Kirjoittajan arkistot: cetalena

Tietoja cetalena

Olen eläkkeellä oleva hammaslääkäri. Kesäisin vietän aikaa saaristossa. Arkielämä ja läheiset ihmissuhteet ovat tärkeitä, Kristillinen usko asettuu tähän kokonaisuuteen luontevalla tavalla.

Tiililän kirjan pohjalta 3

Miksi kristinuskoa ei voi uudistaa? 3. osa

Etiikassa ei ole välittömästi kyse uskomme kohteesta, vaan uskon soveltamisesta käytäntöön. Tiililä joutuu kuitenkin puuttumaan syvällisesti tähänkin asiaan. Huomataan myös se, että hän kirjoittaa 1960-luvun lopussa. Hyvin moni oli ja on yhä sitä mieltä, että kristinusko juuri eettisellä alueella osoittaa soveltumattomuutensa moderniin elämään. Jos sen perusta johtaa tällaiseen soveltumattomuuteen, koko kristinusko on kenties juuriaan myöten uudistettava toisenlaiseksi, siis myös mihin uskotaan eikä vain miten uskotaan. Ja tähän väärään ajatukseen Tiililä tahtoo puuttua selkeällä tavalla, jopa jyrkästi.

Kirjan kirjoittamisen aikaan esiintyi nuorten keskuudessa vallankumousmielialaa, mikä ei toki tarkoittanut yleensä mitään väkivaltaa. Kyse oli pitkälti aidosta kansainvälisestä ja sosiaalisesta havahtumisesta, ja tältä pohjalta erilaisten järjestöjenkin syntymisestä. Tämä kaikki veti myös kristittyjä nuoria mukaan. 

Tiililä korostaa kuitenkin kristinuskon ominaislaatua ja syvintä perustaa, jossa ainoa oikea vallankumous on siinä, että Vapahtaja työntää ihmisen elämästä syrjään tämän omat valtahaaveet ja antaa Pyhän Henkensä syntisen sydämen uudistavaksi mahdiksi. Kristinuskon oma aito voima pääsee vaikuttamaan vain tätä kautta sekä asianomaisissa itsessään että näiden välityksellä ympäristöön.

Tiililä sanoo näinkin vahvasti: ”Jos yhteiskunnallisiin ja kansainvälisiin tehtäviin paneutuminen houkuttelee väheksymään yksilön persoonallista Jumala-suhdetta, niin että kiirehditään mobilisoimaan vain tämän maailman voimia tämän maailman parantamiseksi, ajetaan riivaajia ulos riivaajilla”.

Hän jatkaa: ”Älköön sanojani käsitettäkö väärin. On paljon luonnollisen, maailman kulkuun sellaisenaan kuuluvaa kehityksen tuomaa hyvää, uusia elämää turvaavia menetelmiä, järjestelyjä, liikeyhteyksiä, kansainvälistä avustustoimintaa, lääketieteen saavutuksia jne., mikä kaikki on – Jumalan kiitos – ripeästi kehittymässä. Se on sitä Jumalan hyvyyttä, mitä hän antaa salliessaan aurinkonsa paistaa niin pahoilla kuin hyvillekin. Mutta seurakunnalleen, omalle synnistä lunastamalleen kansalleen, hän antaa sellaista uutta, mitä ei mistään muualta tule: yhteyden itseensä ja samalla sisältä päin alkaneen vallankumouksen hengellistä voimaa, rakkautta, uhrautumista, vanhurskasta tahtoa ja muuta sellaista, missä kristinuskon väärentämätön luonne on koettavissa.”

Jo tämä pienikin kuvaus siitä, mitä aito uskonyhteys Vapahtajaan saa aikaan, aiheuttaa minussa myös riittämättömyyden tunteita. Kyse on ehkä siitäkin miten vaikeana koen irrottautumisen kaikesta muusta edes pieneksi hiljentymisen hetkeksi. On niin lukemattomia houkutuksia ajatuksille lähteä jo heti aamusta laukkaamaan monissa hyödyllisissä tai totutuissa kuvioissa, ja tiedän, että olisi mahdollisuus paljon parempaan. Silti tiedän todeksi edellä olevan Tiililän kuvauksen. Ehkä omakin taistelun tuntu näillä alueilla kertoo juuri asian tärkeydestä.

Itse olen lukenut paljon Suomen herätysliikkeistä, lähinnä 1800 -luvulta. Niiden vaikutus ei olisi ollut niin merkittävää ja kestävää ilman tätä aitoa, sisäistä Kristuksen aikaansaamaa vallankumousta ihmisen sisimmässä. Itse asiassa niistä ei olisi jäänyt mitään pysyvää ilman tätä oikeaa perustaa. Nyt meille jäi paljon kirjallista materiaalia keskusteluista, onko Kristuksen pelastustyö ja armo ymmärretty oikein omalla kohdalla. Paavo Ruotsalainen väitteli tästä ydinkysymyksestä mm. Hedbergin ja Roseniuksen kanssa. Itse näen tämän yhtenäisyytenä ja hengellisenä rikkautena, en erona. Kaikki tämä uskon keskeisimmästä asiasta käyty keskustelu on auttanut minua tavattomasti.

Tiililä kirjoittaa: ”Aito kristillinen usko on dynaaminen ihmisten liikkeelle lähettäjä, kunhan se vain todella saa olla se mitä se on, muuttumatonta vanhaa uskonyhteyttä Herraan Kristukseen. Valitettavasti tätä uskonyhteyttä on liian vähän ja sekin, mitä on, liian heikkoa. Tämän itse kukin vilpittömästi tunnustamme. Suurin tarpeemme on uusi Pyhän Hengen vuodatus, niin että sydämet puhdistuvat ja saadaan uusi voima.” Tässä Tiililä ei luonnollisesti puhu uudesta helluntaista, vaan siitä että olisimme osalliset tästä Jumalan lahjasta.

Monen erehdyksen ydin on siinä, ettei uskon pääkohde, itse elävä, pyhä, kaikkivaltias Jumala ole ihmisille enää Jumala. He eivät käsitä, mitä yhteys häneen merkitsee. He eivät tunne evankeliumia eivätkä sen voimaa. Ihmiset kaipaavat uskon seurauksia. Näitä yritetään pakottaa esiin ihmisvoimin. Näitä samoin kysellään nähtäväksi niiden taholta, jotka eivät ole uskossa, eivätkä voi mitenkään ymmärtää kristinuskon perustaa tai hengellistä sanastoa.

Tiililä kirjoittaa karun totuudellisesti 50 vuotta sitten: ”Tuhon voimat näkyvätkin jo siinä sekavuudessa, hillittömyydessä, järjestysvallan vastustamisessa, seksin ylikorostamisessa ym. sekä yksilöiden omaa elämää että yhteiskuntaa repivässä menossa, joka nykyisin lisääntyy. Ihminen luulee pääsevänsä, kuten sanonta kuuluu, ”toteuttamaan itseään” ja samalla ”vapauteen”, mutta tämä ”itsensä toteuttaminen” on syntisen ihmisen mielihalujen toteuttamista ja ”vapaus” puolestaan anarkiaa, räikeimmissä tapauksissa jopa eläimellistymistä. Perusvirhe on siinä, ettei kuulla Jumalaa, vaan ihminen korottaa itsensä, suunnitelmansa, tahtonsa ja jopa mielenjohtumansa ylimmiksi ohjeikseen. Mikä asetelma: mitätön luotu asettumassa kaiken Luojan ja Hallitsijan eteen: katsopa, minä tulen tässä! Minä teen mitä tahdon!”

Itse olen saanut elää nämä vuodet seuraten niitä valtavia myönteisiä kehitysaskeleita, mitä on tapahtunut esimerkiksi lääketieteen tai turvallisuuden alueilla. Meillä on lapsikuolleisuus vähentynyt todella radikaalisti. Samoin työikäisten sydänkuolleisuus on enää murto-osa siitä, mitä se oli 50 vuotta sitten. Tämä kertoo myös vastuusta ja epäitsekkyydestä paljon. Näen siis paljon hyvää ympärilläni, sekä lähelläni vaikuttavissa ihmisissä.

Ihmisten kiittämättömyys ja levottomuus kasvaa kaiken aikaa. Yhdyn siis Tiililän kuvaukseen, vaikka näen myös valtavasti hyvää edistystä, kuten myös hän näki. Nyt on korostettu vapautta ja itsensä toteuttamista jo noin puoli vuosisataa. Ihminen on kuin kasvanut liian suureksi. Kuvaus kertoo tästä aikakaudesta siten, että asia koskettaa meitä jokaista. Tässä on pysähtymisen paikka. Olennaista on, että ihminen voisi pysyä pienenä ja Jumalaa tarvitsevana, ja hänelle kiitollisena ennen muuta pelastuksen lahjasta. Tämän maailman asiat jäävät joskus meiltä kaikilta tähän aikaan. Elämä Jumalan yhteydessä on niin paljon muuta; kunpa tämän ymmärtäisimme ajoissa.

Minulla nousee jatkuvasti huoli siitä, osaammeko tuoda evankeliumia esille selkeällä tavalla tämän aikakauden ihmiselle. Ettemme vain olisi liian kiireellisiä, ja ettemme vain ehkä jopa häpeäisi evankeliumia, ja kenties itseämme. Ihmiset kyllä näkevät meidän vikamme ja heikkoutemme, ja itsekin näemme. Tähänhän tahdotaan jatkuvasti myös osoittaa, ja tästä puhutaan. Tämä on silti tämän maailman ajattelua, joka edellyttää niin kovin vapaata, jaksavaa ja osaavaa ihmistä. Saamme nostaa päämme ja katsoa Kristukseen, hänen ristin sovitustyöhönsä. Siis todellakin saamme tehdä näin. Heikkous ja tarvitsevaisuus ei ole este, päinvastoin edellytys.

Ceta Lehtniemi

Tiililän kirjan pohjalta 2

Miksi kristinuskoa ei voi uudistaa?

Tässä artikkelissani käsittelen harhaoppeja siten, että professori Tiililän ajatukset vuorottelevat jonkin verran omien ajatusteni kanssa. Tämä ei ole pelkästään kirjan arviointia, vaan myös omien ajatusteni muokkaamista sanoiksi. Kirjakin on kirjoitettu noin 50 vuotta sitten, ja mieleni tekee vetää tuon ajan ajatuksia nykypäivään.

Tiililä jatkaa sivulla 26 selvitystä siitä, mikä tulisi ymmärtää harhaopiksi. Harhaoppisyytökset eivät ole kohdistuneet kirkon historian aikana hurskauden saamiin muotoihin silloin, kun kilvoituksen, rukouksen, jumalanpalveluksen, eettisen toiminnan ja muun kristillisen elämän perusta on säilytetty alkuperäisenä.

Kun varhaiskirkossa kokoonnuttiin suuriin synodeihin tarkoin määrittelemään , mihin oli uskottava, siis uskon kohdetta, tämä oli aivan muuta kuin olisi ollut puuttuminen siihen, oliko rakkautta osoitettava noin tai näin, oliko joku askeetti mennyt askeettisuudessaan liian pitkälle, oliko jotakin jumalanpalveluksen muotoa pidettävä suositeltavana ja toista vähemmän suositeltavana jne. 

Kristityt joutuivat alusta pitäen joissain korostuksissaan erilaisille linjoille, sillä evankeliumi jätti heille tietyn vapauden. Siitä mihin uskottiin, ensimmäiset kristityt olivat kuitenkin yhtä mieltä. Kristuksen ristinkuolema ja ylösnouseminen uskon ainoana perustana antoi kaikelle muulle todellisen pohjan ja suunnan. Samoin käsitys Jumalasta Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä oli selkeänä ja yhtenevänä kaikilla apostoleilla, niinkuin muutkin uskon keskeiset asiat.

Nykyisin kiinnitetään paljon huomiota siihen, miten hyvinvoivat kristityt suhtautuvat vaikkapa toisella puolella maapalloa asuviin lähimmäisiin, tai heihin, jotka tulevat tänne apua tai parempaa elämää hakemaan. Ehkäpä kirjan kirjoittamisen aikoina 1960-luvun lopulla tämä huoli kaukaisista maista oli erityisen vahvasti esillä. Se vaikutti nuorten kristittyjen ajatteluun. Itsekin olin osa tätä nuorisoa, mutta varmaan omat huolen aiheeni kavensivat tällä kohdin ajatteluani. Minulla ei ollut edes edellytyksiä paneutua koko maapalloa kattaviin epäoikeudenmukaisuuksiin.

Tulee pystyä erottamaan selkeästi uskon perusta siitä mikä on mahdollisesti laiminlyöntiä tai välinpitämättömyyttä liittyen käytännön kristilliseen elämään. Uuden Testamentin kirjeissä on sekä uskon perusteisiin liittyvää opetusta että myös kiitosta tai kehotusta esimerkiksi avustamista tai muuta kristillistä elämää koskien. Kuitenkin löydämme kaikkialta niin kirkkaana jo Vanhan Testamentin osoittamassa Kristukseen, ja Kristuksen merkityksen jokaiselle ihmiselle henkilökohtaisena Vapahtajana.

Etenkin harhaoppeja käsiteltäessä toivoisin itse, ettei tähän sekoitettaisi mukaan moraalin tai virkakäsityksen kysymyksiä myöskään nykyaikana. Täällä Suomessa tälläkin hetkellä olemme kukin kovin erilaisissa tilanteissa. On kiinnitettävä huomio siihen, että evankeliumi julistetaan selkeästi ja puhtaana. Olen todella huolissani siitä, miten uskon ainoa perusta näyttää kuin kätkeytyvän nykyaikana.

Luther ei aikoinaan protestoinut aluksi Rooman kirkon oppeja vastaan, vaan piti arvossa varhaisen kirkon uskontunnustuksia. Hän oli ensin kirkon räikeitä väärinkäytöksiä vastaan. Vasta, kun hän huomasi miten ”ihmissäädökset” olivat syrjäyttäneet kirkossa alkuperäisen ilmoituksen eli Jumalan sanan selvän sanoman, hän alkoi pitää Roomaa jopa antikristillisenä.

Lainausta Tiililältä: ”Rooma myöntää selvemmin kuin protestantismi kehityksen yleisen lain soveltuvan jopa kristinuskon perustaankin. Itse uskon kohdekaan ei Rooman käsityksen mukaan ole stagnatisoitu eli jäykistetty paikoilleen. Kun Rooma asettaa uskon tradition eli piirissään vähitellen muotoutuneet opinkäsitykset ja kirkollisen käytännön Raamatun rinnalle, tämä merkitsee itse apostolisen sanoman käsittämistä kehityksenalaiseksi. Kehityksen mukana saatava valo ei kuitenkaan poista entistä, vaan tuo siihen lisiä.”

Rooman ajattelu on johtanut siihen, että se on suurissa konsiileissaan ja myös pelkästään paavin päätöksin esittänyt uusia dogmeja. Erityisesti on hyväksytty erilaisia Neitsyt Mariaa koskevia dogmeja, esimerkiksi liittyen tahrattomaan sikiämiseen ja taivaaseen ottamiseen. Miten nämä ovat siis perusteltavissa Rooman kirkon mukaan? 

Tiililältä jälleen lainausta: ”Kirkon tradition katsottiin kaikissa näissä tapauksissa tukevan näitä toimenpiteitä, joten voitiin – kirkon uskon mukaisesti – Jumalan kirkolle antamin valtuuksin ja Pyhän Hengen johtamina julkisestikin liittää tällaiset tarkoin määritellyt lisät kirkon oppiin (oikeastaan siis vain virallisesti ilmoitettiin, mitä jo kauan oli uskottu).”

Tältä pohjaltakin ajatellen on hämmästyttävää miten usein protestantismin piirissä on luovuttu raamattuperiaatteesta ja otettu oma arvostelukyky ylimmäksi johtotähdeksi. Ajanhengen vaikutus ja yleisen mielipiteen painostus näkyy protestanttisella taholla usein lähes hillittömänä uudistusmielenä. Mutta se onkin jo yksi seuraavan artikkelin aiheista.

Ceta Lehtniemi

Tiililän kirjan pohjalta 1

Miksi kristinuskoa ei voi uudistaa?

Miksi kristinuskoa ei voi

ei tarvitse

eikä saa

uudistaa?

Kirjoittanut Osmo Tiililä 1969, WSOY, 137s.

Kirja koostuu kolmesta Helsingin Vanhassa kirkossa pidetystä luennosta sekä jälkisanoista. Kirjan sanottiin vastustavan etenkin nuorten kristittyjen piiriin levinnyttä vallankumousmielialaa. Itse usko ja sen soveltaminen käytäntöön tulisi erottaa. Nyt ehkä uudistusintoilun lähtökohdat ja päämäärät ovat hieman toiset kuin 1969 -luvun lopussa, mutta kirjasta löytää yhä tavattoman paljon näkemyksiä, jotka eivät saisi jäädä unohduksiin.  Pidän kirjaa kuitenkin melko vaikeasti luettavana sen rakenteen vuoksi, sekä sen vuoksi, että siinä mainitaan runsaasti erilaisiin virtauksiin liittyviä nimiä.

Uskon, että on syntymässä artikkelisarja tämän kirjan pohjalta; ja siinä esittelen myös omia ajatuksiani ja huolen aiheitani liittyen tämän hetken kristinuskon painotuksiin. Oma huoleni on se, että nykyisin kielletään herkästi se mahdollisuus, että on olemassa yksi usko, joka perustuu historiaan, Jumalan Pojan kuolemaan ristillä, ja tämä tapahtuma sai valvistuksensa siinä, että Jeesus voitti kuoleman ja nousi kuolleista ja elää tänäkin päivänä. Nyt Jeesus Kristus on Isän luona kirkkaudessa, mutta hän on palaava vielä kerran maan päälle.

Kirjan alkuosassa kerrotaan lyhyesti maapallon pitkästä historiasta. Sen jälkeen tuodaan esiin erilaisia ideologioita ja ihmisen aikaansaamaa kehitystä monilla aloilla. Nämä saivat aikaan kehitysoptimismia. Nyt voisi puhua ehkä länsimaissa kehityspessimismistäkin, koska on suuri huoli maapallon tulevaisuudesta. Jossain kohtaa kirjassa tuodaan esille myös itämaisiin uskontoihin liittyvä spiraalimainen jatkuvan kehityksen ajatus tai kuin ympyrään sulkeutuva kehityskierto. Juutalaisuuden ja kristinuskon ajattelu on täysin toinen. Se perustuu lineaariseen ajatteluun, ja elävän Jumalan osallisuuteen kaikessa, niin luomisessa kuin tämän nykyisen elämänmuodon päätetapahtumisissakin. Tämä ei tietenkään poista millään tavoin ihmisen vastuuta koskien luontoa, toisia ihmisiä tai itseä.

Nyt siirryn kohta ensimmäiseen lainaukseen kirjasta. Se on sivulta 23. Edellä on kuvattu kehitysoptimisteja, myös sitä ettei tähän ajatteluun kuitenkaan liity menneiden polvien aikaansaannosten todellinen arvostaminen. Kurkotellaan ehkä malttamattomasti eteenpäin rakentamatta maltilla hyväksi ja oikeaksi todetulle pohjalle. Ja tässä tuo lainaus:

”Esittämäni lyhyt historiallinen tausta osoittanee joka tapauksessa, ettei ajatus jonkin elämänalan muuttumattomana säilymisestä ole mitenkään yleisesti hyväksytty, päinvastoin. Pelkästään jo takana päin olevan pitkän historian valossa vaikuttaa puhuminen siitä, että niin lyhykäinen ilmiö kuin vasta kaksituhatta vuotta vanha kristinusko säilyisi samanlaisena läpi aikojen, perin arvostelukyvyttömältä, etten sanoisi typerältä.

Miksi siis koko aiheemme?

Vastauksen voisi jo heti alussa pelkistää tällaiseksi: Jos kristinusko perustuu Jumalan kertakaikkiseen historialliseen tekoon Kristuksessa Jeesuksessa sillä tavoin, että hän on säätänyt tämän teon merkityksen pysyväksi, niin mikään luomakunnassa tapahtuva vähittäinen muuttuminen ei siihen vaikuta. Se on toisin sanoen suhdanteista, ajasta ja oloista riippumatonta. Jos siis Jumala todella on puuttunut historian kulkuun sillä tavoin, että hän on sen tiettyyn kohtaan sijoittanut alati samana pysyvän uskonnon perustan, niin tämä perusta pysyy, vaikka kaikki muu muuttuisikin.”

Kristillisen uskomme kohdetta, Jumalan ilmoitusta, ei voi uudistaa. Tiililä tarkoittaa Jumalan ilmoituksen kokonaisuutta, johon sisältyy luonnollisesti myös Vanhan Testamentin osuus jo osoittamassa Kristukseen. Peruslähtökohtana on itse Jumalan muuttumattomuus. Jumalan sanan, Raamatun, arvovalta ja muuttumattomuus perustuu myös tähän samaan lähtökohtaan. Sanan pysyvyyttä ei Tiililä kuitenkaan käsittele tässä kirjassaan. 

Harhaoppeja on käsitelty kirkon historian aikana. Aina on keskiössä ollut uskon kohde, uskon sisältö, se mikä pysyy, se mihin jokaisen polven ihmisen tulisi perustaa uskonsa ja elämänsä. Mutta tästä jatkan myöhemmin. Avaan kommentointimahdollisuuden vasta, kun koko kirjoitussarja on valmiina. Kirjoitan tätä tabletilla avonainen kirja sylissäni, ja kirjoitan pätkän kerrallaan. Joskus myöhemmin on viimeistelyn aika.

Ceta Lehtniemi

Olen ihminen, Martta Kaukomaa

 

OLEN IHMINEN, Martta Kaukomaa

Ari kustannus, 1979

Minulla on hallussani neljä Martta Kaukomaan kirjaa: LAULUISTA IHANIN (1976 Päivä Oy), UUSI TEMPPELI (1977 Päivä Oy), RISTI ensin sitten KRUUNU (1947 Ristin Voitto) ja tämä mitä alan nyt hieman käsitellä.

Runojen ulkomuoto ei varmuudella ole oikea, koska tämä kirja-arvioni on siirtynyt vanhalta sivustolta uudelle ja säkeet menivät jaotukseltaan sekaisin. Parhaani mukaan yritin niitä järjestää kohdalleen.

OLEN IHMINEN runokirjaan on kirjoittanut esipuheen Hilja Aaltonen. Hän sanoo mm. näin: ’Rohkenitko antaa elämäsi kallista kärsimyskultaa liiaksikin arkisiin käsiimme. Avasitko salaisen kärsimyskirkkosi ovet liiaksi kadulle.’

Hilja Aaltonen nosti esipuheeseen erään runon viimeisen säkeen. Runon nimi on Kuoleva vehnänjyvä.

Ei vehnänjyvä kuolematta
voi tuottaa uutta elämää.
Ja tuskatta ei siemen kuole,
kun mullan alle yksin jää.
Ja kuitenkin se tie on hyvä.
Sen kuljit, Jeesus, Sinäkin.
Sä kuolit, tosi Vehnänjyvä.
Siis kuoloon suostun minäkin.

 

Ahdistuksissa kirkastuu toivo ja Jumalan rakkaus

Loppusanoissa Martta Kaukomaa kertoo, että kirjan pääsisältö on syntynyt tunneliöitten pimeydessä, kauhuissa, taisteluissa. Kuitenkin pimeimmässä pimeydessä on joka kerta välähtänyt salama: eläväksi tullut Jumalan sana.

Kaukomaa sanoo mm. seuraavasti:
’Tunnelikokemuksia ei tosin kukaan mieleltään terve ihminen etsi. Niistä ei iloita eikä niissä ole mitään inhimillistä nautintoa. Luontomme pelkää ja välttää kärsimystä ja hätää. Mutta kun Pyhä Henki antaa Kristuksen seuraajalle autiomaan kokemuksia, niin jälkeenpäin saadaan elämän hedelmä. Silloin ylistetään ahdistuksistakin – ja juuri niistä, sillä niissä kirkastuu toivo ja Jumalan rakkaus.’

Martta Kaukomaa kertoo myös valvoneensa ja punninneensa tämän runokirjan julkaisemista aivan viimeiseen yöhön asti. Kun tuo julki jotain hyvin yksityistä, siinä on aralla mielellä ja pelokkaana. Juuri sen vuoksi tässä kirjassa näkyy niin syvästi se, että Jeesus armahtaa ihmistä.

Kirjan nimi OLEN IHMINEN on mielestäni todella hyvä. Tämä on puhetta juuri tälle ajalle, juuri meille pienille Jumalan omille.

 

Katsokaa Kuningasta siinä kruunussa, jolla Hänet kruunattiin

Ihminen joutuu aina myös jostakin entisestä luopumaan, jostakin omastaan lähtemään, jotta pystyy Jumalan Hengen avaamalla ymmärryksellä kohtaamaan Kristuksen ristillä, sekä näkemään oman syntisen tilansa. Ehkä tämä teksti avaa meille hieman myös pääsyä kirjan LAULUISTA IHANIN (Korkea Veisu) tuntoihin. Lainaan kirjasta OLEN IHMINEN s. 97 pitkää tekstiä, hyvin harvinaislaatuista kuvausta:

Tulkaa, tulkaa, katsokaa. Lähtekää ulos, te Siionin tyttäret ja katsokaa Kuningasta Hänen kauneudessansa, siinä kruunussa, jolla Hänet kruunattiin Hänen ratkaisevan taistelunsa ja voittonsa päivänä Jerusalemissa, Hänen oman kansansa keskellä.

Tulkaa, tulkaa, katsokaa
kruunussansa Kuningasta!
Edessään on erämaa…
Katsokaa:
ulos leirin kunniasta
korskeasta
yksinään Hän taivaltaa.

Erämaahan hirmuiseen,
piikkikruunu päässä, kulki
Kristus kuoloon veriseen,
tuskaiseen.
Mutta silmänsä kun sulki,
silloin julki
huusi kaiken täyttyneen.

Tulkaa, tulkaa, katsokaa
Häntä ristinmuodossansa,
kunnes sydän piston saa,
vavahtaa,
huutaa synnintunnossansa
kauhuissansa:
miksi syytön tämän saa?

Piikkikruunu painettiin
– Henki vastaa – pyhään päähän,
koska sinut tuomittiin
helvettiin.
Siksi ristinkuoloon jää Hän…
Säikähtäähän
kurja – luettu syyllisiin.

Minähän tuon ansaitsin,
rangaistuksen armottoman,
syntiä kun himoitsin,
palvelin
lailla orjan avuttoman,
voimattoman,
kytkettynä kahleihin.

Siinä viruin, nääntynyt,
kunnes puhui ristin veri:
tuomio on täyttynyt,
päättynyt.
Eessäsi on armon meri…
Kallis veri
pois on syytteet pyyhkinyt.

Tule, tule kohtaamaan
ristin Miestä erämaahan,
veren voimaa kokemaan…
Kokonaan
Hän sun sydämesi saahan?
Painu maahan
pyhään, pyhään palvontaan!

 

Ihminen ei voi kerskata mistään omastaan

Martta Kaukomaan tuotannossa näkyy se, että ihminen ei voi kerskata mistään omastaan. Oman tyhjyyden kokemus, ja kaiken hyvän kaipaaminen ja ikävöiminen rakkaalta Jeesukselta näkyy monessa runossa.

Sisimpääni lähde luo

Tyhjän astian
Sulle ojennan.
Tule Jeesus, täytä se!
Rikkaus suo köyhälle,
yltäkylläisyys!

Jeesus, rukoilen:
pese syntinen!
Anna tunnon puhtaus,
täysi hengen vapaus,
lapsenmielisyys.

Jeesus, voimalla
minut pueta!
Sisimpääni lähde luo,
ehtymätön elonvuo:
Hengen täyteys.

Jeesus, kiitän Sua,
että kuulet mua.
Rukouksiin vastataan,
kallis lahja annetaan:
kaipuun täyttymys.

 

Veri riittävi. -Herra, mä uskon sen

Kun käsillä on runokirja ja ei tunne henkilöä eikä seurakuntaa, voi nähdä asioita väärin. Oma kokemusmaailmani ja ymmärrykseni sekoittuu tähänkin kirja-arvioon. Kristityn elämän vuorottelu hengellisen janon ja täyttymyksen jännitteessä on totta, muuten emme ehkä kaipaisi sanankaan äärelle, seurakuntaan tai rukoushiljaisuuteen. Kuitenkin hengellinen elämä on myös niin paljon muuta. Usein se on vain sitä, että selviämme päivän kerrallaan eteenpäin. Runon ’Veri yksin’ loppusäkeissä Kaukomaa sanoo:

Oi Jeesus, nyt olen mä onnellinen.
levon täyden ja rauhan sain.
Veri riittävi. -Herra, mä uskon sen.
Olen löytänyt, mitä hain. Veri riittävi yksinään.
Veri riittävi yksinään.
Sen kanssa kun Jumalan etehen käyn,
niin puhdasna, pyhänä siinä mä näyn,
Isän suosion täyden kun sain.

 

Kirjan viimeinen runo on: Raamattukoulu

Olen vanha ja horjun, ja luissani
on kapina ainainen.
Ovat kuluneet nikamat, nivelet
ja hermot, suonet ja lihakset.
Vain henki on entinen.

Se on ravinnon etsinyt Sanasta.
Se leipä on voimakkain.
Olin heikko: se vahvisti, lääkitsi.
Kun uuvuin, voimat se uudisti.
Yön varjoissa valon sain.

Oli nääntyä sielu ja ruumiskin,
kun kovimmat kolhut koin.
Epätoivokin joskus jo uhkasi,
ja tappava murhe mun masensi,
vaan kuitenkin nousta voin.

Sanan Henki kun aukaisi elävän,
niin autettu olin taas.
Itse Jumala siinä kun ilmestyi,
niin henkeni elpyi ja virkistyi.
Hän vaivojen vuoret kaas’.

Vuosikymmenet näin ovat vierineet,
ja kaita on ollut tie.
Sitä vain en taistoissa tajunnut,
en oudossa yössäni havainnut:
tää raamattukoulu lie.

Nyt vanhana vasta sen ymmärrän
ja ihmettä hämmästyn:
Kävin korkeakoulua Jumalan
minä – oppilas tason niin matalan.
Nyt päätöstä lähestyn.

Vielä eessä on tutkinto viimeinen,
kun saapuvi Kuningas.
Mitä tullut on sinusta? Kysytään.
Sä pääsetkö portista pyhimpään
ja ootkohan autuas?

Mitä vastata, poloinen, voisinkaan!
Yks todistus mulla on vain.
Sen on antanut Armo, ja alla on
Veren sinetti, vahva ja murtumaton.
Sen voittoni takeeksi sain.

 

Pimeimmässä pimeydessä eläväksi tullut Jumalan sana

Hilja Aaltonen nosti Martta Kaukomaan kirjan esipuheeseen erään runon viimeisen säkeen. Runon nimi on Kuoleva vehnänjyvä.

Ei vehnänjyvä kuolematta
voi tuottaa uutta elämää.
Ja tuskatta ei siemen kuole,
kun mullan alle yksin jää.
Ja kuitenkin se tie on hyvä.
Sen kuljit, Jeesus, Sinäkin.
Sä kuolit, tosi Vehnänjyvä.
Siis kuoloon suostun minäkin.

Loppusanoissa Martta Kaukomaa kertoo, että kirjan pääsisältö on syntynyt tunneliöitten pimeydessä, kauhuissa, taisteluissa. Kuitenkin pimeimmässä pimeydessä on joka kerta välähtänyt salama: eläväksi tullut Jumalan sana.

 

Jeesus sanoo: ”Olkaa turvallisella mielellä”

Markuksen evankeliumi:
6:50 … sillä kaikki näkivät hänet ja peljästyivät. Mutta heti hän puhutteli heitä ja sanoi heille: ”Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö.”
Nuorena kristittynä pidin tuosta kohdasta. Ajattelin myrskyn keikuttamaa venettä ja Jeesusta kävelemässä veden päällä. Koin uskon, Jeesuksenkin, ja tulevaisuuden pelästyttävänä. Ja kuitenkin sain kuulla nuo niin tärkeät sanat Jeesukselta: ”Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö.”
Ajattelin: ”Tahdon tuntea Jeesuksen, pelottaa, en ymmärrä, en näe, myrskyää.” Koen, että Martta Kaukomaan runot ja tekstit puhuvat minulle tätä samaa elämän meren myrskyissä opittua turvallisuutta.

Johanneksen evankeliumi:
16:33 ”Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.”

Nyt minullakin on ehkä toisenlaiset ahdistukset.  Ja yhä Jeesus vakuuttaa hallitsevansa kaiken. Yhä tahdon tuntea Jeesusta, ja kätkeytyä Häneen ja Hänen armonsa osallisuuteen. Nyt on myös paljon niitä nuorempia, joille tahtoisin sanoa, että Jeesuksen sanat ovat olleet sittenkin totta aina tähän asti.

Toivoisin myös nuorten löytävän näitä vähän vanhempia kirjoja. Ehkä näin hiukan avattuina, ja joitain näkökohtia esiin poimittuina, niistä voisi olla lohtua ja Kristuksen tuntemisen tuoksua useallekin lukijalle.

Ceta Lehtniemi

Onnen tunteita

Onnen tunteita

Olen saanut jälleen nukkua saaristomökissä. Miten taas nouseekaan onnen tunteet! Saan tehdä ulkona yksinkertaisia töitä. Ne jaksottuvat myös aivan automaattisesti. Puutarhatöistä tullessani näin vesisaavissa suursukeltajan. Muistelin miten lapsena näin niitä joka kesä. Käärin hihat ylös ja vein sukeltajan rantakivelle. Se pääsi kuvauksen jälkeen meriveteen. Sain ihanan lepohetken, kuin palan lapsena oloa.

Kun nyt yritän ihan oikeasti levätä, huomaan saaneeni sähköpostia. Ifolor ilmoittaa, että e-kirjani ”Armon hetkiä” on ladattavissa. Olen tyytyväinen kirjaan ja tiedän, että myös tilaamani paperikirjat ovat tahtomani. Nyt minulla on tabletissani neljä omaa e-kirjaa. Samat kirjat ovat tietokoneellani, josta niitä voin tilata. Toinen sähköposti oli Kirjapajasta, tieto etteivät he voi julkaista kirjaani ”Pieniä siemeniä erämaasta”. Sähköpostikirje oli kuitenkin niin kauniisti muotoiltu ja rohkaiseva, ettei se voinut painaa mieltäni alas.

Olen onnellinen ja kiitollinen, kun saan elää luonnon keskellä vanhassa mökissä. Pöydälläni vuoteen vieressä on vanhoja hengellisiä kirjojani ja rippikoulusta saamani Raamattu. Lukeminen etenee kovin hitaasti, mutta yhdessä meri-ilman kanssa antaa melko hyvän yöunen. Nyt kirjoittelen tätä selälläni mökkisängyssä tabletilla. Seinällä sänkyni yläpuolella on tätini 1940 -luvulla maalaama posliinilautanen. Siihen katseeni osuu usein juuri kirjoittaessani selälläni lepäillen.

Jälleen on edessä kesäkausi. Myös vieraita ajatellen on mukava pitää pikkuista puutarhaa. Toki laittaisin jotain kasvamaan muutenkin. Kuitenkin ilo uusista perunoista omalta maalta on paljon suurempi silloin, kun joku on kylässä. Ja ovathan juuri maasta vedetyt porkkanat ihanaa herkkua. Pieni lapsi nauttii siitä, jos saa itse kiskoa porkkanansa maasta. Niin, ja punajuurta pitää olla, ja salaattia, tilliä ja persiljaa. Kyllä tomaattiakin on mukava yrittää, ja vielä lehtikaalia, pinaattia, kurkkua. Niin, ja kesäkurpitsaahan minulla on joka vuosi!

Alkukesä on luotu puutarhaunelmista, kiitollisuudesta, onnen hetkistä.

Ceta

Savesta astiaksi

Vuosia sitten kirjoitin arvioni Risto Santalan kirjasta ”Savesta astiaksi”. Nyt poimin sen tuolta ylävalikosta tähän artikkeliksi. Sain omat projektini Ifolor-kirjojen parissa tauolle. Nyt voin palata näihin vanhoihin kirja-arvioihini. Ehkä tulee jotain jatkoa vielä.

Savesta astiaksi

Risto Santala (1929-2012), Suomen Lähetysseura 1967

Kuvitus Maija Karma

Käytän itse nyt sähköistä lähdettä. Tuolla kirja on kokonaan luettavissa:

http://www.kirjasilta.net/santala/savesta/savesta.html

KirjasiltaTekijät: Markus Kolsi, Jari Mononen ja Risto Syrjä

Kiitän sähköisen kirjan tekijöitä siitä, että tämä herkkä ja arvostettu pieni kirja on luettavanamme, ja pääsemme myös nopeasti raamatunpaikkoihin.

 

”Jos pyydämme saada olla Jeesuksen opetuslapsia, meidän on suostuttava saviastian osaan. «Tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.« On myös tärkeää, että hyväksymme saviastian osan kristityn osaksi. Aikamme kristillisyys muodostuu liian usein eräänlaiseksi hengelliseksi keikaroinniksi. Olemme unohtaneet Jeesuksen sanat: «Älkää korkeita tavoitelko« (Luuk. 12: 29). Apostoli Paavali tunsi tämän vaaran kirjoittaessaan: «Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin« (Room. 12: 16). Nykyajan kristityn päätavoite näkyy olevan mahdollisimman korkeatasoisen opin saaminen ja korkean, omalle asemalle soveltuvan elintason saavuttaminen. Mutta Mestaristamme sanotaan Jesajan 53. luvussa: «Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta«, «Loo toar loo ve-loo hadar«. Nykyään sanalla «toar« ymmärretään Israelissa yliopistollista oppiarvoa. Voisimme siis kääntää Jesajan ennustuksen niin kuin israelilaiset lapset sen saattavat tajuta: «Ei ollut hänellä yliopistollista oppiarvoa eikä kauneutta.« Emme saisi edes jumaluusopissa pyrkiä hengelliseen keikarointiin – «me emme puhu inhimillisen viisauden opettamilla sanoilla, vaan Hengen opettamilla, selittäen hengelliset hengellisesti« (1 Kor. 2: 13). Savimajan tulee tyytyä saven osaan.”

Jouduin jo tässä kohdin pysähtymään ajatuksiini. ”Jos pyydämme saada olla Jeesuksen opetuslapsia, meidän on suostuttava saviastian osaan.”

-En kenties itse opi tuntemaan Jeesusta suostumatta saviastian osaan?

-En ehkä juuri nyt osaa kuunnella oikein, enkä oikeita henkilöitä suostumatta saviastian osaan?

-En ehkä välitä ympäristööni oikein kristinuskon perussanomaa suostumatta saviastian osaan?

Kuka voi suostua saviastian osaan ihan omasta halustaan? Eikö tuossa vaiheessa ole jo Jumala itse puuttunut minun saviseen olemukseeni? Eikö minulla ole jo jokin ymmärrys Kristuksen ristin työstä, aavistus etten kärsi yksin, enkä ole taitamattomissa, sattumanvaraisissa käsissä?

 

Näihin ajatuksiini löysin kirjasta vastauksia:

”Savi kapinoi pakkoa vastaan

Savi tulee suostuttaa. Sitä ei voi valaa muotteihin. Suurissa tehtaissa kyetään jo myös pakottamaan erinäisten lisäaineiden avulla savi valmiiden muottien mukaan, mutta tavallinen savenvalaja Kiinasta Amerikkaan tietää, että savi karttaa pakkoa. Savi tulee suostuttaa muotoonsa. Savi vaatii oman aikansa asettuakseen muotoon, mihin se tahdotaan suostuttaa. Näin Jumalakin suostuttaa meitä evankeliumin omistamiseen.

Jeesus sanoi: «Kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet« (Matt. 23: 37). Hoosea 11: 7 luemme: «Minun kansallani on halu kääntyä minusta pois; ja kun sitä kutsutaan korkeutta kohti, ei kenkään heistä ylenny.« Jesaja 65: 2 toteaa: «Koko päivän minä olen ojentanut käsiäni uppiniskaista kansaa kohti, joka vaeltaa tietä, mikä ei ole hyvä.«

Pyhä Jumala kyllä tietää, että ihminen taistelee hänen tahtoansa vastaan vieläkin enemmän kuin savi valajaansa vastaan. Siksi hän tahtoi voittaa luottamuksemme antamalla rakkautensa takeeksi oman Poikansa. Täten meidän tulisi ymmärtää sana, joka herätti Norjan suuren kansallisen herättäjän, Albert Lunden: «Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?« (Room. 8: 32). Tämän suurempaa suostuttelua emme voi vaatia Suurelta Savenvalajaltamme.”

 

Vielä myöhemmin löytyi tämä kohta:

”Ihmisen perusominaisuuksiin kuuluu, että

hän vastustaa aina Jumalan tahtoa.

Liha ja veri sotii Jumalaa vastaan. Luonnollinen ihminen ei ota vasaan sitä, mikä Jumalan Hengen on. Kun sodimme Jumalaa vastaan, sodimme aina omaa parastamme vastaan. Jesaja 45: 9 sanoo: «Voi sitä, joka riitelee tekijänsä kanssa, saviastia saviastiain joukossa – maasta tehtyjä kaikki! Sanooko savi valajallensa: ’Mitä sinä kelpaat tekemään? Sinun työsi on kädettömän työtä!’«

Joskus kuulee sanottavan, että uskonto on oopiumia kansalle. Tämä väite ei kuitenkaan vastaa yleistä uskonnollista kokemusta. Eräät nykyajan psykoanalyytikot väittävät: Usko ei voi olla mielihyvän toteutumien heijastumaa, koska todellisuudessa uskon kokemus eletään aina aluksi epämiellyttävänä ja ihminen yrittää vastustaa sitä. Mieluumminkin juuri uskonnottomuus on oopiumia kansalle. Ihminen tajuaa vaistomaisesti, että Jumala vaatii totuutta salatuimpaan saakka. Joudumme kiinni synneistämme. Synnistä koemme vapautuksen vasta, kun särymme Jumalan edessä.

Tästä syystä vastustamme astiamme särkemistä. Koemme Jumalan läsnäolon aina ensiksi «epämiellyttävän sävyisenä«. Muuan psykiatriaa läheisesti seurannut rovasti kuvasi ihmisen kääntymystä seuraavin sanoin: «Kun sisämaailmallinen piirimme murtuu ja räjähtää rikki, tapahtuu ’apertura ad coelum’ (lat.), ’avautuminen taivaisiin asti’. Tämä on askel ylimaailmallisiin, ja sitä ei anasteta väkivallalla. Se on aina Jumalan armoa.«”

Voisimmeko joskus ajatella tätä kautta ”herätyskristillisyyttä”? Nyt kenteis ajattelemme, että johonkin liikkeeseen kuuluminen on herätyskristillisyyttä. Minulle se on ollut ongelmallinen lähestymistapa, koska suvun perinteet ovat niin toisenlaiset.

Herätysliikkeitten suuret hahmot saattoivat 1800-luvulla keskustella siitä, milloin ihminen voi täysin levätä Kristuksen lahjavanhurskauden varassa. Mitä pitää ihmisessä liikahtaa, jotta armon varaan jääminen ei olisi kuin oikaisemassa ohi jonkun tärkeän sisäisen tapahtuman? Tuolloin oli selvempää ajatella Jumala Luojana ja Kaikkivaltiaana kuin nykyisin. Elimme myös yhtenäisen kristillisen kulttuurin parissa.

Kun ihmiset ovat etääntyneet kristinuskon perusteista, ei kristillinen keskustelukaan osaa viipyä kuin aivan kehällisissä asioissa. Kun Jumala omana työnään kutsuu, murtaa, ohjaa ja vahvistaa omiaan eri alueilla ja erilaisiin tehtäviin, niin nykyisin ihminen on entistäkin enemmän tuen tarpeessa ja entistä vähemmän sitä saamassa. Usein puuttuu täysin ympäriltä sellainen kristillinen yhteisö, missä voisi olla keskeneräisenä ja oikean sanoman äärellä. Koen itse usein rinnalla kulkijana ensimmäisenä tehtävänäni sen, että kerron jotain Jumalasta. Hän on hyvä, oikeamielinen, vanhurskas ja kaiken hallitseva. Jumalan käsiin on turvallista jopa murtua, Hän tietää ja tuntee kaiken parhaiten. Hänen rakkautensa ihmistä kohtaan on suurta. Se ilmeni jopa siinä, että Hän lahjoitti oman Poikansa kuolemaan tähtemme ja antoi anteeksi syntimme.

… ehkä jatkuu

Yritin puhelimella nähdä poistaa muita kirja-arvioitani, ja tämä yksinäinen lause jäi roikkumaan: ”Ahdistuksissa kirkastuu toivo ja Jumalan rakkaus”. Miten se saattoikaan jäädä, ja oliko se Martta Kaukomaan kirja-arvioon liittyvä lause? Se ainakin haastaa eteenpäin näissä arvioissa.

Ceta Lehtniemi

Lepäilypäivä

Lepäilypäivä

Pidän aivan tarkoituksella lepäilypäivän. En voi sanoa oikein pitäväni lepopäivää, koska se viittaa sunnuntaihin. Lepäilypäivä on sellaista olemista ja tekemistä, että sitä en suunnittele mitenkään, enkä murehdi, jos en saa mitään aikaiseksi.

Tämä artikkeliin laittamani kuva nousi esiin, kun ihan omaksi ilokseni katsoin kuviani facebookissa. Muistan vielä kuvaushetken. Tämä oli Imatralla joskus 1990-luvulla. Lähellä meitä oli Unterniskanjoki, lähes puron tai leveän ojan kaltainen. Keskellä sitä, silloisen matonpesupaikan lähellä, oli hieman virtausta ja aivan pieni pudotus.

Näin kävelytieltä, että tuolla olisi kuvattavaa, mutta hanget olivat melko korkeat. Harkittuani hetken, kahlasin virtakohtaan kuvaamaan. Minulla oli järjestelmäkamera, ja elimme filmiaikaa. Eli kuvia en raaskinut hinnan vuoksi ottaa kuin pari kappaletta. Hyvä, että otin, ja hyvä, kun kahlasin.

Lepäilypäivä syntyy muisteluista. Se syntyy pitkällään olosta tai yhtä hyvin kävelylenkistä. Kodinkoneet surisevat taustalla tällä hetkellä, pyykkikone taisi pysähtyä. Ajatus siinä viivähtää sen hetken, kun mietin onko mitään rypistyvää. Ei ole, ei tarvitse nousta.

Muistelen myös kirjani ”Kuin pieni lähde” julkistustilaisuutta vuonna 2003 Imatralla. Tämä kuva oli kirjan kannessa. Silloin toivoin kovasti, että kirjani olisi ollut alku uusille kirjoille. Ajat oikeastaan muuttuivat yllättävän nopeasti. Kustantajat eivät enää pysty juurikaan julkaisemaan valokuva/runokirjoja. Eivät hengellisetkään kustantajat kovin usein julkaise lahjakirjoja kuvin ja tekstein, eivät ainakaan heiltä, jotka eivät ole aivan järjestön sisäpiirissä vaikuttamassa. Mutta tuosta ainokaisesta julkistamistilaisuudesta jäi hyvät muistot.

Itse arvostan enemmän tätä täysin itse Ifolorissa tekemääni kirjaa ”Pieniä siemeniä erämaasta”. Siinä on vielä hiukan viimeistelemistä, mihin en ryhdy tänään. Minulla on ollut ongelmia kuvien kanssa, koska en tahdo oikein löytää etsimääni. Mutta voin ottaa pieniä 1-3 kirjan ”painoksia” ja muokata rauhassa. Seuraava taitaakin näin ajatellen olla jo kolmas ja tässä vaiheessa viimeinen painos. Mökkikautena en ehdi muokata kirjaa.

Monenlaista olen tehnyt ilman mitään juhlia tai julkistamisia. Kirjan julkistamisjuhlan järjestää kustantaja. Asianhan ei välttämättä täydy tapahtua näin. Voisinhan joskus pitää juhlat sen kunniaksi, että teen kirjoja ja kortteja. Kyllähän se olisi kakkukahvien paikka. Keitä kutsuisin? Mihin kutsuisin? Tulisiko kukaan, kun kirjoissa ei ole virallisen kustantajan antamaa arvovaltaa? Ei taitaisi tulla. Pidän kotona itselleni juhlahetken, hymyilen.

Ceta Lehtniemi

 

Jatko ajatuksilleni kahden päivän päästä:

Etsin vanhoista kuvistani, sekä otan runsaasti uusia kuvia, kunnes saan tämän vuoden aikana Pieniä siemeniä erämaasta runo/valokuvakirjan itseäni tyydyttävään muotoon. Eli olin ajatellut toisin, kevyemmin, mutta ilman kiirettä voinkin pysähtyä nyt tähän kirjan muokkaukseen.

Sen lisäksi mietin runokertomukseeni mustavalkoista kuvitusta. Eli irrottaudun vielä kirjan nykyisestä kuvituksesta, ja elän mukana runoissani luoden kuvamaailman, jonka painatuksenkin voi toteuttaa edullisesti. Jos syntyy jotain hyvältä vaikuttavaa, tarjoan kustantajalle.

Tavoitteenani onkin yhtäkkiä tehdä oikea kirja, ja pitää ihan oikea julkistamistilaisuus ehkä ensi vuonna tai seuraavana. Välivaiheena Ifolorissa syntyviä kirjoja en jää suremaan, vaan annan pois. Eli kuunneltuani itseäni huomaan vahvana halun saada kirjani julkisuuteen virallisen kustantajan julkaisemana tai ainakin omasta mielestäni todella hyvänä. Koen, että minulla on nyt oikeus ja mahdollisuus tähän työskentelyyn, ja laitan sen etusijalle.

Pyhien rukoukset

Ja kun se oli ottanut kirjan, niin ne neljä olentoa ja kaksikymmentä neljä vanhinta lankesivat Karitsan eteen, ja heillä oli kantele kullakin, ja heillä oli kultaiset maljat täynnä suitsutuksia, jotka ovat pyhien rukoukset,… (Ilmestyskirja 5:8)
Ja tuli eräs muu enkeli ja asettui alttarin ääreen pitäen kultaista suitsutusastiaa, ja hänelle annettiin paljon suitsukkeita pantavaksi kaikkien pyhien rukouksiin kultaiselle alttarille, joka oli valtaistuimen edessä. Ja suitsukkeiden savu nousi pyhien rukousten kanssa enkelin kädestä Jumalan eteen. (Ilmestyskirja 8:3-4)

Kun tein haun sanalla ”rukoil”, sain 331 kohtaa 1933/38 Raamatusta. Eli sanoja rukoilla, rukoili, rukoile jne. oli noin runsaasti. Etsin haulla ”rukou”, ja sain 133 kohtaa. Kyseessä ovat sanat rukous, rukoukset, rukouksiin jne. Erityisesti nämä Ilmestyskirjan kohdat jäivät puhuttelemaan. Oikeasti lähes hätkähdin näiden jakeiden edessä. Olen lukenut ne vaikka kuinka monta kertaa, ja olen kuullut ne useita kertoja. Mutta nyt ne nousivat esiin aivan erilaisella vahvuudella.

Vertailun vuoksi otan esille Vanhasta Testamentista seuraavaa. Ilmestysmajassa, jonka Mooses rakensi Herran käskystä, oli suitsutusalttari, jolla poltettiin suitsuketta. Suitsutusalttari tehtiin akasiapuusta, ja se päällystettiin puhtaalla kullalla sekä päältä että sivuilta. Suitsutusalttari sijoitettiin pyhään, kaikkeinpyhimmän esiripun eteen, että suitsutus nousisi kaikkeinpyhimpään Herran eteen. VT:n aikana ylipappi poltti suitsuketta joka aamu ja ilta. (2 Moos. 30: 1 – 10)

Nyt Jeesus on Ylimmäinen Pappimme. Emme tarvitse samassa mielessä pappeutta enää kuin VT:n aikana. Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä temppelin esirippu repesi. Meille avautui mahdollisuus rukoilla Jumalaa, ja tähän ehkä sopii vertauskuvaksi myös VT:n kuvaama suitsutus alttarilla Ilmestysmajan pyhässä aivan esiripun edessä. Kuitenkin nyt esirippu on poissa, ja tällä hetkellä on avoin yhteys kaikkeinpyhimpään. Rukousaikojakaan ei tarvitse määrittää. Ilmestyskirjan kohta vahvistaa ajatusta, että rukousta verrataan suitsukkeeseen.

Me tavalliset, pienet uskovat saamme rukoilla Isää Jeesuksen nimessä. Voimme luottaa, että Pyhä Henki auttaa meitä. Olemme pyhiä yksin Jeesuksen Kristuksen ansiosta. Olemme myös hengellisiä pappeja Raamatun mukaan. Yhä elämme aikaa, jolloin rukoillaan hengessä ja totuudessa, Kristuksen Hengessä.

Aivan pyhimpään paikkaan, alttarille, Jumalan ja Karitsan eteen tuotiin enkeliolentojen käsissä pyhien rukoukset kultaisissa suitsutusastioissa. ”Pyhät” ei tarkoita nyt erityisiä, ihmisen nimityksen perusteella pyhiksi sanottuja ihmisiä, kuten katolisen kirkon opetuksesta saattaisi ymmärtää. Ja eikö muissakin kirkkokunnissa tahdota yhä enemmän muistaa pyhiä ihmisiä, ennen eläneitä? Uskon pyhillä tarkoitettavan kaikkia meitä tavallisia Jumalan omia, miehiä, naisia ja keskenkasvuisia lapsia. Meidän rukoilemisemme on vaatimatonta, epämääräistä ja usein kuin pelkkiä huokauksia. Ja kuinka usein nukahdammekaan kesken rukouksen omiin vuoteisiimme.

Miten tämä on edes mahdollista? Eikö näihin suitsutusmaljoihin olisi ollut laittaa jotain jalompaa? Ehkä arvostamme hiukan väärin painotuksin erilaisia uskoon liittyviä asioita. Emme tiedä millä on merkitystä ja mikä on kehällistä. Hyvä opetus on tärkeää, sen tiedämme kaikki. Hyvät teot merkitsevät suuresti. Suitsutusmaljoissa ei ollut kuitenkaan hyviä tekoja tai opetuspuheita, vaan pyhien rukouksia. Rukouksen kautta viivymme Jumalan edessä kiittäen ja tuoden esiin tarpeitamme liittyen omaan tai toisten elämään. Jeesus opetti rukousta ja myös Paavali pyysi puolestaan esirukousta.

Miksi nämä kohdat ovat Ilmestyskirjassa? Voisivatko ne rohkaista meitä rukoukseen? Voisimmeko tämän kautta saada näkyä siitä, että vaatimaton rukous leviäisi esimerkiksi vanhusten luo. Itse olen pyrkinyt laittamaan kirjoihini Isä meidän -rukouksen. Kortteihin olen usein laittanut Herran siunauksen. Meillä on kullakin oma paikkamme ja meille annetaan erilaisia asioita sydämelle. Tätäkin saamme kysyä rukoillen.

Ceta Lehtniemi

Lisään loppuun vielä Isä meidän -rukouksen siinä muodossa, missä se yleisimmin rukoillaan. Tämä ei ole suoraan mistään käännöksestä. Ehkä vieraampi sana ”velka” on tahdottu näin välttää, ja säilyttää silti asiasisältö samana. Näin sen minäkin laitoin pikkukirjaani Hyvän Paimenen hoidossa

 

 

Pelastustie

Ei ole pelastustietä ohi Kristuksen

Missä on pelastustie? Kun hätä on suuri rakennuksen sisällä, etsimme pelastustietä ulos. Näin tapahtuu, jos on tulipalo, väkivaltaa tai ilmassa jotain myrkyllistä. Missä on pelastustie ulos ja turvaan?

Hengellistä pelastustietä ihmiskunta on etsinyt koko olemassaolonsa ajan eri tavoin, ja toisaalta se on myös paennut tätä etsintää usein tehokkaasti kieltämällä kaiken hengellisen, tai jopa vihaamalla tätä aluetta itsessään tai muissa. Näen, että nämä asiat ovat tulleet yhä selvemmin esille. Pelastustien etsiminen voi naamioitua viihteeksi, terveyden edistämiseksi, viisaudeksi tai tieteeksi. Pakenemisella on myös ymmärrettävät syynsä, kun näkee erilaista uskonnolliselta perustalta nousevaa kiivautta, sairautta, sotia ja tuhoamista.

Kuvassa on ”maailman” tai luonnollisen ihmisen tapoja etsiä pelasteitä jumalan tai itsensä yhteyteen, rauhaan tai viisauteen jne

”Vanha” harhaympyrähän siinä on. Näitä asioita mietin paljon noin kymmenen vuotta sitten. Otan tähän leikekuvana tuolloin kirjoittamani tekstin.

On sanomattakin selvää, että minun tavallani ajatteleva ihminen jää vähemmistöön, eikä tule saamaan suurta ymmärrystä tai peräti palkintoja miltään taholta. Näitä asioita on kuitenkin hahmotettava ja selkiytettävä yhä uudelleen. Kristitty elää maailmassa tutkien, omaksuen ja rakentaen hyvää niin kanssaihmisille kuin luomakunnallekin. Kristittynä voin osallistua vaikka avustusjärjestöjen työhön, luontoharrastuksiin, taiteisiin, tieteisiin jne. Silti voin sanoa, ettei näiltä alueilta tai mistään tuon yläpuolella olevan ympyrän kautta löydy sitä varsinaista pelastustietä.

Jälleen lisään leikekuvana vanhan tekstini:

Tähän yhteyteen en ota mitään esimerkkejä harhaympyrästäni. Se on sumuista ja savuista aluetta. On syytä hengittää raitista ilmaa ja kaivata turvallisesti aitoa ja elävää arjen uskoa. Tuon ensimmäisen ympyrän sisältä emme itse löydä tienviittoja ulos, emmekä rauhaa Jumalan kanssa. Kuitenkin pelastustie eli Jeesus Kristus on itse luvannut etsiä eksyneitä kaikista paikoista. Joka vaan huutaa avukseen Jeesuksen nimeä hädän päivänä, löytää avun.

Raamatun ilmaisema totuus on, että kaikki ovat tehneet syntiä ja poikenneet pois Jumalan yhteydestä. Pelastus on Jeesuksen Kristuksen ristin sovitustyössä. Tämä pelastus on annettu meille sanan kautta, yksin uskosta, yksin armosta. Pelastustie ei ole ohi Kristuksen, vaan hän on itse tuo elävä tie ja samalla portti sille tielle.

Ceta Lehtniemi

Kuin kuvastimessa

Täällä näemme kuin kuvastimessa, joskus sitten kasvoista kasvoihin. Meillä suomalaisilla on erikoinen mahdollisuus katsella luonnossa tyyntä veden pintaa. Miten se pysäyttääkään luonnossa kulkijan. Syksyisin katson usein lammen pintaan heijastuvia värejä. Kesäiltoina keväästä aina loppusyksyyn saakka istun kalliolla katsoen tyyntä merta ja siihen heijastuvaa taivasta.

Hiljaisella viikolla vuonna 2018 ei ole Suomessa näitä heijastavia vesiä. Olenkin ollut tietokoneellani järjestelemässä tiedostoja. Sieltä tuli tämä artikkelikuvaksi laittamani kortti esille. Se puhutteli juuri tuon tekstin ja kuvan yhdistelmänä. Se sopi omiin ajatuksiini, koska mielessäni oli kaiken aikaa: Mitä hävitän? Mitä säilytän? Mikä on arvokasta minulle vielä? Mikä voisi olla arvokasta muille nyt eläville tai tänne jälkeeni jääville?

Nämä esittämäni kysymykset tuntuvat ehkä isoilta. Kuitenkin ihmisen elämä on haihtuva ja usein jälkiä jättämätön. Olin ottanut tuon kauniin sanoituksen jostain ja siinä lukee ”Levinsen”. En pystynyt löytämään kirjoittajaa etsimällä internetistä. Miksi? Kirjoitin sitten nimen tai osia värssyn sanoista, löytyi aivan liikaa. Hyllyjä siivotessani ja tehdessäni tilaa hävitin vanhat tietosanakirjani vain muutama viikko sitten. Niistä olisin löytänyt henkilön. Mutta minä tarvitsin metrin lisätilaa, se oli tärkeää.

Kortista, eli artikkelikuvasta, näen nyt katsoessani enemmän. Olen ottanut hämärässä huoneessa lampun valossa kuvan vanhasta kellahtaneesta kirjasta. Siinä on ollut tuo värssy ja valmiiksi nimi ”Levinsen”. Kuvan olen ottanut puhelimellani, ja luultavasti samana iltana olen ottanut tuon valokuvan kalliolta. Olen mökillä omassa nurkkauksessani tehnyt tuon kortin puhelimeni ohjelmilla siinä olevista tuoreista kuvista.

Jossain vaiheessa toiset arvioivat sen mikä on tärkeää tässä kodissa, onko jotain säilytettävää. Jossain vaiheessa minun kotini, mökkini, maisemani, minun asuinsijani, on Isän luona kirkkaudessa. Silloin en katsele näitä rakkaita heijastavia vesiä, en kirjojani tai taulujani. Silloin näen kasvoista kasvoihin. Kenet näen? Näen hänet, joka ristiinnaulittiin ensimmäisenä pääsiäisenä, näen Kristuksen.

Kyllä perillä on myös vesiä, kristallivirtoja ja elämän veden lähde. On myös valoa ja kirkkautta, joka kaikki tulee Kristuksen kasvoista.  Siellä on puita, ruohoa ja on katuja. Siellä on eläimiä. Perillä on varmasti paljon sitä mitä täällä pidämme hyvänä ja arvossa, mutta silti kaikki on täysin toisin. Nyt näemme kuin kuvastimessa, kuin heijastavan vedenpinnan kautta.

1Kor. 13:12 Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.

Ceta Lehtniemi