Kirjoittajan arkistot: cetalena

Tietoja cetalena

Olen eläkkeellä oleva hammaslääkäri. Kesäisin vietän aikaa saaristossa. Arkielämä ja läheiset ihmissuhteet ovat tärkeitä, Kristillinen usko asettuu tähän kokonaisuuteen luontevalla tavalla.

Ikäihmisen tai yksinäisen tukena

Ikäihmisten huomioimisesta

Olen seurannut useamman tutun tai ystävän vaiheita ikääntyneen isän tai äidin rinnalla. Jonkun kohdalla ei ole ollut kyse edes korkeasta iästä, vaan jokin muistisairaus on varhentanut ikääntymisen kuvaa ihmisen elämässä. Moni kokee, että läheinen ihminen liukuu jonnekin pois. Kaikki toivoisivat, että rakkaalla ihmisellä olisi hyvä olla.

Itse olen pitkään seurannut sitä, miten hoitolaitoksissa ja yleensä ihmisten kohtaamisessa on huomioitu tietty korrektius. Emme voi olla tarjoamassa edes kuoleman lähestyessä kristillistä sanomaa, jos se ehkä on vierasta ikäihmiselle.

Meillä on internetissä paljon erilaisia raamattutunteja. Ne ovat yleensä pitkiä, totutun luennon pituisia, noin 45 minuuttia. Itse aloitin jossain vaiheessa yrityksen luoda sarjaa 2 minuutin youtube-puheista ikäihmisille. Minulla on toive ja ajatus, että kuitenkin olisi käyttöä pienillä hengellisillä puheilla. Kun vaikuttaa siltä, että ikääntyneen tarve on hengellisellä alueella, uskon myös hoitohenkilökunnan tai omaisen ottavan mielellään vastaan puhelimeensa jonkun sopivan hengellisen sanan.

Tehdessäni pienet kirjaset ”Armon hetkiä” ja ”Hyvän Paimenen hoidossa” ajattelin myös henkilöitä, jotka ovat sairaiden ja vanhusten rinnalla. Tutuksi tulleesta pikku kirjasesta löytää niin Herran siunauksen kuin Isä meidän -rukouksenkin helposti. Ne voivat olla omassa kiireisessä aamussa pitämässä jollakin tavoin kiinni sanassa ja rukouksessa.

Armon hetkiä pdf

Hyvän Paimenen hoidossa

Nyt olen tehnyt A4 -kokoon kierrevihon ”Kukkahetki”. Ajatuksissani on, että vanhuksen tai yksinäisen rinnalla voisi katsoa yhdessä kuvakirjaa, jossa on myös joitain sanoja. Ehkä kirjan katsoja muistaa jotain omasta lapsuudestaan tai nuoruudestaan kirjasen äärellä.

”Kukkahetki” saa varmaan jatkoa. Ehkä seuraavat kirjaset ovat nimeltään ”Luontohetki” ja kenties ”Hiljentymishetki”. Yhteen tahdon laittaa hyvin lyhyesti hengellisen sanoman, keskeisimmän. Kun isäni leski oli sairaalassa 95 vuotiaana, saatoin sanoa hänelle, että emmekös me voi jättää nämä huolet Kristuksen varaan. Ja meillä on suuri ja hyvä Jumala, joka varmasti tietää miten kaikki hoidetaan. Älä murehdi mistään. Jotain tämän kaltaista saatoin sanoa.

Tavoitin kuin sattumalta sairaalapastorin vieraillessani vanhuksen luona. Ja kysyttyäni rakkaan vanhuksen omaa mielipidettä, nautimme ehtoollista verhon takana sairaalavuoteella. Itse tuin vanhusta tukevasti itseäni vasten ja kastoin leivän viiniin ennen sen suuhun viemistä. Minulla oli myös antaa kirja pastorille, joka vastasi seurakunnan diakoniatoiminnasta.  ”Ole minulle armollinen” jäi Nokian seurakunnan käyttöön. Itse olen päässyt ripille Nokian kirkossa, ja joku viikko sen jälkeen äitini hautajaiset olivat siellä vuonna 1965. Ja jälleen vuonna 2013 sai sama seurakunta olla palvelemassa vanhuksen ehtoollisen ja hautajaisten muodossa.

Itse täytän kohta 70 vuotta. Olen rukoillut Jumalalta elon vuosia ja palvelutehtäviä. Uskon, että niitä avataan. Kun ”Kukkahetki” on valmis, niin kysyn Lohjan geriatrian yksiköstä, josko voisin tarjota kukkahetken silloin tällöin jollekin vanhukselle. Kun olemme tutumpia, ja jos hengellinen kirja on valmistunut, kysyn henkilökunnalta onko sille käyttöä. En tule koskaan toimimaan muuten kuin siten mikä nähdään oikeana ja asiallisena.


Ceta Lehtniemi

Jumalan kasvojen edessä

Luin bussissa omia ajatuksiani muutaman vuoden takaa. Aihe pysäytti jälleen. Löysin tämän kohdasta ”Puuhailuja, tuntojani” ylävalikosta. Laitan kirjoitukseni sellaisenaan artikkeliksi. Yli viisi vuotta on kulunut, enkä ole muistanut kirjoittaa artikkelia. Puheen olen pitänyt aiheesta, ja puheluonnoskin on tallessa.

20.7.2014 Jumalan kasvojen edessä vai Jumalaa lähellä, läsnäolossa?

Kun uusi käännös eli 1992 Kirkkoraamattu ilmestyi, luin sitä jonkin verran. Joissain psalmeissa oli helppoutta ja runollisuutta, mistä pidin. Huomasin kuitenkin hiljakseen mm. sellaisen seikan, että vuoden 1933 käännöksessä oli käytetty runsaammin ilmausta ”Jumalan kasvojen edessä” kuin uudemmassa käännöksessä.

Joku vuosi sitten luin internetistä kielitieteellisen väitöskirjan aiheesta. Luin tutkimuksen mielenkiinnolla, vaikka se oli hyvin laaja, 100-200s., en nyt muista. Tuolloin kävin vielä itse läpi melko huolellisesti Vanhan Testamentin kohdat, joissa oli joko ”kasvot” tai ”käsivarsi”. Pidin yhden raamattutunninkin aiheesta. Ilmoitin, että tämä jää ainoaksi tästä teemasta.

On selvä, että puhun osaksi omista mielleyhtymistä, mutta myös ihan uskonnon käsitteiden muuttumisestakin ajassamme. Minulle on merkinnyt hyvin paljon ajatus elämisestä Jumalan kasvojen edessä. Tämä kertoo jo Jumalan persoonallisesta olemuksesta. Oman lapsuutemme olemme kasvaneet kasvojen yhteydessä vanhempiimme, persoonallisessa vuorovaikutuksessa. Jumalan lapseus on elinikäistä. Siinä tämä vuorovaikutus ja Jumalan kasvojen edessä eläminen on jatkuvaa.

Ps.16: 10. Sillä sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan etkä anna hurskaasi nähdä kuolemaa. 11. Sinä neuvot minulle elämän tien; ylenpalttisesti on iloa sinun kasvojesi edessä, ihanuutta sinun oikeassa kädessäsi iankaikkisesti. (KR1933/38)

Ps. 16: 10. Sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan, et anna palvelijasi joutua kuoleman valtaan. 11. Sinä osoitat minulle elämän tien, sinun lähelläsi on ehtymätön ilo, sinun oikealla puolellasi ikuinen onni. (KR1992)

Noissa edellä olevissa jakeissa on minulle huima ero käännöksissä. Tuo on niitä ensimmäisiä kohtia Vanhassa Testamentissa, missä huomasin niin ihanan iankaikkisen elämän lupauksen. Minulle ajatus siitä, että saan olla iankaikkisesti elävän Jumalan kasvojen edessä ja Hänen oikeassa kädessään, on tavaton.

Oikea käsi tai käsivarsi viittaa omassa ajattelussani myös jo Kristukseen. Kristuksen tulee olla Jumalan oikea käsivarsi ja Hänelle kuuluu paikka Isän oikealla puolella. Sitä paitsi ajatus läsnäolostakin ymmärretään usein kokemuksena. Minulle Jumalan kasvojen edessä eläminen on merkinnyt sitä, että saan turvata kaikessa elävään ja persoonalliseen Jumalaan, Isään.

Ps.139:7: Minne minä voisin mennä, kussa ei sinun Henkesi olisi, minne paeta sinun kasvojesi edestä?(1933)

Ps.139:7: Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta sinun edestäsi?(1992)

Vuonna 1992 ihastuin ensin psalmin 139 uuteen käännökseen. ”Minä olen ihme, suuri ihme”, tämä ja jokin muu kohta riemastuttivat minua. Löysin runollisuutta ja kielellistä kauneutta. On vaikea löytää nyt oikeita sanoja jälleen. Tunsin jonkin siirtymän yleisuskonnollisuuteen tässäkin, kuten laajemminkin koskien uutta käännöstä. Nämä ovat pienen pieniä vivahteita – ymmärrän sen hyvin. Silti tuo edellä oleva kohta voisi kertoa jollekin uushenkisyyteen tottuneelle, että jumaluus ulottuu kaikkialle. Tahdon itse ajatella, että olen aina ja kaikkialla saman persoonallisen Jumalan kasvojen edessä. Olen Jumalan Hengen johdatuksessa ja opastuksessa.

Ps. 89:14: Sinulla on käsivarsi voimaa täynnä, väkevä on sinun kätesi, korotettu sinun oikea kätesi. 15. Vanhurskaus ja oikeus on sinun valtaistuimesi perustus, armo ja totuus käy sinun kasvojesi edellä. (1933)

Ps. 89:14: Käsivartesi on voimaa täynnä, kätesi on voittoisa ja väkevä. 15. Vanhurskaus ja oikeus ovat valtaistuimesi perusta, armo ja uskollisuus ovat sinun palvelijasi. (1992)

Jälleen moni sanoisi, ettei tuossa ole mitään eroa. Itselleni jälleen on. Minulle merkitsee tuo ”korotettu on sinun oikea kätesi” viittausta Jeesukseen Kristukseen. Sen vuoksi olen kokenut jatkon yksikkömuodon luonnollisena, eli ”vanhurskaus ja oikeus on sinun valtaistuimesi perustus”. Koen tuon ja jatko-osan ”armo ja totuus käy sinun kasvojesi edellä” edelleen viittauksena Kristukseen. Uudessa käännösessä en näe tätä yhteyttä.

”Kun olen oman kotikoneeni ja muistiinpanojeni äärellä, toivon voivani kirjoittaa näistä asioista artikkelin.” Noin kirjoitin vuosia sitten. Huomaan kirjoittavani hyvin usein muualla kuin kotona, nytkin  bussissa 29.12.2019 Minulla on aiheita, jotka nousevat mieleen muutaman vuoden välein. Ne eivät tule koskaan valmiiksi.

Kasvot Vanhassa Testamentissa Tämän puhuin Salossa Henótês – konferenssissa. Puherunko.

Ceta Lehtniemi

Joulutervehdykseni

Lämmin joulutervehdykseni kaikille lukijoilleni. Pidetään hyvää huolta niin itsestämme kuin läheisistämme. Muistetaan Jumalan rakkautta ja hyvyyttä meitä ihmisiä kohtaan. On niin paljon kaunista ja hyvää, paljon mistä voi olla kiitollinen.
Tiedän, että moni muistaa erilaisin tavoin itselleen vieraita ihmisiä. Tähän tarjoutuu juuri jouluna paljon erilaisia mahdollisuuksia. Silti moni on aivan yksin. Muistetaan heitä rukouksin. Tahdon muistaa myös heitä, joilla on kaipaus sydämessä. Joulu tuo mieleen niin herkästi heitä, jotka ovat poissa. Toivon, että joulun lämpö ja lohtu löytäisi jokaiseen sydämeen. Ceta

Adventtiajan ajatuksia

Adventtiajan ajatuksia

Ja kun he lähestyivät Jerusalemia ja saapuivat Beetfageen, Öljymäelle, silloin Jeesus lähetti kaksi opetuslasta ja sanoi heille: ”Menkää kylään, joka on edessänne, niin te kohta löydätte aasintamman sidottuna ja varsan sen kanssa; päästäkää ne ja tuokaa minulle. Ja jos joku teille jotakin sanoo, niin vastatkaa: ’Herra tarvitsee niitä’; ja kohta hän lähettää ne.” Mutta tämä tapahtui, että kävisi toteen, mikä on puhuttu profeetan kautta, joka sanoo: ”Sanokaa tytär Siionille: ’Katso, sinun kuninkaasi tulee sinulle hiljaisena ja ratsastaen aasilla, ikeenalaisen aasin varsalla.’” (Matteuksen evankeliumi 21: 1-5)

Olikohan Jeesuksen pyytämä aasin varsa kuvan varsan näköinen? Tätä lempeää eläintä katsoin todella pitkään. Selän tumma ristikuvio muistutti minua siitä, että Jeesuksen, Vapahtajamme, ristin tie alkoi lauhkean ja sävyisän, nuoren aasintamman selässä. Kyseessä oli varsa, jolla ratsastettiin ensimmäistä kertaa.

Muistan vielä elävästi, kun katsoin aaseja pari vuotta sitten Fuerteventuralla. Iäkkäämmän aasin vierellä tämä kuvaamani aasi vaikutti todellakin noin yksivuotiaalta. Arvioni perustin siihen, kun olen katsonut hirven ja valkohäntäpeurojen edellisen kesän vasoja. En houkutellut tätä nuorta aasia millään tavoin lähelleni, se vain tuli. Aasi kumartui edessäni syömään jotain kasvia maasta. Silloin näin tuon ristikuvion. Välillä minusta tuntuu siltä, että Luoja ohjaa luotujaan, samoin tietenkin Pyhä Henki muistuttaa minua Raamatun sanan kohdista. Nämä ovat sellaisia suuria, pieniä hetkiä, jotka vahvistavat uskoa.

Meidän Herramme ratsasti aasilla, nöyränä, hän ratsasti kipuun ja kärsimykseen. Jo hänen elämänsä alku oli vaatimaton. Hän syntyi talliin. Hänelle ei ollut tilaa. Hän ei nauttinut kunniaa ihmisten silmissä. Jumalan Pojan tie oli alennustie. Koko Hänen elämänsä täällä alhaalla maan päällä kertoi nöyryydestä ja kuuliaisuudesta Isää kohtaan. Kaikki tämä tapahtui tähtemme.

Kuitenkaan mikään maan päällä näkemämme kirkkaus ei voita ylösnousseen Herramme kirkkautta. Me sytytämme valoja pimeyteen. Pienetkin kynttilät lohduttavat ja antavat toivoa. Me odotamme kuitenkin myös Kristusta, josta sanotaan: ”Ei ole enää aurinko sinun valonasi päivällä, eikä valaise sinua kuun kumotus, vaan Herra on sinun iankaikkinen valkeutesi, ja sinun Jumalasi sinun kirkkautesi. Ei sinun aurinkosi enää laske, eikä sinun kuusi vajene, sillä Herra on sinun iankaikkinen valkeutesi, ja päättyneet ovat sinun murheesi päivät”. (Jesaja: 60:19,20)

Eikä kaupunki tarvitse valoksensa aurinkoa eikä kuuta; sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppu on Karitsa.” (Ilmestyskirja 21:23)

Aurinkoakin voi kuvata kameran linssin läpi vain, jos se on osittain pilven tai sumun peitossa. Mitä onkaan Kristuksen kirkkaus ja kunnia! Ja kuitenkin voimme perillä katsoa Kristusta. Olemme tuolloin itsekin muuttuneet, ja tavallaan taivaallinen olemuksemme ei ole enää maallisten lakien alainen. Kaikki on joskus uutta.

Adventtiaikaan liittyy myös läheisten ihmisten kaipaus. Useimmista rakkaistamme on jäänyt vaatimattomia muistoja, ehkä tunnelmia pienistä yhteisistä hetkistä. Ehkä muistamme jonkun rohkaisun sanan, jonkin katseen, pienen eleen. Tällöin huomaamme sen, että tavallinen arki on arvokasta, pienet asiat kantavat.

Kristinuskon sanomaan liittyy jälleennäkemisen toivo. Meidän uskomme ei ehkä ole kovin näkyvää tai merkittävää. Jospa se kuitenkin pyrkii edes hapuillen kiinnittymään Herraamme ja Vapahtajaamme. Usko on kuitenkin lahjaa ja armoa, jota ei voi ansaita millään omalla. Olemme kenties olleet arkoja uskon ilmaisemisessa, kenties peläten sen tuovan uusia vaatimuksia elämään. Adventtiaikana saamme muistaa sen, että lammaspaimenet olivat ensimmäisinä vastasyntyneen Vapahtajamme seimen äärellä.

Nyt voimme muistaa kiitollisena sitä, että Jeesus Kristus eli maan päällä ihmisen elämän. Hän tietää mitä tekoa me olemme. Hän eli elämänsä vaatimattomasti hyvin arkisten ihmisten parissa. Hän elää yhä kanssamme arjessamme, nyt eri tavoin kuin maallisen alennustiensä aikana. Hän on kuitenkin sama nöyrä Vapahtajamme, joka syntyi talliin ja ratsasti aasin varsalla.

Ceta Lehtniemi

Ihmiskuvasta, miehenä ja naisena

Kirjoitan nyt hyvin haparoivia mietteitäni. Laitan jotain ylös itseäni ajatellen, ja julkaisen sen samalla. Meillä on ollut kristillisissä piireissä vallitsevana melko yhtenäinen tapa opettaa otsakkeen aiheesta kristillisten seurakuntien syntymisten ajoista aina noin 1990 -luvulle saakka. Opetus ammennettiin Raamatusta koskien miehen ja naisen välisiä suhteita ja perhe-elämää. Jopa lasten kasvatukseen liittyviä asioita etsittiin Jumalan sanasta.

Itse ymmärrän sen, että yhteiskunnan muuttuessa joidenkin asioiden käsittelyn tulisi ainakin kielellisesti muuttua, ja yhteiskunnan lakien kunnioituksen tulisi säilyä siinä kuin ehdottomasti myös Raamatun sanan kunnioituksen. 

Ymmärtääkseni teologiassa tapahtui jo itsessään hyvin paljon muutoksia liberaaliin suuntaan. Se tapahtui vähitellen sisältä käsin. Olen lukenut teologiaa joitain kymmeniä opintoviikkoja, ehkä juuri sen verran mitä tarvitsin, jotta mielenkiintoni heräsi erityisesti tutkimaan Osmo Tiililän kirjoja sekä vanhempaa hengellistä kirjallisuuttamme. Aloin etsimään kirkasta ydinsanomaa Kristuksen työstä. Samalla olen jostain syystä kuin herkistynyt näihin ihmiskuvaan ja ihmiskäsityksiin liittyviin asioihin.

Näihin viime vuosikymmenien muutoksiin liittyy mielestäni suuri muutos ihmiskuvassa. Raamatun tulkintaan liittyy jotain sellaista ajatusta, että vasta nyt ihmisellä on uutta ja ylempää tietoa monelta elämän alueelta, ja nyt on mahdollisuus tältä pohjalta opettaa. Rajanveto siihen, mikä on selvästi aikaan liittyvää elämänmuotoa, ja mikä Jumalan säätämystä, on hämärtynyt. Samoin emme osaa puhua syntiinlankeemuksesta enää hengellisin merkityksin, ehkä emme käsitteestä synti myöskään. Hengellisen sisällön ymmärrys on heikkoa.

Nyt Päivi Räsäsen jo 15 vuotta sitten Luthersäätiön Aamutähti -sarjassa julkaistu vihkonen ”Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät” on poliisin tutkinnassa. Luin tämän 29 sivuisen kirjasen internetistä, mistä se on yhä luettavissa. Siinä puhui konservatiivikristitty, lääkäri ja kansanedustaja. Kirjanen on minusta hyvä siinä tarkoituksessa mihin se on tarkoitettukin, eli antamaan Raamattuun perustuvaa opetusta uskoville nuorille ja seurakunnan yhteydessä eläville perheille. Sen julkaiseminen internetsivuilla tuo sen julkiseksi kaikille. Tämä on minusta täysin länsimaisen sananvapauden mukaista.

Luin myös vuonna 2018 ilmestyneen Tapio Puolimatkan kirjan ”Seksuaalivallankumous”. Sen alaotsake kuuluu ”Perheen ja kulttuurin romahdus”. Erittäin suositeltava kirja, jos kiinnostaa aihepiiri laajemmin kulttuurihistorian ja tutkimuksen näkökulmasta. Minulle tuli hiukan yllätyksenä EU:n melko pitkään antama tuki Pride -liikkeen taustalla vaikuttavalle järjestölle. Liitän tähän pienen facebookiin tekemäni yhteen vedon aiheesta. Tein siitä erillisen sivun: Puolimatka, Seksuaalivallankumous

Eläkkeellä oleva rovasti Per-Olof Malk kirjoitti facebookissa aiheesta kirkkolain näkökulmasta: Per-Olof Malk kirkkolakiin ja sananvapauteen liittyen

Piispa Seppo Häkkinen kirjoitti facebookiin seuraavasti: Seppo Häkkinen liittyen Räsäsen kirjoitukseen

Kirkko tai sen konservatiivisimmatkaan piispat eivät voi suoraan ottaa kantaa Päivi Räsäsen kirjaseen ja siinä esiintyviin raamatunkohtiin. Tämä johtuu siitä, että kirkko on erkaantunut konservatiivisesta eli perinteisestä lähes 2000 vuotta jatkuneesta raamatuntulkinnasta. Kysyn sitä, onko vasta nyt löytynyt uusi tapa nähdä uudessa valossa Uuden Testamentin kautta kolmannen Mooseksenkirjan pyhyyslait? Vai lähestyykö kirkko kuitenkin maallisen ymmärryksen kautta Pride -liikettä ja uutta seksuaaliopetusta, mitä annetaan lapsille koulussa? 

Todennäköisintä on, että kirkko ulkonaisen yhtenäisyytensä kaapuun on kätkenyt lähes kaikki raamattukäsitykset ja ihmiskuvat. Piispan tulisi olla paimen laajemmalle lukijakunnalle kuin vain kirkon jäsenille tai osalle sen henkilökuntaa. Arvelen, että kannanotto Päivi Räsäsen kirjasen sisältöön olisi pakottanut avaamaan niitä juurisyitä, miksi kirkosta on eronnut näitä konservatiivisia, luterilaisia uskonyhteisöjä. Kysymys ei olekaan yksinomaan naispappeudesta, vaan myös siitä miten Raamatusta saa opettaa, ja miten siitä enää osataan opettaa. Piispankin on helpompi kirjoittaa muuttuneesta ajasta ja sananvapaudesta kuin varsinaisesta aiheesta.

Raamatun ihmiskäsitys on ollut aina törmäyskurssilla ympäröiviin ihmiskäsityksiin nähden. Tämä näkyy selkeimmin kohdissa, missä annetaan ohjeita esimerkiksi seksuaaliseen käyttäytymiseen liittyen. Näillä alueilla on suuri vaara joutua vahingoitetuksi tai vahingoittaa muita. Monet kultitkin syntyivät siltä pohjalta, ettei ymmärretty ihmisen olevan kaikilta osiltaan yhtenäinen kokonaisuus Jumalan kasvojen edessä.

Sen vuoksi, kun israelilaiset saapuivat Kanaanin maahan ja jo erämaavaelluksen aikoihin, oli syytä antaa tarkkoja ohjeita pysyä erillään ympäröivien kansojen käytöstavoista ja kulteista. Ja aivan sama asia toistui, kun Paavali antoi ohjeita Rooman ja Korintin kristityille. Älkää toimiko kuten ympäröivät kansat tekevät.

Ihmiskäsityksen lukuisista muutosvivahteista voisin poimia tähän gnostilaisen käsityksen siitä, että ihminen on tavallaan sisällinen, ruumiista erillinen korkeampi olento. Tämä on lähellä ajatusta, että ruumis voi harjoittaa erilaisia seksuaalisuuteen liittyviä asioita ja riittejä ”itse ihmisen” siitä vahingoittumatta. Ihminen voi jopa saada jotain hyötyä tai viisautta tätäkin kautta. Samoin nykyiseen seksuaaliopetukseen liitetään jo ajatusta siitä, että lapsi on sitä sukupuolta miksi hän itsensä kokee. Eli sukupuolikin erotetaan biologiasta ja kehosta sisäisen ihmisen ominaisuudeksi.

Vähän edelliseen liittyen, mutta erilaisista taustoista tulee ajatus sielunvaelluksesta. Siinäkin ihminen on kehossaan sillä ajatuksella, että voi syntyä uudelleen toiseen kehoon. Raamatun käsitys elämän ainutlaatuisuudesta, yhdestä maanpäällisestä elämästä ja ihmisen kokonaisuudesta, on hävinnyt.

Yksi ajatusmalli liittyy siihen, että käsitetään ihminen väärällä tavalla osaksi maailmankaikkeutta tai osaksi jumaluutta. Jumala Luojana hämärtyy ja ihmisen osa luotuna ja täysin erillisenä Jumalasta on hävinnyt.

Lisäksi voisin mainita sen, että humanismi on synnyttänyt ja juurruttanut yhä syvemmin moninaisia ajatuksia ihmisen perimmäiseen hyvyyteen liittyen. Tämä tulee vaikuttamaan yhä enemmän lainsäädännössä ja lakien soveltamisessa. Tämä ei ole jokin irrallinen heitto, mutta vaatinee perusteluja jossain muussa yhteydessä. Kun ihminen on hyvä, hän osaa valita oikein, kantaa vastuunsa ym., jos vain olosuhteet ovat kyllin hyvät, jos hänelle ollaan hyviä ja annetaan kaikki mahdollisuudet ja kaikki valittava tuodaan eteen. Näin ehkä ajatellaan. Silloinhan ei tarvitse varjella ketään esimerkiksi huumeilta. Tulee ehkä vain huolehtia, että kaikki tieto on jossain muodossa saatavilla. 

Kulttuuriimme on tullut myös lyhytnäköisyyttä ja nautinnon sekä kokemusten etsintää. Tämä koskee myös seksuaalisten asioiden esillä pitoa, ja niiden liittämistä kaupallisuuteen. Seksuaalirikollisuus on saanut myös yhä uusia muotoja.

Välillä tuntuu siltä, että olemme unohtaneet sen, että kristinuskon ja juutalaisuuden maaperässä naisen ja lapsen arvostus on aina ollut erilaisella ja korkeammalla tasolla kuin muissa kulttuureissa. Ei se ole ollut riittävää, sen myönnän. Nyt olisi kuitenkin hyvä nähdä myös se, että arvostukseen voi sisältyä myös sukupuolten erilaisuuden arvostus. Tulisi voida nähdä mies ja nainen yhdessä toteuttamassa Jumalan tahtoa ja tarkoituksia maan päällä. Tähän liittyy niin olennaisesti myös perhe ja lasten kasvatus ja varjeleminen. Kristillinen ihmiskäsitys pohjautuu siihen, että emme elä maailmassa luonnostamme hyvinä ja sellaisina, että erotamme oikean väärästä. Elämme syntiinlankeemuksen seurauksissa, ja tarvitsemme ohjausta. Kristityt tunnustavat etsivänsä arvonsa Raamatusta.

Ilman armoa ja turvaamista Kristuksen sovitustyöhön, en voi ajatella elämääni. En voi kokea paremmuutta toisella tavoin ajattelevia tai toisin käyttäytyviä kohtaan. Silti soisin, että kristilliset yhteisöt ja perheet saisivat varjella ja kasvattaa lapsiaan ja nuoriaan osittain yhteiskunnan antamasta kasvatuksesta poikkeavalla tavalla. Mielestäni näin on kasvatettu vastuullisia ja toiset huomioivia yksilöitä. Tätä tulisi myös yhteiskunnan arvostaa.

Ceta Lehtniemi

He laittavat majansa kallioihin

Sananl. 30:26 tamaanit ovat heikko kansa, mutta he laittavat majansa kallioihin;

Tämä sananlaskun paikka nousi jostain esille aamulla varhain. Saatoin sen yllättäen löytää raamattuhaun kautta. Huh, miten paljon tunteita nousikin pintaan tämän jakeen myötä. Jos kirjoittaisin yhä päiväkirjaa, niin se olisi nyt kädessäni tämän tabletin sijasta.

Minulla on jossain kuva, missä olen jonkin rinteessä olevan luolan suulla. Tahdoin tällaisen kuvan, ja kirjoitin siihen runon. Se on karkea ja viimeistelemätön, mutta aito. Kirjoitin runoja eniten elämänvaiheessa, jolloin jokin tuohon asti välttämätön suorittaminen oli väistymässä. Tarvitsin sekä suojaa että lujaa pohjaa. Lisäksi koin joka aistillani sen, että oma suojani, kätköpaikkani oli lähellä taivasta. Taivas merkitsi myös valoa ja totuutta.

Löytäisinkö runoni vielä jostain? Olenko hylännyt sen? Löysin vanhan kierrevihkosen. Sen kirjoittamiseen liittyi myös apu muilta. Tarvitsin tietokoneen kotiin, ja tarvitsin apua saadakseni kierrevihkosen käsiini. Suurin kynnys liittyi siihen miten uskallan paljastaa tunteeni ja keskeneräisyyteni. Tulenko tämän vuoksi hylätyksi?

On kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun kirjoitin päivittäin vihkoihin kuin vuoropuhelua Isälle Jumalalleni. Ja kirjoitin ikään kuin saamiani vastauksia. Myöhemmin yritin saada tätä vaihetta julkaisuksi kokonaisuutena. Ensimmäinen taho ilmoitti heti, ettei ota edes katsottavaksi, heillä on tarpeeksi ”omia” julistajia ja runoilijoita. Seuraava taho ilmoitti, ettei voi julkaista mitään ikään kuin profetian muodossa. Tuli hyvin syrjään sysätty olo. Tuli tunne siitä, että oma herkkä elämäni Jumalan kasvojen edessä ja samalla kuin Isän sylissä ei ole riittävän oikeaa. Sitä ei voi julkaista.

Hyvin pieni riisuttu kirja kuitenkin tuli julkaisuksi asti muutaman vuoden päästä. Piti tulla pieni kirjasarja, mutta ei tullut. Asia raukesi. Omaan elämääni tuli muutto ja muutoksia, uusia yhteyksiä ja uupuminen. Itselleni on ollut tärkeää kirjoittaa, puhua ja kuunnella aivan keskeistä evankeliumin sanomaa. Samoin on ollut tärkeää erottaa aito väärästä

Olisiko vasta nyt sellainen aika ja sellainen lepo, että voisin raottaa syvemmin näitä alkuperäisiä tekstejäni? Kuka enää voisi torjua minut?

Psalmi 27:5: Sillä hän kätkee minut majaansa pahana päivänä, hän suojaa minua telttansa suojassa, korottaa minut kalliolle.

Lohjalla 17.10.2019, Ceta Lehtniemi

Ihmiskäsityksestä 4.

Uusi ihminen elämän todellisuudessa

Jatkan kirjan Piirteitä Paavalin ihmiskäsityksestä käsittelyä. Kyseessä on Eetu Rissasen synodaalikirjoitus Kuopion hiippakunnan pappeinkokoukseen v. 1942. Olen laittanut artikkelisarjani otsakkeiksi Ihmistäsityksestä 1-4.

Luterilaisuudessa puhutaan pyhityksestä varovasti ja arastellen. On opittu olemaan Jumalan lahjan varassa, köyhänä ja vastaanottajana. Onko Paavalin kuvaama uusi ihminen toinen kuin Lutherin kuvaama? ”Luterilaisuuden erikoisuus toisaalta katolisuuden, toisaalta pyhitystä korostavien liikkeiden rinnalla on lausuttu lyhyesti sanoilla simul justus et peccator, samalla vanhurskas ja syntinen. Katolisuudessa armo, taivaallinen lääke, sielunpohjaan vuodatettuna poistaa synnin niin, että vain perisynnin syttymisvalmis taula jää jäljelle. Pyhitystä korostavissa liikkeissä anteeksiantamus on elämän alkukohtana, jonka jälkeen seuraa jatkuva pyhitys. Luther on tajunnut, että väärä varmuus ja ylpeys estyvät vain siten, että ihminen jatkuvasti syntisenä elää aina anteeksiantamuksen varassa.” (s.95)

Paavalin kehotukset seurakuntien jäsenille osoittavat, että nämä ovat syntisiä ja epätäydellisiä. He tarvitsevat parannuksen tekoa ja anteeksiantamusta. ”Rakkaani, niin puhdistautukaamme kaikesta lihan ja hengen saastutuksesta” (2. Kor. 7:1) Kristittynä oleminen merkitsee olemista vastakohtien ristiriidassa: lihan ja Hengen taistelussa. Paavali liittää itsensä myös matkalla oleviin, jotka vasta rientävät kohti uskon lopullista päämäärää.

Paavalin vanhurskauttamisopissa on havaittavissa kolme keskeistä kohtaa: 1) Jumalan armo, 2) Kristus Välittäjä, ja 3) usko. Jumalan armo on kristillisyyden objektiivisena perustana. Siihen kristittyjä uudestaan ja uudestaan ohjataan. Sen tähden Paavali sekä aloittaa että lopettaa kirjeensä armontoivotuksella. Sen tähden Paavali muistuttaa galatalaisille, että he ovat langenneet pois armosta (Gal. 5:4) Sekä armoon tuleminen että siinä oleminen on tapahtunut Kristuksen kautta. (ss.96, 97)

Paavali on Lutheria herkemmin kuvannut uuden elämän alkua, kääntymistapahtumaa, kun taas Luther on kuvannut enemmänkin kristityn elämää ja ihmissielun liikahduksia. Eino Sormunen selostaa tätä eroa seuraavasti kirjassaan Selvyyttä kohti: ”Paavalin ja Lutherin välillä oli ollut munkkilaisuus, Augustinus, rippilaitos ja mystiikka, ja ne olivat valtavasti syventäneet ihmissielun salaisimpienkin liikahtelujen tuntemusta” Sormusen mukaan Paavalille ja Lutherille oli merkitystä erilaisella hengellisellä taustalla, kun heille kirkastui Jumalan vanhurskaus Kristuksessa. Syntisen vanhurskauttamisesta tuli molemmille uskon ja julistuksen ydin. (s. 98, lainaus Sormunen, Selvyyttä kohti s. 75)

Paavalin ja Lutherin sisäinen tie on erilainen. Paavalilla oli keskeisenä ajatuksena ennen kääntymistä ja kääntymishetkellä Kristuksen vainoaminen, Lutherilla hänen omat syntinsä, ja Jumalan asenne häneen, syntiseen. (s.99) Meidän jokaisen henkilökohtainen ”sisäinen tie” on erilainen ja ainutkertainen, vaikka elinympäristömme olisikin ulkoisesti samankaltainen.

Uusi ruumiillisuus. Kun ihminen uskomalla Kristukseen on uudistunut, on kuolemakin tullut osalliseksi tästä uudistuksesta. Kuoleman kautta ihminen käy uuteen olotilaan. Paavali toivoi, että Kristus saisi kunnian niin hänen kärsimyksissään kuin kuolemassaankin.

Kuoleman jälkeisestä ruumiillisuudesta Paavali käyttää erilaisia nimityksiä. ”Katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen, kuolevainen kuolemattomuuteen” (1. Kor. 15:50). Ruumiillisuus ajassa merkitsi Paavalille myös kaipuuta päästä olemaan Kristuksen kanssa. Se merkitsi poissaoloa Herrasta, vielä täyttymätöntä läheisyyttä ja katsomista (2. Kor. 5:1-10, Fil. 1:21-23). (s.100)

Myöskin juutalaiset uskoivat Messiaan tuloon, ylösnousemukseen ja kuolemanjälkeiseen ruumiilliseen elämään, mutta juutalaisten ja Paavalin käsitysten välillä on suuria eroavaisuuksia. Paavalin mukaan Messias, Kristus, on jo ilmestynyt ja ylösnoussut, ja hänen ylösnousemuksessaan on kuolleitten ylösnouseminen jo alkanut. Kristus on esikoinen kuolleista nousevien joukossa. Toiseksi Paavali erottaa kuolevaisen ja kuolemattoman, katoavaisen ja katoamattoman niin terävästi toisistaan, että juutalainen ajatus tämän maallisen elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen käy mahdottomaksi. (ss. 101, 102)

”Paavalin ylösnousemustoivo on myöskin kreikkalaisen iäisyys- ja sielun kuolemattomuusajatuksen sekä ihmisen jumaloitumista opettavan mystiikan jyrkkä vastakohta. Paavalin mukaan koko ihminen on tässä elämässä synnin ja kuoleman hallitsemassa maailmassa, ja vapautuakseen kuolemasta ja päästäkseen osalliseksi ylösnousemuksesta, hän tarvitsee jumalallista ihmetyötä. Paavalin mukaan sielu ei ole iäisyyden maailman osa eikä ruumis sielun vankila. Pelastus ei merkitse sielun vapauttamista maallisen aineen kahleista, vaan kuolleista herättämistä, muuttamista taivaalliseen pukuun ja muuttumista Kristuksen kuvan kaltaiseksi, josta uudistuksesta myöskin ruumis pääsee osalliseksi. Kuolleista herättäminen on Paavalin mukaan edelleen Kristuksen kautta suoritettu Jumalan ihmetyö eikä johdu sielun jumalallisesta ominaisuudesta eikä maagillisesta vihkiytymisestä.” (s.102, lainaus Emil Brunner, Der Mensch im Widerspruch s. 493)

Mietteitä tekoja korostavien raamatunpaikkojen äärellä. Kipu elämämme vaatimattomuudesta ja vaillinaisuudesta jollakin tavoin edellyttävät tämän asian käsittelyä. Tässä asiassa meillä on usein hyvin subjektiivinen ja kokemuksiimme perustuva näkökulma. Ehkä myös vertaamme herkästi itseämme muihin.

Muistotilaisuuksissa puhutaan usein vainajasta hyvää. Hänen aktiivisuutensa ja aikaansaannoksensa muistetaan. Syrjään elämässään joutunut ei juuri saa saattajia viimeiselle matkalleen, ei ainakaan yhteiskunnan silmissä merkittäviä henkilöitä. Iäisyyden näkökulmasta ihmisen ”teot” merkitsevät todennäköisesti muuta kuin täällä osaamme määritellä tai arvostaa.

Sitä olen myös ajatellut, että tekomme täällä ovat osa yhteistä matkaa. Ne kiinnittävät meitä osaltaan Kristukseen ja hänen valmistamaansa taivastiehen. Kyse ei ole useinkaan erillisistä ja irrallisista teoista, suorituksista, vaan sisäisemmistä asioista samalla. Kyse on myös Hengen hedelmästä ja evankeliumin esillä pitämisestä tai edistämisestä eri tavoin.

”… kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on” (1. Kor. 3:13). ”Sillä kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa” (2. Kor. 5:10). Kuitenkaan kristitty, uusi ihminen, ei loista hyveillä, hänen askeleensa ei julista voittoa synnistä. Hän ei ole jotain erityistä tai menestynyttä.

Roomalaiskirjeen 12 luku ja 13. luvun alku antaa jonkinlaisen käsityksen siitä miten tavallista ja vaatimatonta elämää lopultakin toivotaan kristityiltä. Ei tule ajatella itsestään kohtuuttomia, tulee kunnioittaa toista, osoittaa rakkautta toisia kohtaan seurakunnassa, iloita iloitsevien kanssa, itkeä itkevien kanssa, siunata toista eikä kirota, tehdä huolella tehtävänsä, olla esivallalle alamainen ym. (s. 93)

”Minkä tähden Jumala ei salli lastensa päästä osalliseksi kokonaisesta tai osittaisesta synnittömyyden autuudesta? Me elämme kirkon aikakaudessa, joka kestää helluntaista Kristuksen tulemisen päivään. Tänä aikana Jumalan kansa vaeltaa uskossa eikä näkemisessä. Jos pyhyys kävisi näkyvästi toteen jo ajassa, niin ihminen ei turvautuisikaan yksin Jumalan armoon, vaan samalla myöskin siihen, mitä hän itsessään olisi. Todellista elämää on tänä väliaikana vain siellä, missä Kristus yksin on meidän uusi elämämme ja me uskossa pidämme hänen käskynsä. Täydellinen uusi elämä pysyy eskatologisena toivona.” (s. 94, lainaus Günther Dehn, Theologia Viatorum)

Taustoja ja ajatuksia. Eetu Rissanen kirjoitti tämän synodaalikirjoituksen Kuopion hiippakunnan pappeinkokoukseen vuonna 1942, eli sota-aikana. Kuopion piispana oli tuolloin Eino Sormunen. Pastori Eetu Rissanen oli tuomiokapitulin notaarina. (viite 1. s.14) Sodan lisäksi voisi sanoa ajan olleen myös poliittisesti ja taloudellisesti tavattoman vaikea. Olisi hyvä ymmärtää jotain myös siitä, mitä kristillinen ihmiskäsitys vaikutti yhteiskunnassa tänä erityisenä aikana. 

Kun puhumme uudesta ihmisestä elämän todellisuudessa, mielestäni tähän kuuluu myös laajempi ajatus kristittyjen yhteisön tai kirkon vaikutuksesta yhteiskuntaan ja ympäröivään maailmaan. Kyllähän esimerkiksi marxilaisuus, ateismi, kapitalismi, kansallissosialismi, vihreä liike, idän uskonnollisuus, humanistinen psykologia jne. pyrkivät vaikuttamaan ja vaikuttavat ihmiskäsitykseen ja yhteiskuntaan myös tätä kautta. Sotavuosina, sitä ennen ja sen jälkeen oli paljon erilaista poliittista ja ideologista liikehdintää. Pidän hyvinkin luonnollisena, että yhden pappeinkokouksen aihepiiri liittyi juuri kristilliseen ihmiskäsitykseen. Elämme jossain mielessä saman kaltaista aikaa nyt.

Sota vaikutti aivan kaikkeen niin yhteiskunnassa, kirkossa kuin yksityisten ihmisten kohdalla. Kuopion hiippakunta käsitti laajan itärajan. Sen vuoksi siellä annettiin määräys pitää kirkot lämmitettyinä ja ottamassa vastaan evakkoja. (viite 1. s.18) Siirtoväkeä eli evakkoja oli kaikkiaan noin 420000 henkeä eli 11 prosenttia Suomen silloisesta väkiluvusta. Suomi menetti vuosina 1939-1945 taisteluissa noin 90000 miestä. Heiltä jäi noin 30000 sotaleskeä ja yli 50000 sotaorpoa. (Wikipedia) Tätä on vaikea ymmärtää nyt rauhan aikana.

Kuopion tuomiokapituli teki piispa Sormusen johdolla talvisodan jälkeen piispainkokoukselle aloitteen kirkkolain muuttamisesta siten, että diakoniatyöstä tulisi seurakuntien lakisääteinen velvollisuus. Sormunen ajoi linjausta, jonka mukaan jokainen seurakunta oli velvollinen perustamaan diakonian viran. Lisäksi jokaisessa hiippakunnassa tuli olla diakoniatoimikunta ja diakoniapastori johtamassa työtä. Kirkolliskokous hyväksyi Sormusen ehdotuksen vuonna 1943. Tämä oli jatkoa sille valtavalle aineelliselle ja henkiselle tuen tarpeelle, mitä sota aiheutti, ja missä työssä kirkko oli jo sodan aikana mukana. (viite 1. s.19 )

Syksyllä 1942 vietettiin suurta suomalaisen Raamatun 300-vuotisjuhlaa ympäri Suomen. Syyskuussa tuomiokapituli kertoi seurakunnille lokakuussa vietettävästä juhlasta ja siihen liittyvästä vuoden 1642 Raamatun juhlapainoksesta. Tuomiokapitulin antamassa kehotuksessa tuotiin ilmi Raamatun elähdyttävä ja siunauksellinen vaikutus suomalaisten elämään. Kehotuksessa myös rinnastettiin ensimmäisen suomenkielisen raamatunkäännöksen vaikea aika vallitsevaan sotatilaan. Nytkin suomalaiset saivat puolustaa Pyhän Raamatun arvoja taistelussa antikristusta vastaan. Rukouksessa kiitettiin kansankirkosta ja Raamatusta, tunnustettiin hitaus Sanan kuulemisessa ja todeksi tekemisessä ja rukoiltiin, että Raamatun sana vaikuttaisi koko kansaan. (viite 2. s. 73) 

Minusta Eetu Rissasen synodaalikirjoitus ”Piirteitä Paavalin ihmiskäsityksestä” Kuopion hiippakunnan pappeinkokoukseen vuonna 1942 on ajaton ja ydinasioihin syventyvä kuvaus kristillisestä ihmiskäsityksestä. Yhteys sota-aikaan, Rissasen oma rintamapalvelus ja myös toimiminen piispa Eino Sormusen alaisuudessa Kuopion tuomiokapitulissa saattoivat vaikuttaa aiheen käsittelyyn. Itselleni kirja on tärkeä kristillinen tutkielma, jossa piirtyy selvänä uskon keskeiset asiat liitettyinä ihmiskäsitykseen, ja samalla se antaa hyvän perustan miettiessäni tämän hetken kirkon valintoja ja painotuksia.

Omassa kirjassani on alkulehdellä saatesanat eräälle rintamapapille, ja Eetu Rissasen allekirjoitus. Kirja annettiin ehkä lahjaksi, tai se saatettiin antaa peräti juuri tuossa pappeinkokouksessa, johon se oli kirjoitettu. Voisin ajatella, ettei tätä pehmeäkantista kirjaa painettu kovin monta kappaletta. Useimmat kirjat ovat hävinneet. Tutkijoita ja opiskelijoita varten on varmaan jossain säilytettynä myös tämä kirja. Internetistä löytämistäni teologisissa tutkielmissa, joissa mainitaan Eetu Rissasen nimi, keskitytään lähinnä ajan kuvauksiin, mikä on myös tärkeää. Nyt on siis internetissä löydettävissä tämä kirjoitukseni. Mainitsen tähän loppuun vielä sen, että olen koulutukseltani hammaslääkäri, eläkeläinen. Olen kuitenkin harrastanut vanhojen kristillisten kirjojen keräilyä ja lukemista.

Ceta Lehtniemi

Raamatun lainaukset ovat kirkkoraamatusta vuodelta 1938.

Sulkulausekkeissa esiintyvä sivunumero viittaa kirjaan ”Piirteitä Paavalin ihmiskäsityksestä” ellei muuta ole mainittu. Lisäksi joihinkin kohtiin laitoin maininnan kirjassa käytetyistä lainauksista tai viitteistä.

Lisäksi merkitsin nämä kaksi tutkielmaa, joihin tutustuin internetin kautta.

Viite 1. Pro gradu -tutkielma: http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20140209/urn_nbn_fi_uef-20140209.pdf

Viite 2. Pro gradu -tutkielma: http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20151110/urn_nbn_fi_uef-20151110.pdf

Ihmiskäsityksestä 3.

Ihminen uutena Kristuksessa

Pohjana on edelleen Eetu Rissasen kirja Paavalin ihmiskäsityksestä. Jälleen poikkean paljon varsinaisesta pappein synodaalikokoukseen kirjoitetusta 1940 -luvun alun kirjasta. Jo otsakkeeni poikkeaa kirjan otsakkeesta, joka oli yksinkertaisesti ”Uusi ihminen”. Teen tämän muutoksen jo sen tähden, että olen peilannut kristillistä Paavalin ihmiskäsitystä humanistisen psykologian ihmiskäsitykseen. Myös kirjoitukseni lukijat, jos heitä on, ovat muita kuin 1940 -luvun teologeja. Näin siis täsmennän jo otsakkeessa, että kirjoitan kristillisestä ihmiskäsityksestä. Kirjoitukseni on jatkoa kahteen edelliseen artikkeliin.

Paavali käytti itse paljon ilmaisua ”olla Kristuksessa”. Se kuvasi voimakkaasti ihmisen uutta tilaa Kristukseen uskovana, Kristukseen kastettuna. Se kuvasi elämää Kristuksen Hengen, sanan ja seurakuntaruumiin yhteydessä. Paavalille tämä merkitsi myös erityistä tehtävää apostolina, seurakuntien perustajana ja opettajana. Itselleni on merkinnyt paljon se miten Martti Luther ja suomalaiset vanhemman polven Luther -tutkijat ovat käsitelleet Paavalin kirjeitä. 

Olen myös törmännyt sellaiseen käsitykseen, että Luther käsitteli ”vain” Paavalin kirjeitä, mikä ei pidä paikkaansa. Olen myös kuullut jonkun pitävän Paavalin osuutta Raamatun kokonaisuudessa vähäisenä. Itselleni miettiessäni ihmiskäsitystä ja Kristuksen ristin sovitustyötä tässä kokonaisuudessa, juuri Paavalin kirjeet ja Lutherin opetukseen perehtyneet kirjat ovat olleet ratkaisevan tärkeät. Meillä on Suomessa ollut myös poikkeava yhteys saksan kielen opetukseen, mitä on aiemmin pidetty merkitsevänä teknisillä aloilla. Uskoisin sillä olleen suuri merkitys myös siinä, että meillä on niin erinomaisia vanhoja kirjoja liittyen juuri keskeiseen kristilliseen opetukseen. 

Jumalan työ

Kun laki ei ollut elämän tie elämäksi, vaan kuoleman tie kuolemaksi, avasi Jumala hyvyydessään aivan uuden pelastustien: armon tien. Kristuksen ristissä ja veressä on tapahtunut vapautuminen synnin syyllisyydestä, jota Paavali kuvaa erityisesti Roomalaiskirjeen 1-5 luvuissa. Synnin syyllisyydestä vapautumiseen liittyy vielä elämän vapautus eli vapautuminen synnin vallasta, josta Paavali puhuu Roomalaiskirjeen 6 ja 8 luvuissa. Lisäksi Kristus on lunastanut meidät vapaiksi turmiovalloista, joiksi Paavali luki synnin, kuoleman, perkeleen, lihan ja lain. (s.68)

Uusi elämä

Uusi elämä otetaan vastaan uskossa. Kyse ei ole kuitenkaan ihmisen olemuksen muutoksesta siten kuin näemme esimerkiksi perhosen metamorfoosissa tapahtuvan. Kuitenkin Jumala itse oman Henkensä kautta vaikuttaa meissä jopa niin, että kristittyä voi verrata Pyhän Hengen temppeliin, joka hän myös on. Ja samalla uusi elämä on saviastiassa, edelleen heikossa ja erehtyväisessä ihmisessä. Tähän uuteen meidät on kastettu tai kastetaan. Olemme Kristuksen yhteyteen otetut, ja tahdomme vaeltaa uskossa aina perille saakka, taivaaseen, Isän kotiin, jossa saamme viimein nähdä mitä kaikkea tämä Kristuksen meille lunastama uusi elämä merkitsee. Paavalin kirjeissä on hyvin paljon läsnä kuolema ja iankaikkinen elämä. Se vaikuttaa hyvällä tavalla toivoa ja elämän kunnioitusta luoden. Se tulee kuin osaksi tätä maanpäällistä elämää. 

”Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut” (2 Kor. 5:17) Uusi aiooni on alkanut, ”sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu” (Room. 5:5) Ei ole siis kysymys ainoastaan periaatteellisesta suhteen muuttamisesta Jumalan ja ihmisen välillä, vaan siitä, että ihminen todella on valkeuden lapsi ja uusi ihminen Kristuksessa. Kristuksen sovitustyön osallisuus ei siten ole vain ulkopuolellamme (extra nos), vaan myös sisäpuolellamme (in nobis). (s.76) 

Uusi elämä ja ihminen

Paavalin kirjeissä ihminen ei ole yksin, vaan on osana seurakuntaa, Kristuksen ruumista. Se on minusta hyvä muistaa, vaikka nyt aiheena onkin ihmiskäsitys. Tämä on hyvä muistaa myös nyt, kun näemme ehkä kukin paljon vaikeaa tämän ajan seurakunnissa. En usko Jumalan tarkoittavan sellaista kristillistä elämää, jossa ei oltaisi yhteydessä muihin kristittyihin, tai josta puuttuisi sana, ehtoollinen tai rukous yhdessä toisten kanssa. Silti uskoa Jumalan herättämänä voi olla sielläkin missä emme sitä näe tai arvaa olevankaan. Tämän edellä olevan kirjoitin myös itselleni, koska minulla on ollut vaikeuksia näillä alueilla. On ollut helpointa pitää kirjoja seurana ja keskustelukumppanina. Olen myös kasvanut tänne saaristoon ja sen luonnon keskelle, missä pääasiassa kirjoitan.

Uusi elämä ja liha. Koska ihminen kokonansa, koko hänen olemuksensa, on syntinen, täytyy hänen kokonansa kuolla. Tätä tarkoitetaan, kun Paavali puhuu lihan kuolemisesta. ”… ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen” (Gal.  5:24). Uusi elämä ei ole vaeltamista lihan mukaan, vaan Hengen (Room. 8:12-14) (s.79)

Ihmisen jäsenet, jotka ennen annettiin synnin palvelijoiksi laittomuuteen, annetaan uudessa elämässä vanhurskauden palvelijoiksi pyhitykseen (Room. 6:19). Synnin palvelijasta, jopa voi sanoa orjasta, on tullut Kristuksen orja. Paavalilla tämä tarkoitti suurta tehtävää pakanain apostolina, josta ei voinut kieltäytyä: ”Voi minua, ellen evankeliumia julista!” (s.80)

Uuden ihmisen olemukseen kuuluu, että hän luopuu vanhasta. Tämä ei kuitenkaan Paavalin mukaan ole välttämätön paha, vaan se on Jumalan armon osoitus. Siitä johtuu, että uskon kuuliaisuus on kristitylle vapauden täyttymys eikä mikään orjuuttava laki. Jos tämä jätetään huomioon ottamatta, kristillinen etiikka kutistuu synnin karttamiseen ja johtaa askeesiin ja lainomaisuuteen. Kuitenkin kristillinen elämä on iloa ja rauhaa sekä luottamusta Jumalaan vaikeuksienkin keskellä. Se on elämää anteeksiantamuksen turvissa. Aina on edessä uusi mahdollisuus erehtyvälle ja heikolle, joka tahtoo elää Jumalan yhteydessä. Lapsen turvallisuus on tosiasia. Rukouksessa saamme sanoa ”Abba” ”Isä”.

Uusi elämä ja ruumis. Ihminen elää ruumiissa niin tämän maallisen elämänsä kuin myös tulevan elämänsä ylösnousemuksen jälkeen. Jumala luo ihmiselle uuden ruumiin (2. Kor. 15:35 eteenpäin) Tämä nykyinen ruumis häviää, ja sen tilalle tulee toinen, joka ei enää vaella uskossa, vaan katselee Herraa kasvoista kasvoihin. Siihen elämään Paavali ikävöi (2. Kor. 5:7-8) Tämä ruumis, missä käydään taistelua syntiä ja epäuskoa vastaan on ”alennuksen ruumis”, tuleva ruumis on ”kirkkauden ruumis”.

Ruumiilla on niin suuri merkitys, että se on tarkoitettu olemaan Herraa varten, ja ruumiin jäsenet ovat Kristuksen jäseniä sekä ruumis on Pyhän Hengen temppeli (1. Kor. 6:13 eteenpäin) Tämän vuoksi Paavali kehoittaa korinttolaisia kirkastamaan Jumalan ruumiissaan. Tämä kehoitus ei Paavalilla tarkoita jotain ylihengellistä, vaan arkista elämää, jossa ruumiin erilaiset tarpeet huomioidaan raittiilla tavalla. (s.81)

Jos ruumis on Pyhän Hengen asuntona ja vaikutuspaikkana (1. Kor. 6:19), on ihminen ruumiinsa kautta Kristuksen jäsen ja häneen sidottu, jonka kautta hän saa osallisuuden ylösnousemukseen. Itse myönnän ymmärtäväni heikosti näitä suuria kokonaisuuksia. Kuitenkin kaikessa tässä paino on siinä, että Kristus on antanut elämäämme ikuisen arvon, joka toteutuu hänen teossaan, hänen yhteydessään, hänen Hengessään. Tämä iankaikkinen ja jotenkin käsittämättömän ihmeellinen elämän merkitys on näkynyt jo luomisessa, mutta särkynyt ihmisen syntiinlankeemuksen seurauksena. Nyt se on uudelleen valmistettu meille Kristuksessa.

Uusi elämä ja sisäinen ihminen. Paavali puhuu useammassa kohdassa ”sydämestä”. Sillä tarkoitetaan hyvin yksinkertaisesti ihmisen sisintä, koko ihmistä. Kohdassa Rpoomalaiskirje 5:5 Paavali sanoo, että Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu. Myöskin Galatalaiskirje 4:6 mukaan sydän on se paikka, johon Jumala lähettää Poikansa hengen. Sydämeen vuodatetun Hengen sisältönä on mm. rakkaus. (s.85)

Paavali toivoo, että Kristus asuisi uskon kautta kristittyjen sydämissä, siis kristityissä (Ef. 3:17). Mitä Paavali tarkoittaa tällä? Seuraavat jakeet ovat lähes runollisen kauniit ja pysäyttävät. Paavali toivoo, että kristityt olisivat rakkauteen juurtuneet ja perustuneet. Hän toivoo, että kristittyinä käsittäisimme ”mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on” ja oppisimme tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä, ja tulisimme täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä. Jo aiemmin samassa kirjeessä Paavali kehotti avaamaan ”sydämen silmät” (Ef. 1:18).

Myös Room. 10:9 sanoo uskon tapahtuvan sydämessä. Paavali toivoo, että Herra ohjaisi tessalonikealaisten sydämet Jumalan rakkauteen ja Kristuksen kärsivällisyyteen. Paavali puhuu vakavasti myös kuuliaisuudesta ja mielen uudistuksesta ( esim. 2. Kor. 10:5 ja Room. 12:2) Uudistuminen koskee sisäistä ihmistä ja hänen ajatus- ja tahtoelämäänsä. 

Paavali vetoaa ihmisten ymmärrykseen ja ajatteluun hyvin usein. Myös omatunto on lähellä näitä käsitteitä. Kuitenkin tässä kaikessa on olennaista se, että Kristuksen henki, Pyhä Henki, asuu kristityssä. Sydämen usko ja elävä yhteys Herraan kasvattaa rakkautta ja juurtumista, mistä edellä on ollut puhe. Paavalin teksti on paljolti vetoamista sanojen ymmärtämiseen ja vastaanottamiseen silloinkin, kun hän käyttää ilmauksia ”sydämen silmät” tai ”sydän”. Emme voi ohittaa pinnallisesti hengellisiä opetuksen tai kehotuksen sanoja, vaan niiden edessä tulee pysähtyä, ja niiden tulee saada uudistaa ihmistä ja kiinnittää häntä Kristukseen.

Seuraava väliotsake Eetu Rissasen kirjassa on ”Uusi ihminen elämän todellisuudessa”. Teen tästä vielä uuden kokonaisuuden. Eli ”Ihmiskäsityksestä 4.” on vielä tulossa. Kun kaikki osat ovat valmiina, niin pyrin lukemaan ne läpi ja tarkistamaan.

Ceta Lehtniemi

Ihmiskäsityksestä 2.

Ihminen synnin turmelemana

Piirteitä Paavalin ihmiskäsityksestä, kirjoittanut Eetu Rissanen, Kuopio 1942. Artikkelini edustaa paljon omaa ajatteluani. Vältän Raamatussa ja tässä tapauksessa Paavalin kirjeissä esiintyvien alkukielisten sanojen liiallista esiin ottoa ja niiden syvällistä käsittelyä. En myöskään tuo näkyviin kirjan lukuisia lähdeviitteitä. Paino on siinä mitä luulen ymmärtäneeni ja minkä itse koen tärkeäksi tässä ajassa. Olen kirjan äärellä opiskelijana. En pysty laatimaan mitään tutkielmaa.

Tämä osa ihmiskäsityksestä tuntui hyvin raskaalta, ja arvelin etten ehkä pysty siitä mitään kirjoittamaan. Nyt kuitenkin minulle vahvistui ymmärrys Jumalan muuttumattomuudesta. Saan ajatella häntä kaiken aikaa esimerkiksi Luojana ja Paimenena, rakastavana, etsivänä ja huolehtivana. Synnin turmelemana olo ei tee meistä Jumalan hylkäämiä, kuin orpoja tässä maailmassa. Se ei nosta ihmistä kaiken keskiöön.

Myöskään maapallon tai maailmankaikkeuden kohtalot eivät jää meidän käsiimme, vaikka tehtävämme on toki viljellä ja varjella. Edelleen Jumala hallitsee. Saamme usein kokea syvää huolenpitoa ja johdatusta jo ennen kuin voimme puhua henkilökohtaisesta uskostakaan tai uudesta ihmisestä Jumalan yhteydessä, mikä on seuraava aiheeni. Jumala näyttäytyy myös luonnossa ja historiassa tavalla, jonka ihminen voi ymmärtää.

Synnin olemus kuvataan tottelemattomuutena Jumalaa kohtaan. Se on myös totuutta vastaan. Synnin kautta ihmisestä tulee lain rikkoja ja lihan mieli on vihollisuutta Jumalaa kohtaan. Laittomuus, anomia, on Paavalilla tärkeä synnin nimitys (Room. 6:19, 2. Kor. 6:14). Room. 4:7 kohdassa sanan anomia monikkomuoto on käännetty sanalla rikokset. 

Laki laajassa mielessä käsittää Mooseksen lain lisäksi kristinuskon uuden rakkauden käskyn, joka tulee esiin hyvin monella tapaa ja monessa kohtaa Uudessa Testamentissa. Paavalin mukaan laki täytetään rakkaudella: ”… joka toistansa rakastaa, se on lain täyttänyt” (Room. 13:8). Sama asia näkyy myös kohdissa Gal. 5:14 ja 1 Kor. 13. Todellinen kuuliaisuus ja Jumalan kunnioittaminen ei ole mitään muuta kuin rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Ellei tätä rakkautta ole, ei ihminen täytä lakia, vaikkei hän rikkoisi yhtään ainoata käskysanaa vastaan. Lain pyhyys ilmenee nimenomaan siinä, ettei ihminen syntinsä vuoksi voi sitä täyttää. (s.52)

Lain tarkoitus on synnin ilmisaattaminen. Ihminen voi myös olla lain alla. Paavali vertaa lain alla oloa jopa vankina tai pidätettynä oloon, ja lähes samassa yhteydessä hän puhuu laista kasvattajana Kristukseen. Kristus tuli lunastamaan lain alaiset (Gal. 4:5). Kristuksen Hengen saaneet eivät enää ole lain alla (Gal. 5:8). Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta siten, että hän otti itse kantaakseen kirouksen (Gal. 2:19, 3:13, Ef. 2:15), niin että voimme palvella Jumalaa ”Hengen uudessa tilassa” (Room. 7:6). Kristuksesta päin katsottuna laki saa positiivisen, pelastushistoriallisen aseman Jumalan tahdon ilmaisijana, synnin ilmisaattajana ja suurentajana. (s.54)

Paavali pitää lakia pyhänä ja jumalallisena, eikä vapaus laista merkitse hänelle lain kumoamista, vaan sen täyttämistä, mutta siten, että usko on tullut kaikkien töitten ja armo kaiken ansion vastakohdaksi. Synnillä on aina myös seurauksensa niin yksilön, ihmisyhteisön ja jopa kosmoksen näkökulmasta katsoen. Ihmisen tottelemattomuudella ja Jumalan tahdosta poikkeamisella on laajat vaikutukset. Paavali näkee nämä suuret kokonaisuudet taustalla silloinkin, kun hän puhuu yksilön vapautumisesta lain kirouksesta.

Olen miettinyt sitä kuinka ajatukseni synnistä ja laista ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Kun ymmärtää laajemmin hengellisiä kokonaisuuksia ja osaa ajatella Kristuksen ristin sovitustyöstä käsin, pystyy käsittelemään näitä asioita. Silti ymmärrän sen miten helposti syntyy väärinkäsityksiä ja väärää pelkoa näillä alueilla. Raamatun kuva Jumalan tahdosta poikenneesta, syntiinlangenneesta ihmissuvusta ei ole sen kaltainen mitä aikamme länsimainen humanistinen psykologia esittää.

Rissasen kirjassa otetaan Paavalin käyttämin termein Uuden Testamentin kirjeistä lukuisia kohtia esille. Lopulliseksi päätelmäksi tulee, että synnin harjoittajana esiintyy koko ihminen, ja että kaikki mitä ihmisessä on, on turmeltunutta synnin tähden, niin ettei mikään puoli ole säilynyt alkuperäisessä puhtaudessaan. Nimitettäköön ihmistä henkiruumiilliseksi olennoksi tai muuksi, hän on kokonansa synnin saastuttama, totus homo peccator (s. 65).

Kirjassa kuin pysähdyttiin miettimään omantunnon merkitystä ja tilaa, kun puhutaan synnin saastuttamasta ihmisestä. On vaikea määritellä, onko omatunto turmeluksen alainen. Se on heikko ja voi tahraantua (1 Kor. 8:7). Se ei luonnollisestikaan ole Paavalin mukaan myöskään mitään jumalallista. (s.64/65) Usein vedotaan juuri omaantuntoon, jonka toivotaan ilmaisevan mikä on oikein. Näin ei välttämättä ole elämässä; omatunto on voinut muodostua virheelliselle pohjalle ympäröivien aatteiden ja oppien vaikutuksesta. Myös kasvatuksen merkitystä jäin miettimään. Omatunto voi myös paatua.

Perisyntiä saatettiin ajatella siten, että alussa ollut vanhurskaus (alkuvanhurskaus) puuttuu syntiinlangenneelta ihmiseltä. Samoin oli ajatuksia siitä, että perisynti merkitsi kääntymistä ajalliseen ja katoavaiseen. Luther käsitti asian niin, että ihminen on kokonansa itsekkyyden ja ylpeyden läpitunkema, ja tällaisena erottamattomana kokonaisuutena, henki-ruumiillisena olentona ihminen tekee syntiä ja on syntinen. Samoin vanhurskauttaminen kohdistuu erottamattomaan kokonaisuuteen. (s. 66)

Ihmisessä ei ole siis mitään, mikä ei olisi synnin tahraamaa; hän on kokonansa syntinen ja ehdottomasti Jumalaa vastaan. Tästä tilasta hänen on mahdotonta päästä vapautumaan omin voimin, sillä kaikki mitä hänellä on, hänen parhaimmatkin ominaisuutensa, hänen hurskautensa, hänen voimansa ja viisautensa ovat mahtavan valtiaan – synnin – kahleisiin sidotut. Voidaanko tästä tilasta vapautua? Paavali todistaa itse vapautuneensa ja julistaa samaa vapautta muillekin. (s. 67)

Seuraava artikkelini käsittelee hyvin myönteisiä asioita. Jumala ei ole jättänyt ihmistä synnin tai lain kahleisiin, vaan vastaus tähän ihmisen kannalta toivottomaan umpikujaan on olemassa. Lain tie ei ollut elämän tie elämäksi, vaan kuoleman tie kuolemaksi. Jumala avasi hyvyydessään aivan uuden pelastustien: armon tien. Jumalan pelastusteko on tapahtunut Jeesuksessa Kristuksessa, nimenomaan hänen kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan.

Seuraavakin artikkelini käsittelee kuitenkin ihmiskäsitystä. Rissasen kirjassa luvun nimenä on Uusi ihminen. Katsotaan käytänkö tuota alaotsaketta vai jotain muuta.

 

Humanistinen psykologia näkee toisin

Kristinuskon ihmiskäsitys ja käsitys maailmasta tai maailmankaikkeudesta ei hylkää luonnontieteitä kuten biologiaa tai fysiikkaa. Ylikorostuneet ristiriidat on nostettu esiin puhuttaessa luomisesta tai ihmisen kehityksestä. On alueita, joilla voimme tyytyä siihen, että yksityiskohdat eivät selviä ihmiselle tässä ajassa. Tästä huolimatta jo Raamatun alkukertomukset tuovat eteemme kuvan ensimmäisistä ihmisistä, Adamista ja Eevasta, jotka hylkäävät kuuliaisuuteen ja kiitollisuuteen pohjautuvan asemansa Luojansa edessä. He itse hylkäävät vanhurskaan rauhan tilansa ja pakenevat omaa Luojaansa. 

Ensimmäisessä ihmisessä näkyy syntiinlankeemuksen jälkeen välittömästi se, että omaa vastuuta ei nähdä, vaan syytetään olosuhteita tai toista ihmistä. Ihmisen turmeltunut tila ja asema periytyi heidän jälkeläisilleen. Sitä kuvaa myös veljesmurha, kun Kain tappoi Abelin. Myös persoonallisen pahan eli saatanan osuus tuodaan näkyviin jo Raamatun alkukertomuksessa heti syntiinlankeemuksen yhteydessä. Ihmissuku joutuu persoonallisen pahan pettämäksi ja kiusaamaksi. Myös koko luomakunta joutuu turmeluksen alle ihmisen syntiinlankeemuksen vuoksi. Tämä kaikki muutos ja paha tapahtui olosuhteissa, jotka olivat täydellisesti hyvät, suorastaan paratiisin tila.

Humanistinen ihmiskäsitys ja psykologia hylkää aivan toisella tasolla luonnontieteet ja sen tutkimusalueet. Se hylkää myös fysiikan tiedemallin. Se ei mielestäni suuntaudu useinkaan arkisella ja realistisella tasolla lähimmäisen huomioimiseen ja rakastamiseen niin käytännöllisesti kuin perinteinen kristinusko on opettanut. Saan ainakin itse sen vaikutelman, että usein uudenlaiset merkitykset, aatteet ja arvot nostetaan väärällä tavalla murskaamaan tavallista ajattelua ja arkista elämää, ja hylätään tarvittaessa jopa tutkittua tietoa. Vaikuttaa siltä, että totuutena ei pidetä kohta mitään, vaan kaikki muuttuu suhteelliseksi ja näkökulmasta riippuvaiseksi. Globaaleihin kysymyksiin heijastuu se, ettei huomioida elävää Jumalaa todellisena elämän ylläpitäjänä. Ihminen nousee suureksi ja kaikkea ohjaavaksi uusine aatteineen.

Perinteisen kristinuskon kohdalla voisimme ottaa esille vaikka  käskyt ja Isä meidän rukouksen. Näihin on liittynyt hyvin käytännöllinen opetus. Kristinusko on aina motivoinut toimiin ihmisten elinolojen parantamiseksi. Kirkon piirissä on syntynyt usein avustustyötä ennen kuin työ on siirtynyt yhteiskunnan vastuulle. Myös lähetystyöhön on yhdistynyt tämä periaate usein hyvin onnistuneesti. Tässä kaikessa on luonnontieteellisellä tutkimuksella ja opetuksella ollut myös suuri merkitys. Luonnontieteiden arvostus on jopa saattanut nousta kristinuskon ja juutalaisuuden käsityksestä Jumalasta Luojana ja elämän ylläpitäjänä. Itse näen tätä piirrettä esimerkiksi lääketieteen ja fysiikan kehityksessä.

Humanistinen psykologia hylkää Jumalan kaikkivaltiaana, ihmisestä riippumattomana ja olemukseltaan persoonallisena. Mielestäni voin näin nähdä, koska siinä ihminen on lopulta kaiken keskus. Ihmisen olemassaolo toteutuu dynaamisena ja itseään säätelevänä järjestelmänä. Ihmisen sisäinen hyvyys on silmiinpistävää, ja kaiken hallitsemista pidetään mahdollisena.

Perusajatuksia (liite 1.)

  • Fysiikan tiedemallin hylkääminen
  • Ihmisen ainutlaatuisuuden, kokonaisvaltaisuuden (holistisuuden) ja yksilöllisyyden korostaminen
  • Kiinnostus merkityksen ongelmaan
  • Tutkija itse osa tutkimustaan; kohteena avoin ja muuttuva inhimillinen järjestelmä

Maslow’n mukaan ihmisellä on yksilöllinen sisäinen luonne, joka sisältää kaikki impulssit kohti kasvua ja itsensätoteuttamista. Sisäinen luonne on positiivinen voima, joka pyrkii inhimillisyyden toteuttamiseen. Sisäinen luonne on herkkä; se tukehtuu helposti paineiden, odotusten ja pelkojen alla; usein jo lapsuudessa. Sisäinen luonne harvoin katoaa kokonaan: se toimii alitajunnassa sisäisenä äänenä odottaen toteutumistaan. (Maslow 1972, 85–88) Maslow, A. (1972). The further reaches of human nature. Dallas: Offset paperback.

Koin, että humanistisen psykologian ihmiskäsityksen tuominen tähän kohtaan voi auttaa jatkon käsittelyä. Vain synnin turmelema ihminen, syntisairas, voi ymmärtää mitä tarkoittaa seuraava artikkeli ”Uusi ihminen”. Armo ja evankeliumi saattavat kuulostaa käsittämättömältä vaatimukselta eikä vapautukselta tai pelastukselta ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskottaessa. ”Terveet” eivät tarvitse parantajaa itsensä ulkopuolelta. He löytävät sisimmästään kaiken tarvittavan kunhan olosuhteet sen sallivat. 

Humanistinen psykologia johdattelee lähinnä henkisen kasvun tielle. Myös idän uskonnollisuus tulee usein läheiseksi. Ristiriitaista kyllä korostaessaan myös suhteiden merkitystä, se ei kuitenkaan ilman välittäjää voi saavuttaa yhteyttä elävään Jumalaan. Kaikki Jumalan etsiminen ja kaipaaminen ilman Välittäjää, ilman Kristusta, johtaa turvaamaan joko omiin tekoihin tai vie erilaisiin henkisen kasvun menetelmiin. Kristinuskon ihmiskäsitys ja uskon perusta Jeesuksen Kristuksen sovitustyössä on täysin erilainen ja kuin vastakkainen tämän ajan humanistiselle ihmiskäsitykselle ja inhimilliselle järjestelmälle.

Liite 1. https://disco.teak.fi/anttila/4-1-humanistinen-psykologia-ihmiskasitys/

Ceta Lehtniemi

Ihmiskäsityksestä 1.

Luotuna rakkauteen ja vastuuseen

 

Yhdistän tähän mietiskelevään kirjoitukseeni ajatuksia Paavalin ihmiskäsityksestä. Samoin tähän vaikuttaa pidemmän ajan huomioni siitä, että välillä keskustelu tai opetus laista ja evankeliumista tuntuu kovalta tai teoreettiselta. Samoin puhe armosta ja rakkaudesta voi tuntua liian kevyeltä. 

Luen Eetu Rissasen kirjaa Paavalin ihmiskäsityksestä vuodelta 1942. Olen lukenut sen useita kertoja. Kirja ei ole helppolukuinen, ei todellakaan. Jälleen luen sitä hitaasti luonnon keskellä, saaristomökissä.

”Ihmistä on arvosteltava Jumalasta, ei ihmisen omista mahdollisuuksista päin. Hän on luotu elämään Jumalan rakkaudessa. Kun ihminen kääntyy pois Jumalasta, merkitsee se ensi sijassa Jumalan lahjan, Jumalan rakkauden hylkäämistä. Elämä, jonka Jumala ihmiselle lahjoittaa, on elämää nimenomaan hänen rakkaudessaan. Ihmisen vastuunalaisuus Jumalan edessä on vastuunalaisuutta nimenomaan tässä rakkaudessa.” (s.17) Ihminen on luotu elämään Jumalan kasvojen edessä.

Ihminen on Jumalan kuvanakin erilainen kuin Jumala mitättömyytensä, rajoittuneisuutensa ja syntisyytensä tähden. Ihminen on erilainen kuin muut luodut olennot. Hän on eri tavoin vastuunalainen, ”kahden maailman kansalainen”. Ihmisen vastuunalaisuuteen kuuluu myös Jumalan pyhän tahdon ja vanhurskaan tuomion todellisuus, ymmärtää hän tätä tai ei.

Kun ihminen on vastuussa teoistaan Jumalan edessä, tulee hänen toimintansa tapahtua kuuliaisuudessa Jumalaa kohtaan. Jotta tämä olisi mahdollista, täytyy hänen tuntea Jumalan tahto. Jumalan tahdon saamme tietää Jumalan laista (Room. 7:23). Ihminen oppii tuntemaan Jumalaa ja hänen tahtoaan myös luomistöitä tarkkaamalla (Room. 1:19,20).

Paavali käyttää sanaa ”sydän” useassa kohtaa ihmisen sisimmästä. Sydämessä, ihmisen sisimmässä, tapahtuu Jumalan puoleen kääntyminen. Tosin tämä kääntyminen on Jumalan armolahja: ”Jumala, joka sanoi: ’Loistakoon valo pimeydestä’, on se, joka loisti sydämiimme” (2 Kor. 4:6) Sydän ei kuitenkaan ole mitään jumalallista, jolla olisi välitöntä osuutta jumaluudesta, vaikka se onkin paikka, johon Jumalan valo loistaa. (s.41)

Room. 8:16 Paavali erottaa ”hengen itsensä” ja ”meidän hengen” toisistaan. ”Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia”. Edellinen jae osoittaa, että ”henki itse” on Jumalan antama Henki, joka on todisteena Jumalan lapseudesta ja joka yhtyy ”meidän henkemme” kanssa. (s.44)

Paavalin mukaan ihminen – ruumis, sielu, sydän, ymmärrys ja omatunto mukaanluettuina – on Jumalan edessä erottamattomana kokonaisuutena, hänen luomistekonsa ja hänelle vastuunalainen. Me uskomme ruumiin ylösnousemukseen, ja niin ruumiskin pääsee osalliseksi ylösnousemuksesta. (s.47)

Paavalin kirjeistä käy ilmi, ettei syntiä ole ainoastaan rikos lähimmäistä tai Jumalaa vastaan, vaan sitä saattaa olla myöskin siinä, mikä yksityisessä ihmisessä tai kansassa ihmissilmällä katsottuna on kaikkein parasta, niinkuin juutalaisessa lakihurskaudessa ja kreikkalaisessa viisaudessa. Lakihurskauden kauheus Jumalan edessä on erityisesti siinä, että siinä lain täyttämiseen liittyy lihallisuuden, ihmisen ylpeyden laillistaminen vanhurskaudeksi. Laki toi ilmi ihmisen täydellisen vastahakoisuuden Jumalaa kohtaan. Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta, jonka tuli olla kuuliaisuuden ja rakkauden suhde, tuli niin ollen vihan suhde. (s.55) Itse lisäisin ihmisen puolelta myös pelon ja pakenemisen tähän kohtaan.

Olen usein ajatellut näitä ihmisen tunteita. Itselleni tämä kaikki kertoo ihmisen erilaisesta ja vastuunalaisesta asemasta Luojansa edessä. Silti näen päivittäin Jumalan rakastavaa huolenpitoa kaikista luoduistaan. Näen hänen rakkauttaan, viisauttaan, kauneuden tasapainoa, suuruuttaan ja ihmeellisyyttään luonnossa. Sen vuoksi laitan artikkelikuvaksi tämän harmaasiepon poikasen. Minä saan liikuttua katsoessani Luojan töitä. Saan olla myös Luojan työtoverina huolehtiessani luonnosta ja nostaessani esiin sen ihmeellisyyttä.

Jumala loi ihmisen kuvakseen. Ehkä saan Luojan kuvana olosta aavistuksen myös tätä kautta. Sisälläni on ollut jo lapsesta alkaen jotain mikä sykkii tarkatessani luontoa. Tuntuu, että kaikki tapahtuu niin oikein ja kauniisti, kun linnut rakentavat pesän, saavat poikasensa maastoon ja vielä sielläkin huolehtivat niistä ensi alkuun. Ja se liikuttaa myös, että linnut kuin turvaavat ihmiseen rakentaessaan oman pesänsä ihmisen kodin tai mökin yhteyteen. Kun katson avutonta poikasta korkean mökin harjalla kuistin sisäänkäynnin yläpuolella odottamassa emoaan, näen tässä Luojan hyvyyttä, hänen ominaisuuksiaan. Jumala ei unohda pientä lintua, ei myöskään pientä ihmislastaan. Halpanakin pidetty säilyy Jumalan sydämellä. ”Eikö viittä varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä Jumala ole yhtäkään niistä unhottanut.” (Luuk. 12:6)

Itselleni coram Deo, Jumalan edessä eläminen, merkitsee hyvin paljon juuri ihmiskuvan ymmärryksen kautta. On niin vaikea löytää oikeita sanoja. Ehkä kyse on sen ymmärtämisestä, että kaikki vanhurskaus tulee ulkopuoleltani, se on uskonvanhurskautta ilman omaa ansiota. Saan levätä Kristuksen ansiossa. Saan olla omalla paikallani kasvaen rauhaan ja luottamukseen. Oikeastaan olen löytänyt rauhan levottomanakin, ja olen oppinut tuntemaan Jumalaa, joka on luotettava, ja jonka puoleen saan aina kääntyä. Saan odottaa häntä avuksi kaikkeen hätääni, kaikissa huonoissakin tuntemuksissani. Saan olla lapsi, Jumalan lapsi.

Jatkan myöhemmin aiheesta, ja ainakin jatkan jotain liittyen Paavalin ihmiskäsitykseen. En tiedä miten jatkan, mutta nyt en pysty keskittymään aiheeseen tämän enempää. Mutta mennään nyt näin eteenpäin. Kirjoitan taas, kun tulee tunne, että nyt täytyy saada jäsenneltyä jotain ulos.

Ceta Lehtniemi