Ihminen synnin turmelemana
Piirteitä Paavalin ihmiskäsityksestä, kirjoittanut Eetu Rissanen, Kuopio 1942. Artikkelini edustaa paljon omaa ajatteluani. Vältän Raamatussa ja tässä tapauksessa Paavalin kirjeissä esiintyvien alkukielisten sanojen liiallista esiin ottoa ja niiden syvällistä käsittelyä. En myöskään tuo näkyviin kirjan lukuisia lähdeviitteitä. Paino on siinä mitä luulen ymmärtäneeni ja minkä itse koen tärkeäksi tässä ajassa. Olen kirjan äärellä opiskelijana. En pysty laatimaan mitään tutkielmaa.
Tämä osa ihmiskäsityksestä tuntui hyvin raskaalta, ja arvelin etten ehkä pysty siitä mitään kirjoittamaan. Nyt kuitenkin minulle vahvistui ymmärrys Jumalan muuttumattomuudesta. Saan ajatella häntä kaiken aikaa esimerkiksi Luojana ja Paimenena, rakastavana, etsivänä ja huolehtivana. Synnin turmelemana olo ei tee meistä Jumalan hylkäämiä, kuin orpoja tässä maailmassa. Se ei nosta ihmistä kaiken keskiöön.
Myöskään maapallon tai maailmankaikkeuden kohtalot eivät jää meidän käsiimme, vaikka tehtävämme on toki viljellä ja varjella. Edelleen Jumala hallitsee. Saamme usein kokea syvää huolenpitoa ja johdatusta jo ennen kuin voimme puhua henkilökohtaisesta uskostakaan tai uudesta ihmisestä Jumalan yhteydessä, mikä on seuraava aiheeni. Jumala näyttäytyy myös luonnossa ja historiassa tavalla, jonka ihminen voi ymmärtää.
Synnin olemus kuvataan tottelemattomuutena Jumalaa kohtaan. Se on myös totuutta vastaan. Synnin kautta ihmisestä tulee lain rikkoja ja lihan mieli on vihollisuutta Jumalaa kohtaan. Laittomuus, anomia, on Paavalilla tärkeä synnin nimitys (Room. 6:19, 2. Kor. 6:14). Room. 4:7 kohdassa sanan anomia monikkomuoto on käännetty sanalla rikokset.
Laki laajassa mielessä käsittää Mooseksen lain lisäksi kristinuskon uuden rakkauden käskyn, joka tulee esiin hyvin monella tapaa ja monessa kohtaa Uudessa Testamentissa. Paavalin mukaan laki täytetään rakkaudella: ”… joka toistansa rakastaa, se on lain täyttänyt” (Room. 13:8). Sama asia näkyy myös kohdissa Gal. 5:14 ja 1 Kor. 13. Todellinen kuuliaisuus ja Jumalan kunnioittaminen ei ole mitään muuta kuin rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Ellei tätä rakkautta ole, ei ihminen täytä lakia, vaikkei hän rikkoisi yhtään ainoata käskysanaa vastaan. Lain pyhyys ilmenee nimenomaan siinä, ettei ihminen syntinsä vuoksi voi sitä täyttää. (s.52)
Lain tarkoitus on synnin ilmisaattaminen. Ihminen voi myös olla lain alla. Paavali vertaa lain alla oloa jopa vankina tai pidätettynä oloon, ja lähes samassa yhteydessä hän puhuu laista kasvattajana Kristukseen. Kristus tuli lunastamaan lain alaiset (Gal. 4:5). Kristuksen Hengen saaneet eivät enää ole lain alla (Gal. 5:8). Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta siten, että hän otti itse kantaakseen kirouksen (Gal. 2:19, 3:13, Ef. 2:15), niin että voimme palvella Jumalaa ”Hengen uudessa tilassa” (Room. 7:6). Kristuksesta päin katsottuna laki saa positiivisen, pelastushistoriallisen aseman Jumalan tahdon ilmaisijana, synnin ilmisaattajana ja suurentajana. (s.54)
Paavali pitää lakia pyhänä ja jumalallisena, eikä vapaus laista merkitse hänelle lain kumoamista, vaan sen täyttämistä, mutta siten, että usko on tullut kaikkien töitten ja armo kaiken ansion vastakohdaksi. Synnillä on aina myös seurauksensa niin yksilön, ihmisyhteisön ja jopa kosmoksen näkökulmasta katsoen. Ihmisen tottelemattomuudella ja Jumalan tahdosta poikkeamisella on laajat vaikutukset. Paavali näkee nämä suuret kokonaisuudet taustalla silloinkin, kun hän puhuu yksilön vapautumisesta lain kirouksesta.
