Luotuna rakkauteen ja vastuuseen
Yhdistän tähän mietiskelevään kirjoitukseeni ajatuksia Paavalin ihmiskäsityksestä. Samoin tähän vaikuttaa pidemmän ajan huomioni siitä, että välillä keskustelu tai opetus laista ja evankeliumista tuntuu kovalta tai teoreettiselta. Samoin puhe armosta ja rakkaudesta voi tuntua liian kevyeltä.
Luen Eetu Rissasen kirjaa Paavalin ihmiskäsityksestä vuodelta 1942. Olen lukenut sen useita kertoja. Kirja ei ole helppolukuinen, ei todellakaan. Jälleen luen sitä hitaasti luonnon keskellä, saaristomökissä.
”Ihmistä on arvosteltava Jumalasta, ei ihmisen omista mahdollisuuksista päin. Hän on luotu elämään Jumalan rakkaudessa. Kun ihminen kääntyy pois Jumalasta, merkitsee se ensi sijassa Jumalan lahjan, Jumalan rakkauden hylkäämistä. Elämä, jonka Jumala ihmiselle lahjoittaa, on elämää nimenomaan hänen rakkaudessaan. Ihmisen vastuunalaisuus Jumalan edessä on vastuunalaisuutta nimenomaan tässä rakkaudessa.” (s.17) Ihminen on luotu elämään Jumalan kasvojen edessä.
Ihminen on Jumalan kuvanakin erilainen kuin Jumala mitättömyytensä, rajoittuneisuutensa ja syntisyytensä tähden. Ihminen on erilainen kuin muut luodut olennot. Hän on eri tavoin vastuunalainen, ”kahden maailman kansalainen”. Ihmisen vastuunalaisuuteen kuuluu myös Jumalan pyhän tahdon ja vanhurskaan tuomion todellisuus, ymmärtää hän tätä tai ei.
Kun ihminen on vastuussa teoistaan Jumalan edessä, tulee hänen toimintansa tapahtua kuuliaisuudessa Jumalaa kohtaan. Jotta tämä olisi mahdollista, täytyy hänen tuntea Jumalan tahto. Jumalan tahdon saamme tietää Jumalan laista (Room. 7:23). Ihminen oppii tuntemaan Jumalaa ja hänen tahtoaan myös luomistöitä tarkkaamalla (Room. 1:19,20).
Paavali käyttää sanaa ”sydän” useassa kohtaa ihmisen sisimmästä. Sydämessä, ihmisen sisimmässä, tapahtuu Jumalan puoleen kääntyminen. Tosin tämä kääntyminen on Jumalan armolahja: ”Jumala, joka sanoi: ’Loistakoon valo pimeydestä’, on se, joka loisti sydämiimme” (2 Kor. 4:6) Sydän ei kuitenkaan ole mitään jumalallista, jolla olisi välitöntä osuutta jumaluudesta, vaikka se onkin paikka, johon Jumalan valo loistaa. (s.41)
Room. 8:16 Paavali erottaa ”hengen itsensä” ja ”meidän hengen” toisistaan. ”Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia”. Edellinen jae osoittaa, että ”henki itse” on Jumalan antama Henki, joka on todisteena Jumalan lapseudesta ja joka yhtyy ”meidän henkemme” kanssa. (s.44)
Paavalin mukaan ihminen – ruumis, sielu, sydän, ymmärrys ja omatunto mukaanluettuina – on Jumalan edessä erottamattomana kokonaisuutena, hänen luomistekonsa ja hänelle vastuunalainen. Me uskomme ruumiin ylösnousemukseen, ja niin ruumiskin pääsee osalliseksi ylösnousemuksesta. (s.47)
Paavalin kirjeistä käy ilmi, ettei syntiä ole ainoastaan rikos lähimmäistä tai Jumalaa vastaan, vaan sitä saattaa olla myöskin siinä, mikä yksityisessä ihmisessä tai kansassa ihmissilmällä katsottuna on kaikkein parasta, niinkuin juutalaisessa lakihurskaudessa ja kreikkalaisessa viisaudessa. Lakihurskauden kauheus Jumalan edessä on erityisesti siinä, että siinä lain täyttämiseen liittyy lihallisuuden, ihmisen ylpeyden laillistaminen vanhurskaudeksi. Laki toi ilmi ihmisen täydellisen vastahakoisuuden Jumalaa kohtaan. Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta, jonka tuli olla kuuliaisuuden ja rakkauden suhde, tuli niin ollen vihan suhde. (s.55) Itse lisäisin ihmisen puolelta myös pelon ja pakenemisen tähän kohtaan.
Olen usein ajatellut näitä ihmisen tunteita. Itselleni tämä kaikki kertoo ihmisen erilaisesta ja vastuunalaisesta asemasta Luojansa edessä. Silti näen päivittäin Jumalan rakastavaa huolenpitoa kaikista luoduistaan. Näen hänen rakkauttaan, viisauttaan, kauneuden tasapainoa, suuruuttaan ja ihmeellisyyttään luonnossa. Sen vuoksi laitan artikkelikuvaksi tämän harmaasiepon poikasen. Minä saan liikuttua katsoessani Luojan töitä. Saan olla myös Luojan työtoverina huolehtiessani luonnosta ja nostaessani esiin sen ihmeellisyyttä.
Jumala loi ihmisen kuvakseen. Ehkä saan Luojan kuvana olosta aavistuksen myös tätä kautta. Sisälläni on ollut jo lapsesta alkaen jotain mikä sykkii tarkatessani luontoa. Tuntuu, että kaikki tapahtuu niin oikein ja kauniisti, kun linnut rakentavat pesän, saavat poikasensa maastoon ja vielä sielläkin huolehtivat niistä ensi alkuun. Ja se liikuttaa myös, että linnut kuin turvaavat ihmiseen rakentaessaan oman pesänsä ihmisen kodin tai mökin yhteyteen. Kun katson avutonta poikasta korkean mökin harjalla kuistin sisäänkäynnin yläpuolella odottamassa emoaan, näen tässä Luojan hyvyyttä, hänen ominaisuuksiaan. Jumala ei unohda pientä lintua, ei myöskään pientä ihmislastaan. Halpanakin pidetty säilyy Jumalan sydämellä. ”Eikö viittä varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä Jumala ole yhtäkään niistä unhottanut.” (Luuk. 12:6)
Itselleni coram Deo, Jumalan edessä eläminen, merkitsee hyvin paljon juuri ihmiskuvan ymmärryksen kautta. On niin vaikea löytää oikeita sanoja. Ehkä kyse on sen ymmärtämisestä, että kaikki vanhurskaus tulee ulkopuoleltani, se on uskonvanhurskautta ilman omaa ansiota. Saan levätä Kristuksen ansiossa. Saan olla omalla paikallani kasvaen rauhaan ja luottamukseen. Oikeastaan olen löytänyt rauhan levottomanakin, ja olen oppinut tuntemaan Jumalaa, joka on luotettava, ja jonka puoleen saan aina kääntyä. Saan odottaa häntä avuksi kaikkeen hätääni, kaikissa huonoissakin tuntemuksissani. Saan olla lapsi, Jumalan lapsi.
Jatkan myöhemmin aiheesta, ja ainakin jatkan jotain liittyen Paavalin ihmiskäsitykseen. En tiedä miten jatkan, mutta nyt en pysty keskittymään aiheeseen tämän enempää. Mutta mennään nyt näin eteenpäin. Kirjoitan taas, kun tulee tunne, että nyt täytyy saada jäsenneltyä jotain ulos.
Ceta Lehtniemi
Kiitos, Keijo! Otitkin useita asioita. Täydennän nyt vastaustani, koska illalla minulla oli muuta kesken. Kaksinkertaisen predestinaation ajatus on mielestäni todella vieras niin Paavalille kuin Lutherillekin juuri kuten sanot. Mieluiten pohtisinkin tätä vastuun, syyllisyyden ja sen myöntämisen näkökulmasta lisää joskus.
Nämä monet 1930 ja 1940 -luvuilla kirjoittaneet teologian professorit, joiden kirjoja paljon luen, käyttävät Kristuksesta hyvin usein sanaa Vapahtaja. He ilmaisevat herkästi myös oman henkilökohtaisen uskonsa. Heillä on Vapahtaja, mutta edelleen elämä on vastuunalaista vaellusta Jumalan kasvojen edessä. Myös Paimenena Kristus kaitsee omaansa.
