Meidän edestämme

Meidän edestämme,

Eino Sormunen, Helsinki 1941, Osakeyhtiö Weiling & Göös Aktiebolag

Kirjan sanoma on hyvin keskeisissä asioissa. Se on sekä oppikirja että minulle ainakin hartauskirja, apu hiljentymiseen ja rukoukseen. Olen pannut merkille, että joku vuosikymmen sitten osattiin kiinnittää huomiota sisällysluetteloon. Vaikka teen vihkoon muistiinpanoja, palaan välillä vilkaisemaan sisällysluetteloa. 

Kirjan keskivaiheilla on luvussa Kristus meidän puolestamme käsitelty sovitusoppia, sitä mitä siitä on teologia sanonut. On hyvä, että luku on laaja. Vuosisadan vaihteessa (tarkoittaa 1800 luvun vaihtumista 1900 -luvuksi) sovitusoppi oli jokseenkin kadonnut teologisesta keskustelusta. Silloin moni jumaluusoppinut oli sillä kannalla, että evankeliumi ei ollut sanomaa Jeesuksen Kristuksen teosta, vaan Jumalan isänrakkaudesta. Jeesus oli tässä ajattelussa sanoman tuoja, vaan ei sen sisällys (s. 47).

Vanhalla kirkolla ei muka ollut sovitusoppia, vaan sen oli keksinyt vasta keskiaika, Anselm ja Abaelard. Erikoisesti Anselm sai osakseen kritiikkiä. Tuhlaajapoika -vertausta käytettiin osoituksena siitä, että isä armahtaa ilman välittäjää. Vertauksen kohokohta ei kuitenkaan ole ajatus: mitään sovitusta ei tarvita, vaan ajatus: ”Kun hän vielä kaukana oli, hänen isänsä armahti häntä …” Lisättäköön vielä, ettei vertauksen kuulijoilla ollut mitään vaaraa käsittää väärin vertauksen ydintä, sillä heidän Jumala-kuvansa ei ollut vetistetty ”rakkaus”, vaan juutalaisuuden Jumala, pyhä ja vanhurskas (s. 52).

Myöhemmin sovitusopit olivat monipuolisesti läsnä teologisessa keskustelussa maailmansodankin kenties osaltaan vaikuttaessa tähän. Puhuttiin Kristuksesta turmiovaltojen voittajana, sijaissovittajana tai sijaiskärsijänä. Sormunen toteaa, että teologia on todella ristikeskeistä ja kristuskeskeistä, siis kristillistä, vain sikäli kuin sijaissovitusoppi on sen keskuksessa. Kristillisyydessä on kaikki arvioitava ristin teon varassa.

Anselmin hyvitysoppi on ollut välillä huonossa valossa sen väitetyn oikeudellisen luonteen vuoksi. Luther omaksui aikoinaan Anselmin ajatuksen, että sovitus oli välttämätön ja että se oli tapahtunut tosiasia ja sellaisena pätevä ja riittävä. Mutta hän syvensi Anselmin ajatusta siinä kohtaa, että Jeesuksen kärsimys oli rangaistuskärsimys ja juuri sellaisena hyvitys. Jeesus kantoi meidän syntiemme rangaistuksen ruumiissaan ja meidän syntiemme syyllisyyden omassatunnossaan kokiessaan syyllisyyden aiheuttaman äärimmäisen hädän, Jumalan hylkäämänä olemisen kauhun: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!”

Luther nimittää turmiovalloiksi kaikkia niitä, jotka tahtovat ahdistetulta omaltatunnolta pimittää Kristuksen ja siten syöstä meidät epäuskoon ja epätoivoon. Sama taistelu, jota Kristus ja turmiovallat käyvät maailmankaikkeudessa, tapahtuu myöskin kauhistuneessa omassatunnossa, ja silloin meitä voi auttaa vain hän, joka on meidän edestämme maistanut ihmisosan kaikki syvyydet, mutta keskellä pimeyttä, toivottomuutta ja Jumalan pilkkaamisen kiusausta on pysynyt kiinni Jumalassa.

Vasta tässä käsityksessä on Jumala astunut kaikkeen ihmishätään ja hänen hankkimansa sovitus ja lunastus on runsas ja riittävä tuomaan pysyvän avun, rauhan ja lohdutuksen syntisen ihmisen kaikkeen hätään (ss. 66, 67).