Olen miettinyt sitä kuinka ajatukseni synnistä ja laista ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Kun ymmärtää laajemmin hengellisiä kokonaisuuksia ja osaa ajatella Kristuksen ristin sovitustyöstä käsin, pystyy käsittelemään näitä asioita. Silti ymmärrän sen miten helposti syntyy väärinkäsityksiä ja väärää pelkoa näillä alueilla. Raamatun kuva Jumalan tahdosta poikenneesta, syntiinlangenneesta ihmissuvusta ei ole sen kaltainen mitä aikamme länsimainen humanistinen psykologia esittää.
Rissasen kirjassa otetaan Paavalin käyttämin termein Uuden Testamentin kirjeistä lukuisia kohtia esille. Lopulliseksi päätelmäksi tulee, että synnin harjoittajana esiintyy koko ihminen, ja että kaikki mitä ihmisessä on, on turmeltunutta synnin tähden, niin ettei mikään puoli ole säilynyt alkuperäisessä puhtaudessaan. Nimitettäköön ihmistä henkiruumiilliseksi olennoksi tai muuksi, hän on kokonansa synnin saastuttama, totus homo peccator (s. 65).
Kirjassa kuin pysähdyttiin miettimään omantunnon merkitystä ja tilaa, kun puhutaan synnin saastuttamasta ihmisestä. On vaikea määritellä, onko omatunto turmeluksen alainen. Se on heikko ja voi tahraantua (1 Kor. 8:7). Se ei luonnollisestikaan ole Paavalin mukaan myöskään mitään jumalallista. (s.64/65) Usein vedotaan juuri omaantuntoon, jonka toivotaan ilmaisevan mikä on oikein. Näin ei välttämättä ole elämässä; omatunto on voinut muodostua virheelliselle pohjalle ympäröivien aatteiden ja oppien vaikutuksesta. Myös kasvatuksen merkitystä jäin miettimään. Omatunto voi myös paatua.
Perisyntiä saatettiin ajatella siten, että alussa ollut vanhurskaus (alkuvanhurskaus) puuttuu syntiinlangenneelta ihmiseltä. Samoin oli ajatuksia siitä, että perisynti merkitsi kääntymistä ajalliseen ja katoavaiseen. Luther käsitti asian niin, että ihminen on kokonansa itsekkyyden ja ylpeyden läpitunkema, ja tällaisena erottamattomana kokonaisuutena, henki-ruumiillisena olentona ihminen tekee syntiä ja on syntinen. Samoin vanhurskauttaminen kohdistuu erottamattomaan kokonaisuuteen. (s. 66)
Ihmisessä ei ole siis mitään, mikä ei olisi synnin tahraamaa; hän on kokonansa syntinen ja ehdottomasti Jumalaa vastaan. Tästä tilasta hänen on mahdotonta päästä vapautumaan omin voimin, sillä kaikki mitä hänellä on, hänen parhaimmatkin ominaisuutensa, hänen hurskautensa, hänen voimansa ja viisautensa ovat mahtavan valtiaan – synnin – kahleisiin sidotut. Voidaanko tästä tilasta vapautua? Paavali todistaa itse vapautuneensa ja julistaa samaa vapautta muillekin. (s. 67)
Seuraava artikkelini käsittelee hyvin myönteisiä asioita. Jumala ei ole jättänyt ihmistä synnin tai lain kahleisiin, vaan vastaus tähän ihmisen kannalta toivottomaan umpikujaan on olemassa. Lain tie ei ollut elämän tie elämäksi, vaan kuoleman tie kuolemaksi. Jumala avasi hyvyydessään aivan uuden pelastustien: armon tien. Jumalan pelastusteko on tapahtunut Jeesuksessa Kristuksessa, nimenomaan hänen kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan.
