aikuisena kokenut jotain, jonka seurauksena hylätyksi ja torjutuksi tulemisen tunne on mennyt hyvin syvälle sisimpään.

    Toisaalta, – silloin yhä enemmän olen tullut riippuvaiseksi Jumalan Sanasta. Hän lupaa, ettei koskaan hylkää. Näin on minullekin käynyt usein, kuten Keijo sanot: – ”— lähinnä tiedollisesti ja tietoisesti välillä hyvinkin ”kuivan” tuntuista Jumalan Sanaa koettaa lukea ja mietiskellä ja ihmeellisellä tavalla Sana usein ikäänkuin aktualisoituu. Ja tämä lienee sitä, mitä viisaat Raamatun opettajat sanovat; ”Pyhä Henki käyttää Sanaa ja tekee sen eläväksi”.”

    Otan esiin erään näkökulman. Keijo: – ” Jumalallekin lienee kyseinen hylkääminen ollut varsin merkittävä, koska Hän jossain kohtaa sanassaan toteaa, että vihaa hylkäämistä.”

    Miksi Jumala vihaa hylkäämistä? Hylkäämisen tunteeseen liittyy tunne arvottomuudesta. Siihen liittyy tunne häpeästä – kuten sanoit – ja siihen liittyy tunne siitä, että kukaan ei ole minua puolustamassa.

    Tämä viimeinen on minulle tuttua. Olen yksin kipuni ja tuskani kanssa. Kukaan ei lohduta. Ja jos joku yrittää lohduttaa, sekin auttaa kovin vähän. Siihen liittyy se, että ihminen kärsiessään helposti luulee tehneensä jotain syntiä, ja saavansa rangaistuksen siitä. Pahinta on se, että ei edes tiedä, missä olisi väärin tehnyt. On vaan ylipäänsä ”kelvoton”, ”epäonnistunut” jne.

    Jos on lapsena hylätty, tai kokenut tulleensa hylätyksi, kaikki nämä tunteet seuraavat, jossain määrin ainakin, koko elämän ajan mielen pohjalla. Se on elinikäinen haava, joka tosin arpeutuu, jopa hyvinkin, mutta se on arka, ja tulee satutetuksi kovin helposti.

    Jumala rakastaa luomaansa ihmistä. Se on meidän arvomme, olemme jotain suunnattoman arvokasta, Jumalan silmäterä. Joka koskee meihin, koskee Häneen. Jos tunnemme Hänet henkilökohtaisesti, emme joudu häpeään. Syntimme saamme tunnustaa, ja Jeesuksen kuoleman, Hänen verensä tähden, saamme ne anteeksi, – olemmehan jo osallisia täydestä sovituksesta.

    Emme kärsi tässä maailmassa syntiemme tähden, vaan usein siksi, että ihminen on paha, ja välinpitämätön toisia kohtaan. Ja toiseksi, tämä maailma on kuolemanalainen. Maailmassa teillä on ahdistus, sanoi Jeesus, mutta Hän on voittanut maailman. Jumala on Puolustajamme Jeesuksessa, Pyhän Hengen kautta. Toki voimme saada kuritusta ja joudumme koetuksiin, mutta niissäkin olemme rakastavan Isän silmien alla.

    Jumala vihaa hylkäämistä, koska Hän on aina niiden puolella, jotka ovat heikoilla. Kovimman tuomion Vanhassa Testamentissa saivat ne, jotka eivät huolehtineet heikoista.

    Joka kohdassa on kuitenkin katsottava myös itseensä, että en hylkäisi, en torjuisi, en olisi toisten yläpuolella, saisi toista ihmistä kokemaan itseään arvottomaksi. Hylätyt ymmärtävät toisiaan. Kärsivät ymmärtävät kärsiviä. Toinen toistamme tukien voimme lievittää näitä tuskallisia tunteitakin. Olemme Jumalan edessä yhdessä Hänen rakkaita lapsiaan.

    Tuo: – ”Älä näy, älä kuulu, älä tunnu.” on niin tuttua. Mutta on lupa näkyä, – Jumalan edessä. Olen Hänen lapsensa. On lupa kuulua, – saan rukoilla, kertoa kaikki tunteenikin, rehellisesti, vaikka vihaisena, kapinoivana. Hän ei torju, ei hylkää. Saan myös tuntua, olla olemassa. Hän johdattaa minua, Hän tarttuu oikeaan käteeni ja taluttaa. Elämäni on arvokasta, koska Hän on minut tänne luonut, ja kutsunut yhteyteensä.