 

Tauon jälkeen palaan nyt lukuun Vapahtajamme ihmisyyden merkitys, s. 29

Uskomme siihen, että Vapahtajamme on ”totinen Jumala, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt, ja myös totinen ihminen, syntynyt neitsyt Mariasta”. Jeesuksen jumaluus on usein koettu tavallaan uskolle helpommaksi tai hyväksyttävämmäksi asiaksi kuin Jeesuksen ihmisyys. Varsinkin siinä kohden, missä ihminen on heikoin ja avuttomin, nimittäin kärsimyksessä, ei voitu nähdä häntä meidän vertaisenamme ihmimilliseltä olemukseltaan. Jeesuksen kärsimys tahdottiin käsittää enemmän tai vähemmän näennäiseksi. Tämä käsitys tunnetaan dokeettisen käsityksen nimellä.

On suuri virhe ja osoitus pinnallisesta ymmärryksestä, jos Jeesusta ajatellaan ihmisenäkin ainoastaan hänen jumalallisen täydellisyytensä, siveellisyytensä ja esikuvana olemisensa kautta.  Kun Luther kehotti katsomaan Jumalan rakkautta ihmisessä Jeesuksessa, hän tarkoitti sitä, että Jumalan valtasuuruus , pyhyys ja vanhurskaus oli Jeesuksessa laskeutunut alas, inhimillisen hädän ja avuttomuuden alaisuuteen sitä varten, että syntinen todella voisi hädässään ja avuttomuudessaan häneen tarttua. Vapahtajamme kokema hätä ja kiusaukset olivat täyttä totta. Hän oli ahdistettu ja murheellinen kokien aidosti samaa kuin me ihmiset. (Hebr. 4:15)

Suurin vaikeus liittyy useimpien uskovien ajatuksissa siihen, että Vapahtajamme oli kiusattu niinkuin mekin, siihen että hän tunsi lihan ja hengen välisen kamppailun kiusauksen tullessa. Hän jopa pyysi opetuslapsiaan valvomaan ja rukoilemaan kanssaan (Matt. 26:41). Toiset ajattelevat, että Jeesus erehtyi, että hän luuli hänellä olevan tavalliset lankeamisen mahdollisuudet, vaikkei hänellä muka niitä ollut.

Jeesuksen vaikein kiusaus oli se hetki, jolloin hän oli ristillä Jumalan hylkäämänä ja huusi tuskanhuutonsa: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Matt. 27:46) Jos Jeesus tässä erehtyi, ei hän olekaan kantanut meidän syntimme syyllisyyttä ja rangaistusta ja Jumalan vihaa pohjiaan myöten. Ihmisen äärimmäisin hätä on juu Jumalan hylkäämänä olemisen kauhu, ja tämä luovuttamaton Raamatun sana osoittaa meille, että Vapahtajamme on senkin kantanut ”meidän edestämme”. Näin hänen vapahtajantyönsä on ulottunut hätämme syvimpään pimeyteen asti (s.33).

 

Siirryn lukuun ”Kärsiikö Kristus yhä?”, s. 72

Sormunen kertoo kirjassaan, että hänen julkaistuaan Herättäjä -lehdessä artikkelina ”Vapahtajamme ihmisyyden merkitys”, se herätti myös kiivaita vastaväitteitä. Niihin hän joutui sitten reagoimaan, ja tältä pohjalta syntyi myös tämä kirjan luku.

Jo alkukirkon aikana esiintyi niitä, jotka perustivat ajatuksensa kreikkalaiseen Jumala-kuvaan, jonka mukaan jumalat elävät autuaassa levossa, kaiken inhimillisen hädän saavuttamattomassa rauhassa. Heille oli sietämätön ajatus, että Jumala olisi kärsinyt Kristuksessa, ja siksi he selittivät ristinkärsimyksen näennäiseksi, kuin näytelmäksi. Luther asettui voimakkaasti kaikkea ”dokeettista” ajattelua vastaan. Hän toi esiin Jumalan hylkäämänä ristillä olevan Kristuksen (Matt. 27:46).

Tämän jälkeen järkeisusko tahtoi sovittaa Vapahtajamme kärsimyksen vain Getsemaneen ja Golgatalle, mutta erottaa siitä Jeesuksen maallisen elämän, joka olisi meille muka vain siveellinen esikuva, mutta ei sijaiskärsimys. Kuitenkin täytenä ihmisenä Jeesus oli osallinen kaikesta ihmisen osasta, kuitenkin ilman syntiä.