Seuraavakin artikkelini käsittelee kuitenkin ihmiskäsitystä. Rissasen kirjassa luvun nimenä on Uusi ihminen. Katsotaan käytänkö tuota alaotsaketta vai jotain muuta.
Humanistinen psykologia näkee toisin
Kristinuskon ihmiskäsitys ja käsitys maailmasta tai maailmankaikkeudesta ei hylkää luonnontieteitä kuten biologiaa tai fysiikkaa. Ylikorostuneet ristiriidat on nostettu esiin puhuttaessa luomisesta tai ihmisen kehityksestä. On alueita, joilla voimme tyytyä siihen, että yksityiskohdat eivät selviä ihmiselle tässä ajassa. Tästä huolimatta jo Raamatun alkukertomukset tuovat eteemme kuvan ensimmäisistä ihmisistä, Adamista ja Eevasta, jotka hylkäävät kuuliaisuuteen ja kiitollisuuteen pohjautuvan asemansa Luojansa edessä. He itse hylkäävät vanhurskaan rauhan tilansa ja pakenevat omaa Luojaansa.
Ensimmäisessä ihmisessä näkyy syntiinlankeemuksen jälkeen välittömästi se, että omaa vastuuta ei nähdä, vaan syytetään olosuhteita tai toista ihmistä. Ihmisen turmeltunut tila ja asema periytyi heidän jälkeläisilleen. Sitä kuvaa myös veljesmurha, kun Kain tappoi Abelin. Myös persoonallisen pahan eli saatanan osuus tuodaan näkyviin jo Raamatun alkukertomuksessa heti syntiinlankeemuksen yhteydessä. Ihmissuku joutuu persoonallisen pahan pettämäksi ja kiusaamaksi. Myös koko luomakunta joutuu turmeluksen alle ihmisen syntiinlankeemuksen vuoksi. Tämä kaikki muutos ja paha tapahtui olosuhteissa, jotka olivat täydellisesti hyvät, suorastaan paratiisin tila.
Humanistinen ihmiskäsitys ja psykologia hylkää aivan toisella tasolla luonnontieteet ja sen tutkimusalueet. Se hylkää myös fysiikan tiedemallin. Se ei mielestäni suuntaudu useinkaan arkisella ja realistisella tasolla lähimmäisen huomioimiseen ja rakastamiseen niin käytännöllisesti kuin perinteinen kristinusko on opettanut. Saan ainakin itse sen vaikutelman, että usein uudenlaiset merkitykset, aatteet ja arvot nostetaan väärällä tavalla murskaamaan tavallista ajattelua ja arkista elämää, ja hylätään tarvittaessa jopa tutkittua tietoa. Vaikuttaa siltä, että totuutena ei pidetä kohta mitään, vaan kaikki muuttuu suhteelliseksi ja näkökulmasta riippuvaiseksi. Globaaleihin kysymyksiin heijastuu se, ettei huomioida elävää Jumalaa todellisena elämän ylläpitäjänä. Ihminen nousee suureksi ja kaikkea ohjaavaksi uusine aatteineen.
Perinteisen kristinuskon kohdalla voisimme ottaa esille vaikka käskyt ja Isä meidän rukouksen. Näihin on liittynyt hyvin käytännöllinen opetus. Kristinusko on aina motivoinut toimiin ihmisten elinolojen parantamiseksi. Kirkon piirissä on syntynyt usein avustustyötä ennen kuin työ on siirtynyt yhteiskunnan vastuulle. Myös lähetystyöhön on yhdistynyt tämä periaate usein hyvin onnistuneesti. Tässä kaikessa on luonnontieteellisellä tutkimuksella ja opetuksella ollut myös suuri merkitys. Luonnontieteiden arvostus on jopa saattanut nousta kristinuskon ja juutalaisuuden käsityksestä Jumalasta Luojana ja elämän ylläpitäjänä. Itse näen tätä piirrettä esimerkiksi lääketieteen ja fysiikan kehityksessä.
