Sukuni ja taustani ovat osa minua

Joskus jo herätessä on halu kirjoittaa. Nykyisin minulla ei ole päiväkirjaa. Nämä artikkelit ovat tilalla. Miksi kirjoitan näin julkisesti ja sen kummemmin tarkistelematta? Tunnen, että näin on hyvä. Toiset tekevät live-videoita, minä live-artikkeleja.

Tunnen kiitollisuutta suvustani, perheestäni, elämänympäristöistäni, lahjoistani ja jopa kivuistani, joita olen kantanut. Tunnen kiitollisuutta ihmisistä, joiden kanssa juuri nyt teen elämän matkaa.

Tein juuri 72 sivuisen Ifolor -kirjan suvustani, taustoistani, lapsuudestani ja nuoruudestani vuoteen 1969 asti, jolloin olin muuttanut pois kotoa. Tässä on yksi pitkään katsomani valokuva. Kuvan lapsista nuorin on isäni. Tiedän sen siitä, koska kolme vanhinta lasta syntyivät vuosina 1911, 1912 ja 1913 (isäni). Nuorin sisaruksista, kaimani Ceta syntyi 1917.  
Olin kolme viikkoa sukukirjani äärellä. Onneksi olin skannannut ja valokuvannut materiaalin jo lähes vuosikymmen sitten ja tallettanut kaiken muistiin.

Kun katson kuvan isää, koen suurta rakkautta, erilaista kuin lapsena, erilaista kuin nuorena, erilaista kuin aikuisena perheellisenä. Muistelevan tunteet vaeltavat eri tilanteissa ja eri elämänvaiheissa täysin kiireettä. Nyt ymmärrän isääni paremmin kuin hänen eläessään. Vaikeimmat vuodet elin isän kanssa äidin sairastettua ja kuoltua. Silti olen äärettömän onnellinen, että sanoin isälleni puhelimessa juuri ennen hänen kuolemaansa 78 ikäisenä: ”Isä, olet minulle rakas. Kiitos elämän lahjasta. Tavataan sitten taivaassa”.

Tässä on oikealla äitini. Ja vasemmassa kuvassa ovat sisarukset. Uskallan laittaa esille vain ajan rajan yli siirtyneiden kuvia. Tuntuu, että näitäkin pystyn esittelemään kuin herkin sormin, herkin mielin, ikään kuin hiljaa kuiskaamalla.
Kaikkiin kuviin ja kaikkiin henkilöihin liittyy muistoja. Ensimmäinen tuohon vasemmanpuoleiseen kuvaan liittyvä muisto on, kun katson kuvaa yhdessä äitini kanssa hänen albumistaan. Hän muisteli kuvan äärellä aina isosiskoaan, Sylviä, joka kuoli noin kolmentoista ikäisenä. Jollakin tavoin tätä kautta minulle tuli ymmärrystä, että lapsen kuolema perheessä ei kosketa vain vanhempia, vaan myös sisaruksia.

Äidin lapsuudenkuvien, koulukuvien ja hänen saamiensa postikorttien äärellä ymmärsin, että äitini oli ollut kaupunkilaistyttö, kasvanut Tampereen keskustassa. Hän oli käynyt Tampereen tyttölyseota. Hänen kotinsa oli ollut Hämeenpuistossa. Miten erilaisia hänen myöhemmät ympäristönsä olivatkaan: pieni teollisuuskylä Linnavuori ja mökkisaari Suomenlahdella.

Kyllä jo lapsena jotenkin koin, että kasvaessani kiinni saaristoympäristöön, luontosuhteeseen, meren tuoksuun ja luonnonvoimien läheisyyteen, olin lähellä isäni suvun perintöä. Tätä korosti vielä se, että tätini Hagar ja Ceta keräsivät kasveja ja perhosia kesäisin. Äitini joutui merellä ehkä enemmän tekemisiin elämän mutkikkuuden kanssa, kun puuttui sähkö, juokseva vesi ym. Puuhella oli, öljylamppukin ja kaivo.

Itselläni on hyviä muistoja usein vähän vaivalloisesti syttyneestä öljylampusta ja valopetroolin katkusta. Ulkona oli pilkkopimeää, sisällä paloi valo ja hellassa oli tuli. Kaikki olivat läsnä. Lapsen muistot ovat huolettomia näkö-, kuulo-, hajuaistin ja ehkä jopa tuntoaistin viittoihin kätkeytyneitä tunnekuvia.

Aikuinen oli tuossa samassa hetkessä ehkä hyvin väsynyt pestyään alkeellisessa saunan myyrypadassa viiden hengen lakanapyykin ja miettiessään seuraavan päivän ruokaa. Isä oli saattanut ajaa Linnavuoresta kuuden tunnin automatkan tuoden perheen ja rakennusten tarvitsemaa varustusta. Olimme saaressa käytännössä koko kesän, eikä isällä ollut lomaa kuin heinäkuu.

Ehkä yksi merkitys kuvien katsomisella liittyy juuri siihen, että nyt saan muistella ja katsella kaikkea ns. ikäihmisenä. Lisäksi minulla on tallessa niin harvinaisen paljon muistoja ja kuvia ja taitoa kerätä niitä kirjaksi.

Lapsuudessa saamani onnittelukortit olivat tärkeitä. Pidin niitä tallessa ja levitin ne välillä katsoakseni niiden kuvia jälleen kerran. 
Muistokirja oli lapsuuteni aarre kiiltokuvineen ja värssyineen. Jollakin tavoin muistan myös sen, miten olen pitänyt käsissäni kiiltokuvia, kortteja, muistokirjaa, värikyniä, muovailuvahaa ym.

Tämä kaikki tavallaan rohkaisee minua nyt, kun en saa mitään korkreettista, kaunista aikaan, tarkoitan taidetta. Voinhan pitää välillä kädessäni telaa, sivellintä tai grafiikan kynää. Saan tänä älylaitteiden aikana levätä ja antaa mielen seikkailla pitäen kädessä vaikkapa vain lyilykynää tai liitua puhelimen sijasta. Tai voin vaikka rypistellä papereita, jos se tuntuu kivalta.

Tämän kirjoituksen talletan artikkeliksi ja julkaisen. Ceta live-artikkeli syntyi taas kerran. Olkaa hyvät! Laitan arkiartikkeleihin.

Tietoa kirjoittajasta

cetalena

Olen eläkkeellä oleva hammaslääkäri. Kesäisin vietän aikaa saaristossa. Arkielämä ja läheiset ihmissuhteet ovat tärkeitä, Kristillinen usko asettuu tähän kokonaisuuteen luontevalla tavalla.