Kristuksen tuleminen maailmaan oli Jumalan kärsivän rakkauden teko. Olisiko tämä ominaisuus poissa Isän oikealle kädelle korotetun Herran sydämestä? Kukaan ei puhu nyt sovitus- ja lunastuskärsimyksen jatkumisesta. Se on kerta kaikkiaan tapahtunut ja riittävä. Puhe on siitä, ettei Jeesus Kristus ole vain kaksi vuosituhatta sitten kuollut suurmies, jonka elämäntyötä on Jumalan ja ihmisen välisen suhteen muuttuminen. Hän on korotettu Herra, elävä, persoonallinen, ja hän rakastaa meitä. Hän on yhä sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hän on omiensa kanssa maailman loppuun saakka, kaitsee ja johdattaa Isän huoneeseen perille kotiin.

Kyse on siitä, että meidän tähtemme kärsinyt Vapahtaja, ”Kristus meidän puolestamme”, on henkilökohtaisesti meitä uskossa lähellä oleva ”Kristus meissä” ja kokee suhteessaan meihin kaikki persoonallisen olennon syvät sielunkokemukset.

Luther kuvaa Kristusta rakastavana Paimenena ja myös sankarina, joka taistelee saatanaa vastaan yksityisistä sieluista siihen asti, kunnes vihollisista viimeinen on kukistettu. Lutherin armo-opin huippuna on juuri oppi ristin ”hylätystä rakkaudesta”, siitä, ettei elävän Herramme rakkaus meihin sammu meidän vihastamme eikä välinpitämättömyydestämme, vaan se muuttuu yhä syvemmin kärsiväksi rakkaudeksi. (s. 79)

Sormusen sanoin ”pysähdymme kunnioittaen, vailla vastausta sen kysymyksen edessä: mitenkä on Jumalan autuuden laita sen vuoksi, että loppu on kahdenlainen, nimittäin iankaikkinen elämä, mutta myös iankaikkinen kadotus. Tiedämme vain, että nyt, armonajassa, olemme Jumalan etsivän, murehtivan, kotiin odottavan rakkauden kohteena.” (s. 79)

Vapahtaja etsii, Vapahtaja murehtii, Vapahtaja tuntee rakkauden hätää meistä. Olemme kristittyjä, tiemme vie Kristuksen kautta Isän eteen. Itse olen liittänyt myös Vapahtajan kokeman ilon tähän yhteyteen. Siihenkin löytyy varmasti tukea Raamatusta.

Itse koen iloa, turvaa ja vapautta Vapahtajani, sieluni Paimenen, läheisyydessä. Koen myös surua ajastamme ja omista toimistani. Jumala on minulle tunteva ja persoonallinen, eikä tämä piirre vähennä mitenkään suurta kunnioitusta ja kiitollisuutta häntä kohtaan.  Jumala on pyhä, ylistettävä ja kunnioitettava. Hän on myös salattu Jumala, ja tunnustan ymmärtäni heikosti näitä asioita. Silti minulle on äärettömän tärkeää se, että voin ymmärtää Kristuksen olevan kaikessa läsnä syvästi tuntevana ja omistaan huolehtivana.

Ymmärrän myös oman elinaikani lyhyyden vasta nyt ikäni lähestyessä 70 vuotta ja hieman tuskaillessani keskittymiskyvyttömyyteni kanssa. Eikä kyse ole vain tästä, vaan myös siitä, että olen kiinnostunut niin monesta asiasta. Pyydän voimia siihen mikä on tarpeellista. Mielessäni on myös koota pdf-kirja näistä kirja-arvioistani. Ja juuri tässä kirjassa Meidän edestämme on sitä asiasisältöä, minkä äärellä viivyn ainakin tämän loppuvuoden.

Ceta Lehtniemi

Joka jaksoi tähän syventyä, voisi olla kiinnostunut myös tästä: LUTHER-USKONPUHDISTUS 500V. Erityisesti Conformitas Christi -ajatus Lutherin teologiassa käsittelee samoja kysymyksiä.

2 thoughts on “Meidän edestämme

  1. cetalena Artikkelin kirjoittaja

    Keijo, kiitos! Tuossa on paljonkin juuri itselleni tärkeitä asioita. Ja lähes kaikki kirjaset ynnä vihkoset mitä olen lukemassa tai kertaamassa, liittyvät aihepiiriin. Ne ovat pääsääntöisesti 1930 – ja 1940 -luvuilta. Teoreettinen Jumala-käsitys ja idealistinen ihmiskäsitys on kyllä nähtävissä. Se vaan ei auta meitä, eikä ole totuus. Lutherin lisäksi eniten olen löytänyt tähän kysymykseen Eino Sormuselta, Osmo Tiililältä ja Olavi Tarvaiselta. Katson mistä pystyisin kirjoittamaan seuraavaksi ja syventämään teemaa. Conformitas Christi -ajatus Lutherin teologiassa on jo aiemmin aika hyvin käsiteltynä.

