Markuksen evankeliumi 14:
Ja kun hän oli Betaniassa, pitalisen Simonin asunnossa, tuli hänen aterialla ollessaan nainen, mukanaan alabasteripullo täynnä oikeata, kallista nardusvoidetta. Hän rikkoi alabasteripullon ja vuodatti voiteen hänen päähänsä.
Niin oli muutamia, jotka närkästyivät ja sanoivat keskenään: ”Mitä varten tämä voiteen haaskaus? Olisihan voinut myydä tämän voiteen enempään kuin kolmeensataan denariin ja antaa ne köyhille.” Ja he toruivat häntä. Mutta Jeesus sanoi: ”Antakaa hänen olla. Miksi pahoitatte hänen mieltään? Hän teki hyvän työn minulle.
Köyhät teillä on aina keskuudessanne, ja milloin tahdotte, voitte heille tehdä hyvää, mutta minua teillä ei ole aina. Hän teki, minkä voi. Edeltäkäsin hän voiteli minun ruumiini hautaamista varten. Totisesti minä sanon teille: missä ikinä kaikessa maailmassa evankeliumia saarnataan, siellä sekin, minkä tämä teki, on mainittava hänen muistoksensa.
Ja Juudas Iskariot, yksi niistä kahdestatoista, meni ylipappien luo kavaltaakseen hänet heille. (14:3-10)
Sain elinikäisen opetuksen ja lohdutuksen, kun Heikki -pappi sanoi tämän luettuaan muutaman sanan näistä jakeista. Hän sanoi mm. että on erilaisia ja joskus oudoltakin vaikuttavia asioita, joita tehdään rakkaudesta Jeesukseen. Kun tästä torutaan, niin ollaan lähellä Juudaksen tietä. Miten tulisikaan nähdä sydämeen asti!
Olenko vain minä herkkä? Uskon, että meitä on monia satutettuja. Kirkon piirissä on ollut aina vastustusta herätysliikkeiden ihmisiä ja heidän sanomaansa kohtaan. ”Ei kirkossa tarvita evankeliointia”, näin sanoi eräs pastori 1980 -luvulla. Usein oli jokin seikka aivan väärin joidenkin työntekijöiden mielestä. Mikään ei pahoittanut mieltä niin kovin kuin tämän kaltainen moite. Toisaalta meitä seurakunnassa touhussa olevia vapaaehtoisia oli paljon, ja enin osa työntekijöistä suhtautui meihin todella hyvin. Kuitenkin yksi tai kaksi papin suusta kuulemaani moitetta ovat yhä mielessäni kymmenien vuosien jälkeen.
Monesta yhteydestä olen joutunut pois, joistakin lähtenyt hämmentyneenä ja rikottuna. Tämä on ollut monen muunkin kokemusta. Kun jotain herkkää syntyy uskonelämän alueella, ja sen tuo julki, kyse on hyvin arkaluontoisesta asiasta. Jos uskosta osaton nimittää sen roskaksi tai haaskaukseksi, tämä on melko helppo ohittaa. Mitä läheisempi tai mitä pitkäaikaisempi kristitty ei näe lainkaan hengellisen runoni, kuvani tai puheeni merkitystä, tai näkee sen jollakin pinnallisella tavalla, pahoitan mieleni.
Tuon edellä olevan laitoin lohdukseni. Tahdon ajatella Kristusta. Minun tekstini ja kuvani on tässä eräänlaista ylistystä, kiitosta tai kaipausta. Minä kirjoitan tänään itsekseni kipua pois, yritän ainakin. Laitoin nimittäin ystävälle sähköpostissa Armo kantaa n:ro 1 -nettilehtisen. Laitoin muutamalle valitsemalleni ihmiselle. Pari laittoi hyviä sanoja, pyysi jopa päästä postituslistalle. Silti tunteekseni jäi ikään kuin olisin postittanut lehden vain tuolle yhdelle ystävälle.