Humanistinen psykologia hylkää Jumalan kaikkivaltiaana, ihmisestä riippumattomana ja olemukseltaan persoonallisena. Mielestäni voin näin nähdä, koska siinä ihminen on lopulta kaiken keskus. Ihmisen olemassaolo toteutuu dynaamisena ja itseään säätelevänä järjestelmänä. Ihmisen sisäinen hyvyys on silmiinpistävää, ja kaiken hallitsemista pidetään mahdollisena.
Perusajatuksia (liite 1.)
- Fysiikan tiedemallin hylkääminen
- Ihmisen ainutlaatuisuuden, kokonaisvaltaisuuden (holistisuuden) ja yksilöllisyyden korostaminen
- Kiinnostus merkityksen ongelmaan
- Tutkija itse osa tutkimustaan; kohteena avoin ja muuttuva inhimillinen järjestelmä
Maslow’n mukaan ihmisellä on yksilöllinen sisäinen luonne, joka sisältää kaikki impulssit kohti kasvua ja itsensätoteuttamista. Sisäinen luonne on positiivinen voima, joka pyrkii inhimillisyyden toteuttamiseen. Sisäinen luonne on herkkä; se tukehtuu helposti paineiden, odotusten ja pelkojen alla; usein jo lapsuudessa. Sisäinen luonne harvoin katoaa kokonaan: se toimii alitajunnassa sisäisenä äänenä odottaen toteutumistaan. (Maslow 1972, 85–88) Maslow, A. (1972). The further reaches of human nature. Dallas: Offset paperback.
Koin, että humanistisen psykologian ihmiskäsityksen tuominen tähän kohtaan voi auttaa jatkon käsittelyä. Vain synnin turmelema ihminen, syntisairas, voi ymmärtää mitä tarkoittaa seuraava artikkeli ”Uusi ihminen”. Armo ja evankeliumi saattavat kuulostaa käsittämättömältä vaatimukselta eikä vapautukselta tai pelastukselta ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskottaessa. ”Terveet” eivät tarvitse parantajaa itsensä ulkopuolelta. He löytävät sisimmästään kaiken tarvittavan kunhan olosuhteet sen sallivat.
Humanistinen psykologia johdattelee lähinnä henkisen kasvun tielle. Myös idän uskonnollisuus tulee usein läheiseksi. Ristiriitaista kyllä korostaessaan myös suhteiden merkitystä, se ei kuitenkaan ilman välittäjää voi saavuttaa yhteyttä elävään Jumalaan. Kaikki Jumalan etsiminen ja kaipaaminen ilman Välittäjää, ilman Kristusta, johtaa turvaamaan joko omiin tekoihin tai vie erilaisiin henkisen kasvun menetelmiin. Kristinuskon ihmiskäsitys ja uskon perusta Jeesuksen Kristuksen sovitustyössä on täysin erilainen ja kuin vastakkainen tämän ajan humanistiselle ihmiskäsitykselle ja inhimilliselle järjestelmälle.
Liite 1. https://disco.teak.fi/anttila/4-1-humanistinen-psykologia-ihmiskasitys/
Ceta Lehtniemi
Kiitos, Liisa! Kivasti tiivistit. Hyvä, kun olette edes te kaksi mukana ja seuranani näissä teologisissa kirjoitteluissani ja pohdinnoissani.
Keijo, kiva kuulla taustoistasi. Itsekin suoritin avoimessa yliopistossa teologiaa 30 opintoviikkoa joskus 1980 -luvulla. Dogmatiikkaa opetti Tapani Ruokanen. Toinen opettaja jäi huonommin mieleen, ehkä nimi oli Lauha. Muistaakseni kyse oli sekä Raamatun syntyyn liittyvistä asioista että eksegetiikasta. Ei kuitenkaan tullut mieleenkään jatkaa tuosta eteenpäin. Taideaineiden opiskelun ja harrastamisen koin tärkeämpänä.
Olimme mökillä, ja tultua lueskelin, mitä olitte kirjoittaneet. Paljonkin ajatuksia heräili. Aika päällimmäiseksi jäi mm. kysymys kärsimyksestä.
Keijo kirjoitti: – ”Buddhalaisuuden taustalla on taistella ko. kärsimystä (harhaa) vastaan, tavoitteena mielenrauhan saavuttaminen tietoiseen hyväksyvään läsnäoloon liittyvien harjoitteiden kautta. Tässähän ei tosiaan ole ihmisen ulkopuolella olevalla Jumalalla mitään sijaa. On siis täysin vastakkainen kristilliselle näkemykselle.”
Juuri niin. Oikeastaan koko kristinuskon pääsanoma eli evankeliumi on se, että Jumala Jeesuksessa tuli itse kärsimään ihmisen puolesta, ja myös edelleen ihmisen kanssa. Miten paljon Raamatussa onkaan tekstejä siitä, miten Jumala on kanssamme, lähellä, ahdistuksissa, pelossa, vaikeuksissa, taiteluissa pahaa vastaan, koetuksissa – sekä Vanhassa, että Uudessa Testamentissa. Kärsimyksissä on jopa siunaus, ne kasvattavat kärsivällisyyttä. Ja niiden keskellä ja puristuksissa on pakko rukoilla, pyytää apua, ja kun sitä kokee saavansa, luottamus Jumalaan kasvaa.
Tulee mieleen Raamatussa olevia sanoja: – älä pelkää – odota Herraa – ole rohkea – minä olen sinun kanssasi – minä tuen, autan, vahvistan sinua. Ahdistusten kautta kuljemme Jumalan valtakuntaan.
Tärkeintä kuitenkin tämä: – ”Kristus kärsi kerran kuoleman syntien tähden, vanhurskas vääräin puolesta, johdattaaksensa meidät Jumalan tykö;” 1.Piet.3:18
Hän vuodatti verensä ja antoi henkensä, puolestamme. Perisynnin alainen, kadotukseen tuomittu, saakin elämän. Omatunto lienee meihin luotu, että Jumalan edessä huomaamme, missä kohtaa on parannuksen paikka. Kysymys uudessa liitossa on rakkaudesta, jossa laki tulee täytetyksi. Omatunto tulee olla sidoksissa ja yhteydessä pyhään Jumalaan ja Hänen Sanaansa. Jos se on sidoksissa esim. kasvatukseen, eri oppeihin yms. se tosiaankin saattaa vääristyä.
1. Tim.1:5
”Mutta käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta.”
Hei, omasta puolestanikin voin todeta, että ainakin jos mittarina on joku teologinen- tai muu vastaava oppiarvo/loppututkinto, niin ei liene suurta arvovaltaa itsellänikään näistä asioista paljon sanoa. Tosin tuolta psykiatrian, psykologian ja eri psykoterapioiden taustalla vaikuttavien teorioiden puolelta olen työni ja lukuisten siihen liittyvien erilaisten lisäkoulusten, työohjausten jne., kautta saanut jotain käsitystä. Tämä liittyy lähinnä siihen, että olen koulutukseltani psykiatriaan erikoistunut sairaanhoitaja. Työssäni olen toiminut psykiatrian hoitotyön (aikuisten ja lasten) toista kymmentä vuotta ja nykyisessä työssäni, jossa olen toiminut reilut viisitoista vuotta kohtaan ihmisiä, joiden elämää sävyttää paljon mitä moninaisimmat elämän ongelmat; työttömyys, sosiaaliset, taloudelliset, usein hyvin vaikeat mt-ongelmat, neuropsyk.ongelmat etc..
Teologia itseäni on aina kiinnostanut, mutta erityisesti viimeiset ns. 10-vuotta ne ovat olleet jotenkin enemmän puhuttelevia, jopa siinä määrin, että avoimen yliopiston kautta halusin suorittaa ko. alan perusopinnot, hieman yleisten aineopintojen puolelta lähinnä eksegetiikan opintoja ja kreikan 10op:n kurssin. Olivat tosi mielenkiintoisia. Tähän ehkä eniten omassa elämässäni ovat vaikuttaneet omat kipuiluni näiden asioiden kanssa, jota ovat vauhdittaneet mm. juuri nämä hyvin sekavat hengelliset virtaukset. Toisaalta aina ovat kiinnostaneet myös ihmismieleen liittyvä kysymykset ja miten mm. ihmisen hengellisyys ja psykologinen todellisuus ihmisessä integroituu.
Ajattelen kuitenkin niin, että kun ollaan/olen kirkossa haluan siellä ennenmuuta kuulla Jumalan sanaa ja että sanoma on ennen muuta hengellinen. Hieman kärjistäen totean, että aika paljon on tänään mielestäni ns. psykokirkko-meininkiä. Fokus on silloin painopisteisesti ihmisessä ja ihmissuhteissa ja mitä siinä ja niissä tapahtuu tai pitäisi tapahtua. Tässä nyt tuli hieman tällaista henkilökohtaisempaa paatosta..
Kiitos, Keijo! Vastaukseni viipyi, koska olin ystäviä tapaamassa Hämeessä. Tuot aina uusia näkökulmia esiin, ja se on hyvä. Luin omat vanhan kirjoitelmani, tuolla kohta 3. http://ceta.nettisivu.org/arvioitani-medit-kontempl-retriitti-ekumenia/
Kristinuskon pohja on Kristuksen todellisessa teossa ja sen sanallisessa ilmoituksessa sekä sen ymmärryksen kautta vastaanottamisessa. Zen buddhalaisuus ja Mind fullness etsivät pikemminkin sanattomuuden tilaa. Itse olen ollut surullinen näiden aatteiden leviämisestä kaikkialle. Minulla ei ole mitään arvovaltaa tai koulutusta näillä alueilla, olen vain eläkkeellä oleva hammaslääkäri. En voi oikeastaan nousta ammatti-ihmisten kuten teologien, psykiatrien tai terapeuttien rinnalle, enkä myöskään suhtaudu missään tapauksessa kielteisesti heidän työhönsä. Koen, että tämä analysointi on minulle annettua pientä tehtävää, leiviskää. En juuri muuta kontaktia tai keskustelua saa kuin nämä kotisivuni kommentoinnit. Kaipaan näitä yhteyksiä. Kiitos todella!
Hei, mieleistäni oli oikein hyävä pointti, että nostit tuon humanistisen ihmiskäsityksen näkökulmia vertailuna krisitlliseen ihmiskäsitykseen. Vertailu usein auttaa näkemään paremmin niitä rajoja ja olennaisia ja keskeisiä eroja eri näkemysten välillä. Esimerkiksi, jos tuntee ja tietää jotain Islamin uskon keskeisistä ajatuksista ja teologiasta, silloin voi vertailla kuinka kaukana sen näkemykset ovat kristinuskon ydinajatuksista ja teologiasta.
