Olen käynyt läpi vanhoja runojani ja kuviani. Oikeastaan vain se, mikä on ollut löydettävissä tabletin kautta, on päätymässä pieneen e-kirjaani. Noin puolet kuvista on mustavalkoisia. Runoista noin puolet on vanhoja. Uudet ovat joko mietteitä tai runoja. Myös raamatunjaekortteja on muutama mukana.
Nyt eteneminen on pysähtynyt. Mietin kuinka pitkälle viimeistelen kirjaani. Teen kaiken tabletilla lähinnä sängyssä lepäillen. En viitsi etsiä uusia kuvia, saati ottaa niitä. Silti jotain saattaa tulla vielä vastaan sellaista mikä täydentäisi kirjaa. Ja kenelle tätä teen? Itselleni tietysti, mutta voisinko saada tätä näkyviin muualle kuin omille sivuilleni?
Tämä teksti tuli sydämestäni, kun trimmasin kuvan mustavalkoiseksi. Se nousi aidosta kaipauksesta. Tuntuu siltä, että todella kaipaan suurta vapautta.
Tämän kuvan kohdalla minulla oli vielä hetki sitten aivan toinen kuva. Tunne, ja nuo harvat sanat olivat ensin. Siinä niitä ihmettelin tyhjällä sivulla. Joskus nousee kiitollisuus. Se vaan tulee kuin täyden hiljaisuuden ja kuvattomuuden keskelle.
Tämä teksti on vanha. Sitä olen yhdistänyt suruvaipan kuvaan. Nyt se on liitetty lumpeen kukkaan. Tämä on yksi niitä kuvia, missä en voinut ajatella väriä mukaan.
Minulla on nyt 62 sivua tehtynä. Se ei tarkoita valmiina. Siihen olen tyytyväinen mitä itse olen saanut tämän kuukauden mittaisen projektin aikana. Kuitenkaan en voi sanoa kuin muutamasta sivusta, että ne tyydyttävät julkaisua ajatellen.
Kuitenkin olen jälleen tehnyt matkan. Tahdon kohta eteenpäin kohti uutta. Kirja on vielä rosoinen, viimeistelemätön. Sen jätän nyt lepäämään. Ehkä jonkun viikon kuluttua näen paremmin tulisiko kirjaa viimeistellä, vai onko tämä kuvien ja tekstien parissa viettämäni aika ollut lähinnä itseäni varten. Joskus ei vaan tiedä, eikä vastauksia nouse kyselemälläkään. Ne saatetaan antaa, kun malttaa odottaa.
Ceta Lehtniemi