  2. Keijo

    Hei, lueskelin noita kirjoittamiasi otteita Sormusen kirjasta; meidän edestämme. Voinee vain todeta, että on erinomaista ja hyvin ajankohtaista tekstiä kristinuskon ytimestä. Tässä kun olen pyrkinyt hieman tutustumaan mm. teologian historiaan, niin kyllä sen havainnon olen tehnyt, että aina on polttopisteessä enemmän ja vähemmän ollut oppi sovituksesta, vanhurskauttamisesta ja toisaalta kristillisestä ihmiskäsityksestä. Näitä on haastettu teologiassa kautta koko kirkkohistorian. Onko ihminen kokonaan turmeltunut? On kovin inhottavaa ajatella että ihminen on kokonaan syntinen. Ihmisjärjen mukaanhan tuo on kovin negatiivinen ja pessimistinen käsitys ihmisestä. Sillä onhan sen ihmiselle, joka on heräämistilassa kauhea ajatus, että hän on täysin kuollut hengellisesti. ”Minä olen tässä avaruudellisessa tilassa täysin yksin. Joudunko elämään iankaikkisuuden yksin ilman Jumalaa.”
    Ja tietysti se ajatus, että jos ihminen ei ole syntinen ja täysin ulkopuolelta tulevan pelastaja varassa, niin menetämme myös sovituksen. Tekstissä nousee esiin tuo ajatus doketismistä. Lienee niin, että tietynlaista piilodokeismiä edelleenkin on. Ihmisen rationaalinen mieli ei tahdo kestää sitä, että Jumala voi kuolla, että Poika joutuu eroon Isästä. Tiettävästi juuri gnostilaisuudessa on ajatus, missä erotetaan maallinen Jeesus ja Kristus-henki. Eli maallinen Jeesus vaihdetaan Joosef arimatialaiseen. On niin kovin suuri kiusaus sellaiseen teologiaan, että Jeesuksen ihmisyys on enemmän tai vähemmän näennäistä.
    Onhan aivan hirveä asia luonnolliselle ihmismielelle ajatus, että hän on mieleltään Jumalan vihollinen, Jumalan tappaja. Mutta tässä ollaan juuri ristinteologian ytimessä.

    Ristinteologia ei näytä olevan suosittua teologian kentässä. Siihen loukkaannutaan melkein kaikissa taiteissa, romaaneissa poistetaan veriuhri. Mm. Antti Kylliäisen teesi oli: ”Jumala joka vaatii uhria tulee poistaa”. Ja varmaan ristin teologian julistaminen nykyisessä postmodernissa maailmassa on suuri haaste.

    Filosofi Immanuel Kant, joka oli hyvin teologinen filosofi on näköjään paljon vaikuttanut teologiaan. Hänen mukaan etiikan ainoa tärkeä perusta on Jumala, mutta lähinnä teoreettinen Jumala-käsitys, josta sitten seuraa ns. velvollisuusetiikka. Eli koska ihminen tietää mikä on oikein, hänellä on myös velvollisuus elää tietonsa mukaisesti. Ja esim. T. Eskolan mukaan Pohjoismaisessa luterilaisuudessa, joka on ns. uuskantilaista jossa vanhurskauttamisesta tulee osallistuminen Jumalan valtakuntaan, jonka sisältö on moraali. Ja tämä on oikeastaan ns. lundilainen teologia eli moraalinen arvoteoria ja siinä pyritään sitten hyvään. Sen lisäksi se on luontaisen moraalin alue. Muistelen Osmo Tiililän tekstejä lukeneena, että hän otti paljon kriittistä kantaa mm. tähän lundilaisuuteen. Ja siihen, että tällaisen teologian käytännön seuraukset ovat ”vain” ns. sosiaalista evankeliumia, lähimmäisen rakkautta. Mitäpä ristinteologialla on tässä sijaa? Tällaisessa teologiassa sijaissovituksella ei ole sijaa. Eikö Jeesuksen asema tule tällaisen teologian mukaan ”vain” etiikan ja moraalisen toiminnan esikuvaksi?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *