Ihmiskäsityksestä 4.

Uusi ihminen elämän todellisuudessa

Jatkan kirjan Piirteitä Paavalin ihmiskäsityksestä käsittelyä. Kyseessä on Eetu Rissasen synodaalikirjoitus Kuopion hiippakunnan pappeinkokoukseen v. 1942. Olen laittanut artikkelisarjani otsakkeiksi Ihmistäsityksestä 1-4.

Luterilaisuudessa puhutaan pyhityksestä varovasti ja arastellen. On opittu olemaan Jumalan lahjan varassa, köyhänä ja vastaanottajana. Onko Paavalin kuvaama uusi ihminen toinen kuin Lutherin kuvaama? ”Luterilaisuuden erikoisuus toisaalta katolisuuden, toisaalta pyhitystä korostavien liikkeiden rinnalla on lausuttu lyhyesti sanoilla simul justus et peccator, samalla vanhurskas ja syntinen. Katolisuudessa armo, taivaallinen lääke, sielunpohjaan vuodatettuna poistaa synnin niin, että vain perisynnin syttymisvalmis taula jää jäljelle. Pyhitystä korostavissa liikkeissä anteeksiantamus on elämän alkukohtana, jonka jälkeen seuraa jatkuva pyhitys. Luther on tajunnut, että väärä varmuus ja ylpeys estyvät vain siten, että ihminen jatkuvasti syntisenä elää aina anteeksiantamuksen varassa.” (s.95)

Paavalin kehotukset seurakuntien jäsenille osoittavat, että nämä ovat syntisiä ja epätäydellisiä. He tarvitsevat parannuksen tekoa ja anteeksiantamusta. ”Rakkaani, niin puhdistautukaamme kaikesta lihan ja hengen saastutuksesta” (2. Kor. 7:1) Kristittynä oleminen merkitsee olemista vastakohtien ristiriidassa: lihan ja Hengen taistelussa. Paavali liittää itsensä myös matkalla oleviin, jotka vasta rientävät kohti uskon lopullista päämäärää.

Paavalin vanhurskauttamisopissa on havaittavissa kolme keskeistä kohtaa: 1) Jumalan armo, 2) Kristus Välittäjä, ja 3) usko. Jumalan armo on kristillisyyden objektiivisena perustana. Siihen kristittyjä uudestaan ja uudestaan ohjataan. Sen tähden Paavali sekä aloittaa että lopettaa kirjeensä armontoivotuksella. Sen tähden Paavali muistuttaa galatalaisille, että he ovat langenneet pois armosta (Gal. 5:4) Sekä armoon tuleminen että siinä oleminen on tapahtunut Kristuksen kautta. (ss.96, 97)

Paavali on Lutheria herkemmin kuvannut uuden elämän alkua, kääntymistapahtumaa, kun taas Luther on kuvannut enemmänkin kristityn elämää ja ihmissielun liikahduksia. Eino Sormunen selostaa tätä eroa seuraavasti kirjassaan Selvyyttä kohti: ”Paavalin ja Lutherin välillä oli ollut munkkilaisuus, Augustinus, rippilaitos ja mystiikka, ja ne olivat valtavasti syventäneet ihmissielun salaisimpienkin liikahtelujen tuntemusta” Sormusen mukaan Paavalille ja Lutherille oli merkitystä erilaisella hengellisellä taustalla, kun heille kirkastui Jumalan vanhurskaus Kristuksessa. Syntisen vanhurskauttamisesta tuli molemmille uskon ja julistuksen ydin. (s. 98, lainaus Sormunen, Selvyyttä kohti s. 75)

Paavalin ja Lutherin sisäinen tie on erilainen. Paavalilla oli keskeisenä ajatuksena ennen kääntymistä ja kääntymishetkellä Kristuksen vainoaminen, Lutherilla hänen omat syntinsä, ja Jumalan asenne häneen, syntiseen. (s.99) Meidän jokaisen henkilökohtainen ”sisäinen tie” on erilainen ja ainutkertainen, vaikka elinympäristömme olisikin ulkoisesti samankaltainen.