Kerron hiukan asiasta. Olemme tunteneet toisemme 1960- luvun puolivälistä lähtien. Juuri hän iloitsi uskoon tulostani. Häneltä tuli nopeasti vastausposti lähetettyäni nettilehtisen linkin hänelle. Poistin viestin välittömästi. Muistiin jäi: ”Tämä on varmaan nyt jotain sitä samaa evankeliointia, mitä sinulla on ollut monenlaista ennenkin. En ole useampaan vuoteen tilannut mitään hengellisiä lehtiä. En jaksa niitä lukea. Minä olen tavallinen luterilainen kristitty ja luotan Jumalan suureen armoon.” Lisäksi sain liitteen erääseen artikkeliin, joka käsitteli Venäjän toisinajattelijoita. Hän kertoi halustaan seurata keskeisiä tapahtumia.
Kun itse ja nuoruuden ystäväni ikäännymme, koemme yllätyksiä ja väärinkäsityksiä. Vastasin, että kuvien ja tekstien kanssa puuhailu on osa itseäni ja liittyy omaan hengelliseen elämääni. Toivon, että yhteytemme jatkuu myös vastaisuudessa.
Vasta tätä kirjoittaessani uskon päässeeni tasapainoon. Sitä ihmettelin kuinka vahvana nousi vuosikymmenten takaa papin sanat, ettei kirkossa tarvita evankeliointia. Juuri nyt olemme ehkä astumassa entistä syvemmin aikaan, jossa joudumme ulos kirkosta, jos olemme kuten tuo nainen evankeliumitekstissä, jos toimimme siten kuin sydän kehottaa.
Luen vielä kerran oman runoni ja katson ottamaani ja muokkaamaani kuvaa. Minä jatkan tällä tiellä. On hyvä vetäytyä hiljaisuuteen ja rukoukseen. Jeesus on meidän puolellamme. Hän ei halua, että mieltämme pahoitetaan.
Itselläni on halu kirjoittaa sekä puhua pikku YouTubeihin helposti, rauhallisesti ja kauniisti ajatellen juuri heitä, jotka eivät kovin paljon jaksa. Olen yrittänyt kirjoittaa kristinuskon keskeisistä asioista Armo kantaa -nettilehtisessä. Jatkan eteenpäin. Luulisi, ettei muutaman minuutin videon kuuntelu olisi yhdellekään kristitylle liian raskasta tai vastenmielistä evankeliointia. Yritän aina pitää esillä myös Raamatun jakeita, jotka ”eivät tyhjänä palaa”.
Kuin taisteluni kuullen, laittoi yksi ystäväni viestin, että hän tahtoo kuulla noita YouTubejani. Jumala näki sydämeeni ja lohdutti välittömästi ystävän kautta.”Miksi pahoitatte hänen mieltään?” Ollaan herkkiä antamaan kiitosta. Minäkin tahdon nähdä paremmin sen mikä on tehty rakkaudesta Jeesukseen. Koetan myös muistaa, että iän lisääntyminen voi muuttaa niin minua kuin ystäviäni. Ehkä kuitenkin vuosien päästä on merkitystä sillä etten sulje ystävää elämästäni, vaikka hämmennyin kovasti hänen vastausviestistään.
Seuraavan aamun lisäys. Eräs ikäiseni ystävä kertoi jopa tulostaneensa Armo kantaa -nettilehtisen kirjoituksia ja runoja. Tämän olin aivan unohtaa. Nyt muistan myös, että viestillään minua hämmentänyt ystäväni kertoi, että hänellä tutkitaan mahdollista muistisairautta. Huomioin asian vastausviestissäni, pyysin että hän pitäisi minut ajan tasalla. Osasin toimia hyvin, vaikka olin joutunut jonkinlaiseen tunnesekamelskaan. Uskon, että alkava muistisairaus aiheuttaa monenlaista hämmennystä ja jopa irtaantumista ystävien kesken. Silloin painaa vaakakupissa eniten läheisten arvot, ja turvautuminen heihin on kaikkein olennaisinta. Ehkä soitan ystävälleni muutaman kuukauden päästä ja kysyn hänen vointiaan.
Linkki vielä nettilehtiseen https://armokantaa.fi/2023/04/06/armo-kantaa-1-2023/
Ceta