Saatan jossain määrin palata tähän asiaan sekä ajatukseen synnin tai lain vankilasta, vaikka toki ymmärrykseni ja tietoni on melko vähäistä. Samoin tuo lain täydellisyyden vaatimus on tärkeä. Emme voi ajatella kuten eräässä juutalaisuuden haarassa, että Jumala tavallaan ”paikkaa” sen mikä ihmisellä jää vajaaksi lain täyttämisestä.
Tuli mieleeni lukea vanha oma artikkelin http://ceta.nettisivu.org/2014/03/07/te-olette-alhaalta-mina-olen-ylhaalta/ Noihin lähdekirjoihin saatan palata, vaikka ne eivät ole nyt lukuohjelmassani. Kesken on nyt hyvin teoreettinen Rissasen kirja Paavalin ihmiskäsityksestä. Saatoit antaa vinkkejä seuraavaan otsikkooni, jos yleensä pystyn/jaksan jatkaa aiheesta. Ceta
Hei, tekstisi antoi kyllä taas virikkeitä. Hyvää ja ajatuksia hertättävää tekstiä.
Ihmiselle on toisaalta hyvin nöyryyttävää ja samalla valtavan helpottavaa, että vanhurskaus, Jumalan edessä syyttömäksi tuleminen tulee täysin hänen ulkopuoleltaan Kristuksessa ja hänen ansiossaan. Ja eikö armokin voida ymmärtää radikaalisesti vain jos synti ymmärretään radikaalisesti? Paavalihan tosiaan radikalisoi täysin ihmiskäsityksen, kuten hän Roomalaiskirjeen luvussa 3 toteaa että kaikki ovat syntiä tehneet ja Jumalan kirkautta vailla. Ts. kadotettuja ilman Kristusta. Paavali ei siis edusta ns. kaksinkertaista predestinaatiota, jonka mukaan toiset on valittu pelastukseen ja toiset kadotukseen. Paavalin predestinaatiokäsitys on siis yksinkertainen. Tuomion predestinaatio, joka koskee kaikkia ihmisiä, koska kaikki ovat syntisiä, vangittuja tottelemattomuuteen ja tuomion alle. Ja vain siten hän voi järjestää kaikille pelastuksen samalla tavalla. Eli yksi ehdoton tuomio antaa riittävän tausta Kristuksen uhrikuolemassa toteutuneelle sovitukselle.
Mielessäni on myös eräs ajatus, mikä jonkun kirjan sivuilta jäi mieleeni. Mm. se, että Jumala on tietyssä mielessä kohtuuton. Sekä vaativuudessaan, että armossaan. Toisaalta tällaiseen kohtuttomuuden ajatukseen sisältyy oikeastaan ainoa kestävä toivo, koska jos meidän elämää mitattaisiin kohtuullisuudella, silloinhan selviäisivät kaikki ne jotka ko. kohtuullisuuteen yltävät. Mutta koska Jumalan oppi on kohtuuton silloin kukaan ei selviä ilman hänen armoaan ja juuri siksi jokainen voi selvitä.
Mietin sitäkin, että jos synti olisi vain ihmisen teko, niin sen logiikan mukaanhan myös lunastus synnistä olisi vain ihmisen teko? Luther taisi todeta, että synti on ”vankila”, siis jotakin, joka sulkee ihmisen sisäänsä ja joka voidaan avata vain ulkoa, ei sisältä. Tämä lienee aika vaikea pala tämän päivän modernille ihmiselle hyväksyä?
Muistaakseni teologi Phölmannin teksteistä jäi mieleeni ajatus siitä, että valistuksen aikana etiikka vieraantui kristillisestä opista ja teologiasta, jonka jälkeen synti ei ollutkaan enää uskonnollinen käsite, vaan yhteiskunnallinen ja antropologinen mitattava ominaisuus. Ihmisellehän ei silloin ole olemassa enää syntiä Jumalaa vastaan, vaan vain kanssaihmistä vastaan. Mittatikkuna moraalisille arivoille ei ole enää hänen hurksautensa vaan hänen kanssaihmisyytensä.