Uusi ruumiillisuus. Kun ihminen uskomalla Kristukseen on uudistunut, on kuolemakin tullut osalliseksi tästä uudistuksesta. Kuoleman kautta ihminen käy uuteen olotilaan. Paavali toivoi, että Kristus saisi kunnian niin hänen kärsimyksissään kuin kuolemassaankin.

Kuoleman jälkeisestä ruumiillisuudesta Paavali käyttää erilaisia nimityksiä. ”Katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen, kuolevainen kuolemattomuuteen” (1. Kor. 15:50). Ruumiillisuus ajassa merkitsi Paavalille myös kaipuuta päästä olemaan Kristuksen kanssa. Se merkitsi poissaoloa Herrasta, vielä täyttymätöntä läheisyyttä ja katsomista (2. Kor. 5:1-10, Fil. 1:21-23). (s.100)

Myöskin juutalaiset uskoivat Messiaan tuloon, ylösnousemukseen ja kuolemanjälkeiseen ruumiilliseen elämään, mutta juutalaisten ja Paavalin käsitysten välillä on suuria eroavaisuuksia. Paavalin mukaan Messias, Kristus, on jo ilmestynyt ja ylösnoussut, ja hänen ylösnousemuksessaan on kuolleitten ylösnouseminen jo alkanut. Kristus on esikoinen kuolleista nousevien joukossa. Toiseksi Paavali erottaa kuolevaisen ja kuolemattoman, katoavaisen ja katoamattoman niin terävästi toisistaan, että juutalainen ajatus tämän maallisen elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen käy mahdottomaksi. (ss. 101, 102)

”Paavalin ylösnousemustoivo on myöskin kreikkalaisen iäisyys- ja sielun kuolemattomuusajatuksen sekä ihmisen jumaloitumista opettavan mystiikan jyrkkä vastakohta. Paavalin mukaan koko ihminen on tässä elämässä synnin ja kuoleman hallitsemassa maailmassa, ja vapautuakseen kuolemasta ja päästäkseen osalliseksi ylösnousemuksesta, hän tarvitsee jumalallista ihmetyötä. Paavalin mukaan sielu ei ole iäisyyden maailman osa eikä ruumis sielun vankila. Pelastus ei merkitse sielun vapauttamista maallisen aineen kahleista, vaan kuolleista herättämistä, muuttamista taivaalliseen pukuun ja muuttumista Kristuksen kuvan kaltaiseksi, josta uudistuksesta myöskin ruumis pääsee osalliseksi. Kuolleista herättäminen on Paavalin mukaan edelleen Kristuksen kautta suoritettu Jumalan ihmetyö eikä johdu sielun jumalallisesta ominaisuudesta eikä maagillisesta vihkiytymisestä.” (s.102, lainaus Emil Brunner, Der Mensch im Widerspruch s. 493)

Mietteitä tekoja korostavien raamatunpaikkojen äärellä. Kipu elämämme vaatimattomuudesta ja vaillinaisuudesta jollakin tavoin edellyttävät tämän asian käsittelyä. Tässä asiassa meillä on usein hyvin subjektiivinen ja kokemuksiimme perustuva näkökulma. Ehkä myös vertaamme herkästi itseämme muihin.

Muistotilaisuuksissa puhutaan usein vainajasta hyvää. Hänen aktiivisuutensa ja aikaansaannoksensa muistetaan. Syrjään elämässään joutunut ei juuri saa saattajia viimeiselle matkalleen, ei ainakaan yhteiskunnan silmissä merkittäviä henkilöitä. Iäisyyden näkökulmasta ihmisen ”teot” merkitsevät todennäköisesti muuta kuin täällä osaamme määritellä tai arvostaa.

Sitä olen myös ajatellut, että tekomme täällä ovat osa yhteistä matkaa. Ne kiinnittävät meitä osaltaan Kristukseen ja hänen valmistamaansa taivastiehen. Kyse ei ole useinkaan erillisistä ja irrallisista teoista, suorituksista, vaan sisäisemmistä asioista samalla. Kyse on myös Hengen hedelmästä ja evankeliumin esillä pitämisestä tai edistämisestä eri tavoin.

”… kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on” (1. Kor. 3:13). ”Sillä kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa” (2. Kor. 5:10). Kuitenkaan kristitty, uusi ihminen, ei loista hyveillä, hänen askeleensa ei julista voittoa synnistä. Hän ei ole jotain erityistä tai menestynyttä.

Roomalaiskirjeen 12 luku ja 13. luvun alku antaa jonkinlaisen käsityksen siitä miten tavallista ja vaatimatonta elämää lopultakin toivotaan kristityiltä. Ei tule ajatella itsestään kohtuuttomia, tulee kunnioittaa toista, osoittaa rakkautta toisia kohtaan seurakunnassa, iloita iloitsevien kanssa, itkeä itkevien kanssa, siunata toista eikä kirota, tehdä huolella tehtävänsä, olla esivallalle alamainen ym. (s. 93)

”Minkä tähden Jumala ei salli lastensa päästä osalliseksi kokonaisesta tai osittaisesta synnittömyyden autuudesta? Me elämme kirkon aikakaudessa, joka kestää helluntaista Kristuksen tulemisen päivään. Tänä aikana Jumalan kansa vaeltaa uskossa eikä näkemisessä. Jos pyhyys kävisi näkyvästi toteen jo ajassa, niin ihminen ei turvautuisikaan yksin Jumalan armoon, vaan samalla myöskin siihen, mitä hän itsessään olisi. Todellista elämää on tänä väliaikana vain siellä, missä Kristus yksin on meidän uusi elämämme ja me uskossa pidämme hänen käskynsä. Täydellinen uusi elämä pysyy eskatologisena toivona.” (s. 94, lainaus Günther Dehn, Theologia Viatorum)

Taustoja ja ajatuksia. Eetu Rissanen kirjoitti tämän synodaalikirjoituksen Kuopion hiippakunnan pappeinkokoukseen vuonna 1942, eli sota-aikana. Kuopion piispana oli tuolloin Eino Sormunen. Pastori Eetu Rissanen oli tuomiokapitulin notaarina. (viite 1. s.14) Sodan lisäksi voisi sanoa ajan olleen myös poliittisesti ja taloudellisesti tavattoman vaikea. Olisi hyvä ymmärtää jotain myös siitä, mitä kristillinen ihmiskäsitys vaikutti yhteiskunnassa tänä erityisenä aikana. 

Kun puhumme uudesta ihmisestä elämän todellisuudessa, mielestäni tähän kuuluu myös laajempi ajatus kristittyjen yhteisön tai kirkon vaikutuksesta yhteiskuntaan ja ympäröivään maailmaan. Kyllähän esimerkiksi marxilaisuus, ateismi, kapitalismi, kansallissosialismi, vihreä liike, idän uskonnollisuus, humanistinen psykologia jne. pyrkivät vaikuttamaan ja vaikuttavat ihmiskäsitykseen ja yhteiskuntaan myös tätä kautta. Sotavuosina, sitä ennen ja sen jälkeen oli paljon erilaista poliittista ja ideologista liikehdintää. Pidän hyvinkin luonnollisena, että yhden pappeinkokouksen aihepiiri liittyi juuri kristilliseen ihmiskäsitykseen. Elämme jossain mielessä saman kaltaista aikaa nyt.

Sota vaikutti aivan kaikkeen niin yhteiskunnassa, kirkossa kuin yksityisten ihmisten kohdalla. Kuopion hiippakunta käsitti laajan itärajan. Sen vuoksi siellä annettiin määräys pitää kirkot lämmitettyinä ja ottamassa vastaan evakkoja. (viite 1. s.18) Siirtoväkeä eli evakkoja oli kaikkiaan noin 420000 henkeä eli 11 prosenttia Suomen silloisesta väkiluvusta. Suomi menetti vuosina 1939-1945 taisteluissa noin 90000 miestä. Heiltä jäi noin 30000 sotaleskeä ja yli 50000 sotaorpoa. (Wikipedia) Tätä on vaikea ymmärtää nyt rauhan aikana.