Humanisineen ihmiskäsitykseen ei sisälly ajatusta ihmisen ulkopuolella olevasta kaikkivaltiaasta, ihmisestä riippumattomasta Jumalasta. Taidetaan tässä tulla juuri ihmisen lankeemuksen ytimeen. Ihminen haluaa olla riippumaton kaikesta: ”Tulette kuin Jumala tietämään..”. Tosiaan, samakaltainen ilmiö näkyy myös idän uskonnoissa. Esimerkiksi buddhalaisuus. Sehän on oikeastaan varsin psykologinen uskonto. Tätä ei ehkä aina tulla ajatelleeksi. Kuulin, että esimerkiksi tiibetiläisen buddhaisuuden hengellinen johtaja Dalai Lama on todennut, että buddhalaisuuden tärkeimmät filosofiset näkemykset juontuvat tyhjyyden teoriana tunnetusta kokonaisuudesta. Ko. teorian ytimessä on kuulemma neljä ns. perustotuutta: elämä on kärsimystä. Kärsimys johtuu elämänjanosta. Kärsimys lakkaa kun elämän jano sammutetaan. Elämän jano voidaan sammuttaa pyhällä 8- osaisella tiellä. Esimerkiksi ihminen kärsii sen vuoksi että hänellä on joku harha; minä joka takertuu esim. läheisiin ihmisiin ja kun menettää läheisen siitä seuraa suru ja tuska, joka on harhaa. Buddhalaisuuden taustalla on taistella ko. kärsimystä (harhaa) vastaan, tavoitteena mielenrauhan saavuttaminen tietoiseen hyväksyvään läsnäoloon liittyvien harjoitteiden kautta. Tässähän ei tosiaan ole ihmisen ulkopuolella olevalla Jumalalla mitään sijaa. On siis täysin vastakkainen kristilliselle näkemykselle. On vain ihmisen omaa toimintaa, yritystä hallita mieltä ja sitä kautta omaa elämäänsä ja kärsimyksen ongelmaa, joka on keskeinen osa buddhalaisessa filosofiassa ja uskonnossa. Tähän kaikkeen peilaten voi kyllä hyvällä syyllä kysyä, että onkohan liian kritiikittömästi suhtauduttu Suomen kristillisiinkin piireihin rantautunutta Mind fullness-ajatteluun pohjautuviin meditaatioharjoitteisiin? Sen juuret kuitenkin nousee buddhalaisesta filosofiasta/uskonnosta. Ilmeisesti taustalla on ”kaunis ajatus”; menetelmän kristillistäminen? Mutta onko riski kuitenkin enemmän siinä että krisillisyys buddhalaistuu?
Muistelen, että joskus aikoinaan psykologiaan ml. humanistiseen psykologiaan tutustuessani on mieleeni jäänyt mielestäni sen hyvin keskeinenkin ajatus, mikä kuulosti lähes vaatimukselta, että ihmisen tulee hyväksyä itsensä. Tulin vain kysyneeksi, että mikä on se perusta jolta ihminen voi tämän tehdä? Mihin ihminen on suhteessa silloin kun hänen pyrkimyksenä on itsensä hyväksyminen ja mitä kaikkea itsensä hyväksyminen pitää sisällään? Onko mahdollista hyväksyä rikkomuksiaan, vääriä valintojaan jne? Synti- termiä ei ko. psykologiseen ajatukseen kuulu, koska silloin se merkitsee Jumalan huomioon ottamista. Tarjoaako itse ko. psykologia tähän ihmisen tarpeeseen hyväksyä itsensä mitään todellista apua? Sisältääkö itseasiassa koko tuollainen ajatus itsensä hyväksymisestä viestin siitä, että lopulta ihmisen itsensä hyväksymisen perusta täytyy tulla hänen ulkopuoleltaan? Toki on myös niin, että psykologia ja eri terapiat operoivat pitkälle ihmissuhteiden ja erilaisten tähän näkyvään todellisuuteen liittyvien asioiden ja tapahtumien tasolla. Mutta ajattelen kyllä niin, että mikään psykologiakaan ei ole ns. neutraalia, vaan senkin taustalla vaikuttaa aina joku perustavalaatuinen ajattelua ohjaava filosofinen tai uskonnollinen ajattelu. Tiettävästi esim. humanistinen psykologia pohjautuu ns. eksistentiaalifilosofiaan. Tuli vielä mieleeni ajatus minkä jo edesmennyt psykiatri Asser Stenbäck totesi, että syyllisyys on psykiatrian kaikkein keskeisin ongelma. Hän oli tosin myös teologi ja lienee osanneen ohjata todellisen auttajan suuntaan myös niitä, jotka todelliseen syyllisyyskysymysten kanssa kamppailivat..