    Psalmi 73 on tullut rakkaaksi, siitä joitain jakeita, jotka ovat auttaneet minua:

    23 Kuitenkin minä pysyn alati sinun tykönäsi, sinä pidät minua kiinni oikeasta kädestäni.
    24 Sinä talutat minua neuvosi mukaan ja korjaat minut viimein kunniaan.
    25 Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli.
    26 Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti.

    Tästä olen saanut iloa ja rohkeutta. Jospa joku muukin saisi?

  2. Keijo

    Hei, jälleen nostit esiin erittäin mielenkiintoisen ja mielestäni varsin ajattoman aiheen. Monet tekstin kuvaukset osuu hyvin myös omalle kohdalleni. Jumalallekin lienee kyseinen hylkääminen ollut varsin merkittävä, koska Hän jossain kohtaa sanassaan toteaa, että vihaa hylkäämistä. Tulee mieleeni omasta historiasta, kauan sitten kouluajoilta tilanteita liikuntatunneilta, jolloin valittiin mm. pesäpallo-tai jalkapallojoukkueita. Muistan kuinka häpeän, nolouden ja ulkopuolisuuden tunnot nousivat esiin kun tavallisesti olin niitä viimeisiä tai viimeisin, jonka kukaan halusi ottaa omalle puolelleen joukkuetta. Tämä siksi, että olin ja olen aina ollut yleensä erittäin huono missään joukkuepeleissä.

    Ajattelen, että yleensä aina kun ihminen tulee jollain tavoin torjutuksi, hylätyksi, niin se pudottaa häntä myös häpeän positioihin. Häpeä lienee ihmisyyden eräs sietämättömimpiä tuntoja ja on luonnollista, että siltä haluaa suojautua. Puhutaankin häpeäraivosta. Ts. jotkut siihen vastaavat aggressiolla, raivolla. Nämä tunnot on Kristuskin kokenut ja varmaan syvimmällä mahdollisimmalla tavalla. Hän joutui jopa Jumalan hylkäämäksi. Ja sana sanoo, että Hän kärsi ristin häpeästä välittämättä. Mitä onkaan voinut Isän sydämen tunnot olevan, kun joutui antamaan Poikansa ristille hylättäväksi? Hän joka on todennut, että vihaa hylkäämistä ja sitten kuitenkin hylkää oman Poikansa. Tämä kaikki meidän syntisten vuoksi.

    Omaankin kehityshistoriaani (päihteiden käytön ja väkivallan varjossa eläneenä herkimmät lapsuus-, ja varhaisnuoruusvuoteni ) ajatellen, ovat hylkäämisen ja häpeän elementit tulleet tutuiksi. Kenen silmin ihminen itseään katselee; on varsin aiheellinen kysymys. Itselleni oli aikoinaan merkittävä löytö Tommy Hellstenin kirja; virtahepo olohuoneessa. Ko. kirja sanoitti hyvin niitä ilmiöitä ja sisäisiä tuntoja, jotka tuollaisesta perhetilanteesta lapselle-, ja nuorelle nousee. Älä näy, älä kuulu, älä tunnu..Siinä lienee ”virtahevon” välittämä keskeisin kokemuksellinen efekti, minkä se vaikuttaa läheisissä ihmissuhteissa. Ts. tuon voinee hyvällä syyllä tulkita hylätyksitulemisen kokemukseksi, mistä yleensä seuraa häpeän kokemus.

    Näin jälkikäteen omaakin historiaa ajatellen, on pakko todeta, että on todella Jumalan suurta ihmettä ja armoa, että ylipäätään on edes jollain tavoin tolkuissaan saanut säilyä. Kyllä mielestäni Jumalan Sana on paljon minua auttanut. Mm. Psalmi 25- sanoma ja siinä vaikkapa jae 3: ”ei yksikään, joka sinua odottaa, joudu häpeää…”. Joskus tuollaiset Raamatun ilmaisut koskettelevat myönteisellä ja lohdullisella tavalla ihan tunteidenkin kieliä. Omalla kohdallani se on yleensä sitä, että lähinnä tiedollisesti ja tietoisesti välillä hyvinkin ”kuivan” tuntuista Jumalan Sanaa koettaa lukea ja mietiskellä ja ihmeellisellä tavalla Sana usein ikäänkuin aktualisoituu..Ja tämä lienee sitä, mitä viisaat Raamatun opettajat sanovat; ”Pyhä Henki käyttää Sanaa ja tekee sen eläväksi”..

      1. Ritva

        Kiitos Herralle!
        Niin lähellä olevaa, niin rakasta, niin koskettavaa tekstiä.

        1. cetalena Artikkelin kirjoittaja

          Voi, Ritva, kiitos sanoistasi. Tuntuu hyvältä.

Kommentointi on suljettu.