Kuopion tuomiokapituli teki piispa Sormusen johdolla talvisodan jälkeen piispainkokoukselle aloitteen kirkkolain muuttamisesta siten, että diakoniatyöstä tulisi seurakuntien lakisääteinen velvollisuus. Sormunen ajoi linjausta, jonka mukaan jokainen seurakunta oli velvollinen perustamaan diakonian viran. Lisäksi jokaisessa hiippakunnassa tuli olla diakoniatoimikunta ja diakoniapastori johtamassa työtä. Kirkolliskokous hyväksyi Sormusen ehdotuksen vuonna 1943. Tämä oli jatkoa sille valtavalle aineelliselle ja henkiselle tuen tarpeelle, mitä sota aiheutti, ja missä työssä kirkko oli jo sodan aikana mukana. (viite 1. s.19 )

Syksyllä 1942 vietettiin suurta suomalaisen Raamatun 300-vuotisjuhlaa ympäri Suomen. Syyskuussa tuomiokapituli kertoi seurakunnille lokakuussa vietettävästä juhlasta ja siihen liittyvästä vuoden 1642 Raamatun juhlapainoksesta. Tuomiokapitulin antamassa kehotuksessa tuotiin ilmi Raamatun elähdyttävä ja siunauksellinen vaikutus suomalaisten elämään. Kehotuksessa myös rinnastettiin ensimmäisen suomenkielisen raamatunkäännöksen vaikea aika vallitsevaan sotatilaan. Nytkin suomalaiset saivat puolustaa Pyhän Raamatun arvoja taistelussa antikristusta vastaan. Rukouksessa kiitettiin kansankirkosta ja Raamatusta, tunnustettiin hitaus Sanan kuulemisessa ja todeksi tekemisessä ja rukoiltiin, että Raamatun sana vaikuttaisi koko kansaan. (viite 2. s. 73) 

Minusta Eetu Rissasen synodaalikirjoitus ”Piirteitä Paavalin ihmiskäsityksestä” Kuopion hiippakunnan pappeinkokoukseen vuonna 1942 on ajaton ja ydinasioihin syventyvä kuvaus kristillisestä ihmiskäsityksestä. Yhteys sota-aikaan, Rissasen oma rintamapalvelus ja myös toimiminen piispa Eino Sormusen alaisuudessa Kuopion tuomiokapitulissa saattoivat vaikuttaa aiheen käsittelyyn. Itselleni kirja on tärkeä kristillinen tutkielma, jossa piirtyy selvänä uskon keskeiset asiat liitettyinä ihmiskäsitykseen, ja samalla se antaa hyvän perustan miettiessäni tämän hetken kirkon valintoja ja painotuksia.

Omassa kirjassani on alkulehdellä saatesanat eräälle rintamapapille, ja Eetu Rissasen allekirjoitus. Kirja annettiin ehkä lahjaksi, tai se saatettiin antaa peräti juuri tuossa pappeinkokouksessa, johon se oli kirjoitettu. Voisin ajatella, ettei tätä pehmeäkantista kirjaa painettu kovin monta kappaletta. Useimmat kirjat ovat hävinneet. Tutkijoita ja opiskelijoita varten on varmaan jossain säilytettynä myös tämä kirja. Internetistä löytämistäni teologisissa tutkielmissa, joissa mainitaan Eetu Rissasen nimi, keskitytään lähinnä ajan kuvauksiin, mikä on myös tärkeää. Nyt on siis internetissä löydettävissä tämä kirjoitukseni. Mainitsen tähän loppuun vielä sen, että olen koulutukseltani hammaslääkäri, eläkeläinen. Olen kuitenkin harrastanut vanhojen kristillisten kirjojen keräilyä ja lukemista.

Ceta Lehtniemi

Raamatun lainaukset ovat kirkkoraamatusta vuodelta 1938.

Sulkulausekkeissa esiintyvä sivunumero viittaa kirjaan ”Piirteitä Paavalin ihmiskäsityksestä” ellei muuta ole mainittu. Lisäksi joihinkin kohtiin laitoin maininnan kirjassa käytetyistä lainauksista tai viitteistä.

Lisäksi merkitsin nämä kaksi tutkielmaa, joihin tutustuin internetin kautta.

Viite 1. Pro gradu -tutkielma: http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20140209/urn_nbn_fi_uef-20140209.pdf

Viite 2. Pro gradu -tutkielma: http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20151110/urn_nbn_fi_uef-20151110.pdf

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *