Kirjoittajan arkistot: cetalena

Tietoja cetalena

Olen eläkkeellä oleva hammaslääkäri. Kesäisin vietän aikaa saaristossa. Arkielämä ja läheiset ihmissuhteet ovat tärkeitä, Kristillinen usko asettuu tähän kokonaisuuteen luontevalla tavalla.

Kristus hallitsee, Osmo Tiililä

Osmo Tiililän kirjasen ”Kristus hallitsee” äärellä

Vihkonen koostuu muutamasta ylioppilaille vuosina 1929 ja 1930 pidetystä luennosta. Kustantaja on Suomen Lähetysseura. Kirjasen esitelmät ovat tarkoitetut tuohon aikaan ja hetkeen, ne ovat vapaamuotoisia yleisöluentoja, eivät oppitunteja. En käsittele kirjasta kovin laajasti. Muutama asia jäi mieleeni elämään. Kappalejako on omani, ja teen tämän yhteenvedon lähinnä itseäni ajatellen.

 

Kristinuskoa ei voi nykyaikaistaa

Huomasin, että jo vuonna 1930 Tiililä mietti teemaa miksi kristinuskoa ei voi uudistaa. Tästä aihepiiristähän syntyi kirja aivan 1960 -luvun lopulla lähes 40 vuotta myöhemmin. On mielenkiintoista, että jokin sydämelle vahvasti annettu asia säilyy koko aikuiselämän ajan. Juuri kirkon uskonopin sekä elämän muuttuminen ikuisesta pääasiasta poispäin oli ymmärtääkseni teologian professori Osmo Tiililälle äärettömän raskas asia.

S. 34 ja 35 lukee seuraavaa.
”On syytä verrata kristinuskon sanomaa kaikkien muiden uskontojen sanomaan. Niissä annetaan ihmisille monenlaisia neuvoja ja ohjeita: täytä laki! elä niin ja niin, tee sitä ja sitä, niin ehkä saavutat kuolemattomuuden. Harjoita itseäsi sisällisyydessä, käy läpi erilaiset jooga-menetelmät, niin että lopulta saavutat sen autuaan asteen, jossa ymmärrät olevasi yhtä maailmankaikkeuden sielun kanssa, mutta jos et tähän pysty, saat kitua jälleensyntymisen kirouksessa. Kieltäydy kaikesta ja koeta vapautua täydellisesti pienimmästäkin elämänjanosta, niin ehkä pääset nirvanan autuaaseen sammumiseen. Tällaista on niiden sisältö. Kristinusko sen sijaan julistaa jotakin valmista. ”Se on täytetty. Kristus on kuollut kerta kaikkiaan syntiesi puolesta ja sinulla on jo nyt uskossa häneen vapaus. Sinun autuutesi pohjana eivät ole epävarmat omat aikaansaannoksesi, vaan Jumalan itsensä laskema perustus, joka totisesti kestää.”

Tässä kohdin kirjoittaja ajatteli monen pitävän näitä sanoja ahdasmielisinä. Ikäänkuin oltaisiin lyömässä pakkopaitaa vapaudestaan riemuitsevan nykyajan (1930) ihmisen kahlehtijaksi. Osmo Tiililä ei voi kirjoittaa paremmin myös omaan aikaamme osuvaa sanomaa. Se, mitä hän on koettanut sanoa kristinuskon läpi aikojen säilyvästä muuttumattomasta sisällöstä, ei lopultakaan ole puhetta vain opista. Kristinusko on elämää, vanha kristinusko, se, jolta elämää ei ole viety viisaitten parantamispyrkimyksissä. Uudenaikainen kristinusko sen sijaan ei ole elämää, se on oppia. Oikea kristinusko on elämää ylhäältä, toisesta maailmasta, monesti pahennusta ja hullutusta luonnolliselle ihmiselle, joka ei ole siitä päässyt omakohtaiseen kokemukseen

Laitan tähän näytteen yhdestä sivusta, joka on tuon aihepiirin alla.

 

Lähetystyö sekularisoituneessa ajassa muistuttaa lähetyksen alkuaikoja

Toinen yhtä lailla puhuttelemaan jäänyt alue liittyi lähetystyön vaiheisiin eri aikakausina. Nykyisessä maailmassa (1900 – ja 200 luvuilla) ei voida erottaa alueellisesti kristittyjä maita tai maanosia pakanamaailmasta. Kristityt ovat sekä länsimaissa että muissa maanosissa vastustavien voimien keskellä. Ihmisten elämää Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa voidaan verrata Rooman valtakunnan maallistuneeseen elämään. Ennen oli välinpitämättömyys kristinuskoa kohtaan tuomittavaa, nyt se on hyväksyttyä ja julkista. Käytännöllinen materialismi on myös voittanut alaa. Uskonnollinen välinpitämättömyys on ollut 1900 -luvun erityisilmiö. Tästä käytetään nimeä sekularismi. Kyse ei suinkaan ole samasta asiasta kuin tietoinen jumalankielteisyys. Kyse on ehkä pikemmin uskonnon unohtamisesta kaiken kehityksen, kulttuurin tai muun ajatuksia ja aikaa vangitsevan keskellä.

Kirjan mukaan tämä aika muistuttaa lähetyksen alkuaikoja. Tämä sekularismi on levinnyt myös entisiin lähetysmaihin, joissa on myös tapahtunut vastaavaa maallistumista. Otan tästä aihepiiristä esille peräti kaksi sivua.

Täytyy sanoa, että luentoteksti liki 90 vuoden takaa kuulosti ensin hieman mahtipontiselta. Enhän minä ikääntyvä nainen voi millään tavoin verrata itseäni lähetystyön suuriin nimiin tai alkuseurakunnan apostoleihin. Tämä ei oikeastaan puhuttelekaan juuri tuossa mielessä. Minua puhuttelee asia, jota tässä sanotaan Kristus-suhteeksi. Ja minua kyllä puhuttelee myös tuo juhlava sävy, koska kyse on käsittämättömän suuresta asiasta.

Oma kokemukseni siitä, että olen Jumalan lapseksi otettu, on aivan yhtä arvokas kuin jokaisella muullakin uskovalla, kuten näillä esikuviksi mainituilla. Elämäni on arkista ja tavallista, eikä ehkä ole vuosiakaan jäljellä niin kovin paljon, jos ajattelee siitä perspektiivistä, mistä nuoret ylioppilaat kuuntelivat Tiililää. Kaikki on kuitenkin Jumalan tiedossa. Samalla tavoin saan avata sydämeni  ja ajatusmaailmani, ja saan antaa Jumalan täyttää ne. En kai epäile, etteikö Hän itse osaisi antaa jokaiselle sitä mikä on hengellisesti tarpeellista, ja mikä hyödyttää evankeliumin etenemistä. Lähetystyö on tullut arkeemme. Se on tässä ja nyt. Se on pienissä ja arkisissa puitteissa, se on esirukouksissa ja arjen asenteissa ja teoissa, kun sydämemme on kiinnittynyt Kristukseen.

 

Osmo Tiililän puhe Kristuksesta perustuu henkilökohtaiseen uskoon ja suureen oppineisuuteen nöyrällä tavalla

Tiililä sanoo kirjasen esipuheessa: ”Pyrkimykseni on ollut tuoda Kristus ylioppilaiden eteen sellaisena kuin olen hänet itse oppinut näkemään, monia ehkä loukkaavana, jyrkkänä, ”ahdasmieliseen” uskoon ja ehdottomaan antautumiseen kehottavana. Olen koettanut puhua hänestä kahdessa mielessä: ainutlaatuisena ja muuttumattomana Vapahtajana ja toiseksi maailmanhistorian voittavana Herrana, joka kutsuu omiansa kuninkaalliseen tehtäväänsä, lähetystyöhön. Harras toivomukseni olisi, että edes joku saisi näiden rivien johtamana nähdä hänen suuruuttaan.”

Ensimmäisessä luvussa kerrotaan mielestäni kirjoittajalle tyypillisellä tavalla Jeesuksesta historiallisena henkilönä ja Jumalan Poikana, joka otti palvelijan muodon. Jeesus astui alas nöyryyttäen itsensä ja kärsi ristin kuoleman. Jeesuksen ristiin ei kuulunut vain hänen lopullinen ruumiillinen kärsimisensä, vaan koko hänen astumisensa alas aikaan. Hän jättäytyi ihmisten käsiin jopa siinä mielessä, että hänen pyhää persoonaansa revitään ja käsitellään halventavasti ja kuin yläpuolelle asettuen kaikkina aikoina. Hänet asetetaan muiden uskontojen perustajien kanssa ikään kuin samaan sarjaan. Ja kuitenkin Jeesus oli ja on aivan muuta. Hän on ainosyntyinen Poika, vain itsensä kanssa verrattava, se ainoa välittäjä, jonka Jumala antoi sillaksi iäisyyden ja ajan, taivaan ja maan, Jumalan ja ihmisen välille.

Ceta Lehtniemi

2. Kaiken lohdutuksen Jumala -jatkoa

Kaiken lohdutuksen Jumala, jatkoa

Käsittelin Pirkko Viherkosken kirjaa aiemmin artikkelissa Kaiken lohdutuksen Jumala. Nyt jatkan tästä eteenpäin käsitellen Jobin kirjaa. Tässä kirjassa aihepiiriä käsitellään luvuissa 5 ja 6.

Jobin kirja on hyvin laaja kokonaisuus, lähes 40 sivua. Siinä on 42 lukua. Jumala salli Saatanan koetella Jobia raskailla menetyksillä. Meillä on varmasti useimmilla muistikuva Jobin kirjan sisällöstä. Niin paljon siitä on kirjoitettu, ja se on syvästi puhutellut lukijoita. Pirkko Viherkoski keskittyy kirjassaan neljännen Jobin auttajan, Elihun, sielunhoidolliseen sanomaan. Käytän paljon suoria lainauksia kirjasta.

Elihu sielunhoitajan esikuvana

Elihu oli tarkkaillut muiden keskustelua. Hän tahtoi rakentaa yhteyttä Jobiin ja olla samalla tasolla hänen kanssaan. Nuori Elihu ei luottanut omaan ymmärrykseensä, vaan hän uskoi Jumalan hengen antavan hänelle viisautta. Olemme Jobin kirjan 32 luvussa Elihun alkaessa puhua.

Pirkko Viherkoski kirjoittaa: ”Sielunhoidossa on meidän maassamme painopiste siirtynyt viime vuosikymmeninä pitkälle psykoterapian puolelle, ja on keskitytty mieluusti toisaalta ihmisen sisäisen maailman ja toisaalta ihmisten välisen vuorovaikutuksen tutkimiseen. Elihun tarkoitus on toinen: hän haluaa siirtää huomion omasta kurjuudesta katselemaan Jumalaa sellaisena kuin tämä todella on. Hänen puheensa keskeinen sisältö on Jumalan olemus. Hän kehottaa Jobia tarkkailemaan luomakuntaa ja kysyy, mitä se kertoo Jumalasta.”

Kun Jobia kohtasivat raskaat kärsimykset, häneltä katosi turvallisuus. Hän ei pystynyt suunnittelemaan elämäänsä eteenpäin. Tuhkakasassa istuessaan hänellä oli vain tämä hetki ja tämän hetken kipu. ”Kun Elihu puhuu luomakunnasta, hänen pyrkimyksensä on saada Job ymmärtämään, mitä Jumalan kaikkivaltius ja voima todella tarkoittaa. Hänen puheensa tähtää keskeiseen asiaan: ’Eikö Hän, joka hallitsee pilvet ja sateet, ukkoset ja salamat, tuulet ja rakeet, kykene hallitsemaan sinun pientä elämääsi. Ei sinun tarvitsekaan itse sitä hallita.’”

”Job oli aikaisemmin esittänyt toiveen, että hän pääsisi Jumalan eteen tutkittavaksi. Elihu antaa ymmärtää, että Jumala tietää muutenkin kaiken. Hän valvoo sekä kansoja että yksityistä ihmistä. Hän näkee meidän askeleemmekin. Hän valvoo hurskaitaan. Hän kuulee kurjain huudon. Hän on voimallinen. Hän ei halveksi sitä, mikä on pientä. Jumalan edessä ihminen saa tunnustaa avuttomuutensa. Jumala myös opettaa ihmistä kärsimyksen kautta (36:15). Näin on siitä huolimatta, että kaikki ihmiset eivät käänny Jumalan puoleen. Asia on Hänen edessänsä. Odota Häntä!”

”Kun meidän silmämme avautuvat katselemaan Jumalan olemusta ja Hänen töitään, alkaa nousta kiitos ja ylistys (36:24).” Elihun puheen jälkeen Job on hiljaa. Seuraavissa luvuissa on Jumalan puhetta. Seuraava luku kirjassa Kaiken lohdutuksen Jumala onkin otsakkeella ”Jumala puhuu itse”. Lyhyeen lukuun on saatu mahtumaan hyvin paljon asiaa. Jobin kirjassa olemme nyt luvussa 38.

Jumala puhuu itse

Jälleen otan paljon suoria lainauksia kirjasta. ”Job oli huokaillut, että jospa vain joku kuuntelisi häntä (31:35). Hän oli surrut sitä, että Jumala ei vastaa hänen huutoonsa (30:20). Hän oli arvellut, että jos Jumala vastaisikin, ei Hän ottaisi korviinsa Jobin huutoa (9:16). Nyt Jumala alkaa puhua ja huomaamme, että Hän on kyllä kuunnellut.” Nuo suluissa olevat jakeet ovat niin äärettömän koskettavat. Luin ne nyt aivan erikseen, ja ymmärrän mikä suunnaton tuska niissä näkyy.

Palataan Jobin kirjan lukuun 38. Jumalalla on kaikessa työssään selkeät rajat. Hän sanoo merelle: ”Tähän asti saat tulla, mutta edemmäksi et.” Ihminen on ensimmäisestä sukupolvesta lähtien halunnut rikkoa Jumalan asettamat rajat. Ehkä Jumala haluaa myös Jobin ymmärtävän, että Saatanakin on luotu olento, jonka toiminnalla on rajat. Saatana oli saanut luvan koetella Jobia, mutta sen salliessaan Jumala asetti rajan.

Jumala puhuu rakentajan tavoin maan perustuksesta ja kulmakiven asettamisesta tässä Jobin kirjan luvussa 38. On luontevaa tässä yhteydessä muistaa, että ihminen lankesi syntiin. Sovituksen perustus ja koko hengellisen elämän kulmakivi on Jeesus Kristus, joka kuoli ristillä tähtemme. Tämän pelastuksensa perustan Jumala haluaisi laskea jokaisen ihmisen elämään.

Pirkko Viherkoski ottaa seuraavaksi esille Jobin kirjassa mainitut kymmenen eläintä, niiden vertauskuvallisuuden. Jumala pitää huolta luoduistaan. Tähän viittaa erityisesti kaarneen eli korpin poikaset. Laitan tämän itseäni niin vahvasti puhutelleen jakeen tänne näkyviin. ”Kuka hankkii ravinnon kaarneelle, kun sen poikaset huutavat Jumalan puoleen ja lentelevät sinne tänne ruokaa vailla?” (Job 39:3) Niin myös Jeesus kehotti meitä katsomaan taivaan lintuja.

Jumalan voima ja ihmisen ylpeys, piittaamattomuus ja itsekkyys tulevat kuvatuksi näiden eläimien kautta. Luvuissa 40 ja 41 kuvataan vielä kaksi eläintä, Behemot, virtahepo ja Leviatan, jota on tulkittu krokotiiliksi.

”Job oli ollut aikaisemmin niin varma siitä, että jos Jumala vain ilmestyisi, hän kestäisi kuin ruhtinas tai jos Jumala tutkisi häntä, hän selviäisi kullankaltaisena. Nyt Herra pyytää häntä katsomaan Leviatania ja kysyy sitten: ’Kestätkö sen edessä? Voitko leikkiä sillä? Voitko laskea kätesi sen päälle? Jos et, niin kestätkö silloin minun edessäni?’ Näin Herra kysyy meiltä kaikilta, ja jokainen ihminen joutuu Hänen edessään vastaamaan: ’Minä en kestä. Sinä olet pyhä. Sinä olet kuluttava tuli.’ Siksi me kaikki tarvitsemme välittäjää. Ilman Kristusta, meidän Välimiestämme me emme voi lähestyä pyhää Jumalaa.”

Job asettui sanan puhuteltavaksi ja myönsi: ”Korvakuulolta olin sinusta kuullut … nyt on silmäni sinut nähnyt.” (42:4-5)  Jobin koko elämä oli kaventunut sairauden ja surun vuoksi. Nyt hän vähitellen näki toisin. Hänen huomionsa siirtyi Jumalaan. Hänen tilansa kuin avartui. 

Pirkko Viherkoski tuo esille myös sen miten meidän omaa varmuuttamme ja pärjäävyyttämme saatetaan murskata. Meillä on varmasti jokaiselle aivan erilaisia ja omia kokemuksia. Tuntuu siltä myös, että Jobin kirjakin avautuu aivan eri tavoin eri elämänvaiheissa. Minulle kirjan Kaiken lohdutuksen Jumala Jobin kirjaa käsittelevät luvut ovat erittäin merkitsevät. 

Ceta Lehtniemi

 

Uninen ja arka joutsenlapsi

Tein elokuun puolivälissä valokuvaliikkeen ohjelmalla kirjan. Se on tarina tai satu pienestä joutsenenpoikasesta, joka ei tahtonut lähteä emonsa selästä. Jo pari vuotta sitten, kun seurasin joutsenperhettä mökkirannassa, ajattelin tätä kertomusta. Sen vuoksi ei ollut ihme, että tarina hahmottui jo etsiessäni kuvia tietokoneelta kirjaa varten.

Olimme vain alkuviikon päivät kotona Lohjalla, ja kirjan tekoon ei jäänyt riittävää aikaa. Jostain kuitenkin löysin alkuperäiset kuvat ja sain tehtyä kirjan melko sujuvasti. Ajattelin tätä myös Ifolorkirja 2018 kilpailuun, mutta se ei päässyt finalistien joukkoon. Yritän ehkä ensi vuonna uudelleen. Nyt pääsen siis hiukan vielä muokkaamaan kirjaa, kun olemme taas kotona edes pari päivää. Isoa työtä ei enää ole viimeistelyssä. Kuvien muokkaukseen tietokoneellani olen tyytyväinen, samoin kertomukseen.

Olen lukenut paljon satuja omille lapsilleni. Nyt parina vuonna olen ollut myös Roution koulun luku- ja retkimummo. Olen lukenut eläinsatuja oppilaille. Eli ei sinänsä ole mikään ihme, että kirja syntyi helposti. Luonnossa kulkiessani tai seuratessani eläinperheiden touhuja tarinat saattavat kypsyä mielessäni. Kuitenkin pohja on varmaan syntynyt jo omassa lapsuudessani. Olisipa hauska lukea omaa kirjaa vaikka Roution koulussa, ja jättää sinne muistoksi yksi kappale. Mielelläni kertoisin myös kirjan synnystä jotain. Ehkä saan lukea kirjaani myös jossain muualla, esikoulussa tai kirjastossa.

Muistelen vielä tilannetta, joka mahdollisti tämän kirjan synnyn. Joku perheenjäsenistäni huusi minut katsomaan pientä poikasta emonsa selässä joku vuosi sitten. Tilanne oli niin hauska, että asetuin kannolle istumaan mukanani sekä kamera että puhelin. Muut poikaset touhuavat emojensa rinnalla, ja yksi vain nukkuu emonsa selässä. Onko tämä joutsenlapsonen uninen, ujo vai arka?

Ja nyt juuri naputellessani tätä kirjoitustani puhelimella, tuli tämän kesän joutsenperhe syömään ahvenvitaa aivan samaan paikkaan. Nyt nämä tämän vuoden poikaset ovat jo melko isot. Kertomukseni joutsenperhe vieraili rannassamme varmaan kesäkuussa ja nyt on syyskuu. Täällä saaressa on totuttu siihen, että melkein minkä tahansa työn voi keskeyttää, jos luonnossa on jotain seurattavaa.

Laitan tähän kirjani kannen artikkelikuvaksi ja pari muuta kuvaa vielä kertomaan jotain kirjastani sekä samalla elämästäni meren äärellä. Kuvat ovat puhelimella otettuja leikekuvia e-kirjasta. Lisäsin nimeni tänne laittamiini kuviin. Kirja on kovakantinen 21cm x 21cm. Sivuja siinä on 26.

Mietin myös sitä, laitanko sivunumeroita vai en. Yleensä en ole käyttänyt. Samoin otan selvää, onko mahdollista saada kirjalle ISBN koodi, vaikka toimin ilman mitään toiminimeä tai yhdistystä. Nyt rasitan teitä toki aivan turhilla asioilla. Itselläni olisi halu lahjoittaa kirjaa lähimpään kirjastoon ja päiväkotiin, enkä tiedä olisiko kirjani jotenkin virallisempi tämän ISBN numerosarjan kanssa. Enkä toki tiedä ottavatko nämä vastaan kirjaani. Ehkä Lohjan pääkirjasto ottaisi minut lukemaan kirjaani lapsille? Kerron joskus miten asiat etenivät.

Ceta Lehtniemi

Saarielämää syyskuun alkaessa

Aamulla 1.9.2018 Syksyn tuntu on ollut aistittavissa monin tavoin. Sen näkee luonnon sävyn muutoksissa. Voi havaita lämpimiä kellertäviä vivahteita samoin kuin varvikon tummentuneitä  ja voimakkaita punaisia lehtiä. Sävyjen muutoksia näkyy jo joidenkin valkohäntäpeurojen turkissa, vaikka varsinainen talvikarva tulee myöhemmin.

Aamuisin näkee usein kastetta hämähäkinseiteissä. Näitä voi tarkkailla viistossa auringonvalossa ja ihastella luonnon taideteoksina, helmisommitelmina. Aamut ovat tyyniä. Veden lämpö on huomattavasti suurempi kuin ilman lämpö etenkin juuri aamuisin. Tämä mahdollistaa myös yleisen aamusumun esiintymisen.

Sadonkorjuussa syksyn alun näkee kaikkein konkreettisimmin. Metsän satoa ovat velottaneet jossain määrin eläimet kuten peurat. Lähinnä kesäinen mustikkasato on hävinnyt. Kuitenkin vielä löytyy hiukan puolukoita ja sieniä metsästäkin. Polkuja myöten kulkiessani olen jo pitkään kumarrellut nappaamaan aina välillä muutaman puolukan suuhuni. Samoin kanttarelleja varten on hyvä pitää jotain pussia tai astiaa mukana. Toki sadonkorjuu näkyy eniten omassa puutarhassa, sen omena- ja päärynäpuissa. Päärynät kypsyivät tänä vuonna noin kaksi viikkoa etuajassa.

Linnut ovat vuodenaikojen ajannäyttäjiä. Lokit ja tiirat lähtevät pois luodoilta melko pian poikasten vartuttua. Tuntuu vähän oudolta, kun niiden kailotus ja rääkynä on tauonnut. Emme saa myöskään enää hälytyksiä petolinnuista. Kuitenkin tottumuksesta nostamme päämme taivaalle saaristolaisina. Kotka on näkynyt päivittäin, samoin haukkoja. Eilenkin sattui samaan kuvaan tulemaan merikotka ja tuulihaukka, kun otin pari kuvaa järjestelmäkamerallani. Lintuparveja näkyy päivittäin sekä mäntyjen latvuksissa että puutarhassa. Pikkukäpylintujen poikue ilahdutti meitä pari päivää sitten. Kiikari on syytä pitää valmiudessa myös lintujen syysmuuttoa ajatellen.

Ceta

Kaiken lohdutuksen Jumala

Kirja-arvio Pirkko Viherkosken kirjasta ”Kaiken lohdutuksen Jumala”. Ilmestymisvuosi on 2005, kustantaja KKJMK.

Olen lukenut kirjan varmaan melko tuoreeltaan saatuani sen kirjoittajalta jouluna 2005. En muista lukeneeni sitä tässä välillä lainkaan. Nyt kesällä 2018 luin kirjan ensin nopeasti läpi, ja jätin sen sitten yöpöydälle hautumaan. Otin kuitenkin iltahämärissä puhelimellani kuvan sisällysluettelosta, ja merkitsin siihen kappaleitten pääasialliset raamatunpaikat.

Kerronkin nyt jotain kirjasta käyttäen sisällysluetteloa runkona.

1. Lukijalle Pirkko Viherkoski kertoo näin kirjan tarkoituksesta: ”Tässä kirjassani haluan kysellä, mitä Raamattu ja Raamatun henkilöt kertovat meille Jumalan lohdutuksesta. Mitä tarkoittaa, kun hän sanoo itsestään: ’Niin kuin äiti lohduttaa lastansa, niin minä lohdutan teitä.’ (Jes.66:13)”

Kirjan alkulehdillä saamme lukea aivan muutaman virkkeen verran vaiheista, jotka muuttivat Pirkko Viherkosken suhdetta työhönsä. Samoin löydämme lyhyen maininnan sitä miten hänen kohdallaan pään usko muuttui sydämen uskoksi ja ristin sanoma avautui. Raamattu tuli hänelle tärkeäksi, ja kirjan ulkopuolelta tiedän kertoa, että hän on toiminut vuosikymmeniä raamatunopettajana.

Pirkko Viherkoski jatkaa esipuheessaan: ”Raamattu on lihaa ja verta siksi, että sen kuvaamat ihmiset ovat todella eläneet ja taistelleet samojen peruskysymysten kanssa mitä mekin.”

2. Sana Jumalan lohdutuksen perustana Tässä luvussa kerrotaan psalmin 119 kautta Jumalan sanan merkityksestä. ”Psalminlaulaja ikävöi sanaa, koska hän kaipaa Jumalan läheisyyttä ja läsnäoloa, ja hän on oppinut löytämään Jumalan Hänen sanastaan ja ankkuroimaan koko elämänsä sanaan”, näin todetaan kirjassa.

Luvussa viitataan myös Jeremian kirjaan ja Hoosean kirjaan, kun puhutaan siitä miten Jumala usein taivuttelee meitä oman tahtonsa ja sanansa ohjaamalle tielle. Jumalan pelastussuunnitelma ihmiskuntaa kohtaan on valtava ihme. ”Kun avaudumme Jumalan valtakunnan todellisuudelle, alamme vähitellen tajuta, että se ylittää kaikessa meidän järkemme ja ymmärryksemme rajat.”

”Meitä ei ole tarkoitettu juoksemaan ihmeiden perässä, vaikka tämän ajan hengellinen ilmapiiri siihen houkuttelisikin. Kun etsimme Kristusta, ihmeet seuraavat ilman että niitä tavoittelemme. Tavallisesti ne ovat arkipäivän pienissä asioissa ilmenevää Jumalan rohkaisua, joka vahvistaa meidän uskoamme.” On helppo yhtyä kirjan sanomaan tässäkin kohdassa.

Tässä luvussa kuvataan myös, että Jumala tahtoo tehdä ihmisestä pienen. Psalmissa käytetään sanaa: ”nöyryytit”. Tämä on eräällä tavoin sanan antaman itsetuntemuksen kautta totuuden myöntämistä koskien omia mahdollisuuksia tai omaa voimaa.

3. Jumalan olemus Luku korostaa kauniilla tavalla sanan merkitystä, kun tahdomme aidosti oppia tuntemaan Jumalaa, kuten jo edellisen luvun lopussa sanotaan. Nyt tuodaan psalmin 139 kautta lähelle erityisesti lohdutuksen näkökulma, sekä se miten meidätkin tunnetaan täydellisesti. Jumala tuntee myös menneisyytemme, kaikki vaiheemme.

Jumala ei tahdo pelastaa meitä vain iankaikkisuuteen, vaan Hän tarjoaa yhteyttä kanssaan jo tämän elämän aikana. Hän tahtoo myös, että opimme tuntemaan Häntä, ja että opimme turvaamaan Häneen.

Seuraavat luvut vievät meidät Jesajan kirjaan, Jobin kirjaan, Valitusvirren äärelle, tutustumaan psalmin 77 sanomaan kärsimyksen ja lohdutuksen näkökulmasta. Matteus 15:21-26 kertoo hellittämättömästä uskosta etenkin esirukoilijan näkökulmasta. Luuk.7:36-39 avaa anteeksiantamuksen merkitystä. Kasvojen yhteys  on seuraavan luvun otsake, ja siinä pohjana on lähinnä Korkean veisun 8:6-7. Tämän jälkeen saamme lukea Paavalin elämästä Jumalan lohdutuksen näkökulmasta. Viimeisen luvun otsakkeena on ”Ylimmäispapillinen rukous”, ja tässähän on pohjana luonnollisesti Johanneksen Evankeliumin 17 luku.

Pirkko Viherkoski on koulutukseltaan psykiatrian erikoislääkäri. Hän on kirjoittanut aikaisemmin kirjat: Herra on minun Parantajani -lääkärin rukouksia, Sinun haavasi kasvavat umpeen, Murtunutta käytät ja Kätketty suru. Uskon, että näitä kirjoja voi löytää vielä kirjastoista.

Tätä nyt käsittelemääni kirjaa voi saada vielä jonkin antikvaarisen kirjakaupan kautta. Itse tilasin kaksi kappaletta, koska näin voin lainata kirjaa ystäville ja keskustella näistä aiheista, sananpaikoista ja mahdollisista kirjan nostamista tunteista tai muistoista. Oma lahjana saatu kirja pysyy täällä itselläni, ja siihen palaan varmaan pikemmin uudelleen kuin mitä nyt oli käynyt kirjan ollessa hyllyssäni toista kymmentä vuotta siihen koskematta.

Ceta Lehtniemi

 

Sanan ja rukouksen tie

Nyt kirjoitan taas artikkelia suoraan sivuilleni. Tahdon lepäillen selvittää ajatuksiani. Kirjoittaminen on aina ollut väline tähän. Nyt en pidä mukanani päiväkirjaa, enkä paperilappuja. Nyt minulla on näitä sähköisiä välineitä.

Runot ovat 1990-luvulta. Kun eräs ystävä näki runon ”Aseta avaralle paikalle”, hän sanoi ehkä puoleksi leikillään: ” Suo minun nähdä kuten Sinä näet, tuo voi olla vähän vaarallinen pyyntö”. Jotain tuon kaltaista hän sanoi. Silloin mietin hetken, mitähän oikeasti kaipaan, en ainakaan ihmisen pahuuden näkemistä.

Joskus toisen spontaani kommentti voi palautua mieleen vielä vuosikymmenten jälkeen. Nyt ymmärrän, että kaipasin ennen kaikkea Jumalan, taivaallisen Isäni, parempaa tuntemista. Millainen hän on pyhyydessään, rakkaudessaan ja oikeamielisyydessään.

Kaipasin ikään kuin oikeita sydämen silmiä nähdäkseni eteenpäin, päästäkseni avaralle, ja haltioituakseni kauneudesta. Ef. 1:17-18 kuvaa tätä tunnettani hyvin: ”…anoen, että meidän Herramme, Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan ja valaisisi teidän sydämenne silmät, että tietäisitte, mikä on se toivo, johon hän on teidät kutsunut, kuinka suuri on hänen perintönsä kirkkaus hänen pyhissään.” Myös seuraavia ihmeellisiä jakeita luen usein.

Samoin pysähdyn aina joskus Matteuksen Evankeliumin kohtaan, missä kehotetaan olemaan täydellisiä, niinkuin teidän taivaallinen Isänne on.  Ensinnäkin tässä Jeesus puhuu opetuslapsilleen, joita kehotetaan taivaallisen Isän kaltaisuuteen, sitä janoamaan, ja näkemään sen täydellisenä. Ja pian Jeesus opettaa Isä meidän rukouksen, jossa sanotaan mm. ”Pyhitetty olkoon sinun nimesi, tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi”.

Jäin usein yksin ja yksinäisyyttäkin tuntien näitä miettimään. Niin kävi, että löysin seurakseni vanhat kristilliset kirjat ja Raamatun. Ja varmuuden vuoksi totean, että elin ihan normaalia ja täyttä elämää joka suhteessa. Olin vain kokenut kipeänä jonkin muutoksen hengellisessä ilmapiirissä. Minun oli vetäydyttyvä ottamaan selvää joistain kristinuskon olennaisista asioista.

”Kohti vuoria, kohti laaksoja” -runoni uskalsin säilyttää ikään kuin profetian muodossa, sellaisena kuin sen olin päiväkirjaan kirjoittanut. Koin taivaallisen Isäni sen minulle antaneen. Ja ymmärsin, ettei minulla ole mitään pelättävää, vaikka kuljin erilaista polkua kuin uskonsisareni tai -veljeni. Koin, että Jumalan minulle antama polku on paras juuri minulle.

Vaikka kirjoitan paljon Isästä, niin ymmärrän aivan kaiken hengellisen kiinnittyvän Kristukseen, hän on kaiken keskus, seurakunnan pää. Hänessä ovat kaikki hengelliset aarteet. Ilman Jeesusta Kristusta Jumalan Poikaa, ei olisi mitään. Hän on luomakunnan alusta sen loppuun asti sama, iankaikkinen ja muuttumaton Jumala. Hän ja Isä ovat yhtä. Hän kuoli ristillä puolestani, ja on ylösnoussut kirkkauden Herra. Hän rukoilee puolestani, meidän puolestamme. Myös katsoessani eteenpäin tässä ajassamme, odotan hänen paluutaan, odotan näkeväni mitä on kirkkaus ja pyhyys Herran yhteydessä.

Olen pysähtynyt kuin katsomaan ja ihmettelemään Raamatun vaikeita kohtia evankeliumin kautta. Usein saan rinnalleni jonkin hengellisen kirjan, se löytyy ehkä omasta hyllystäni. Joku toinen saattaa siitä mainita. En voi mitenkään yhtyä aikamme hengellisyyteen, josta puuttuu usein rakkaus totuuteen.

Tiedän olevani kuviin, kirjoihin ja hiljaiseen rukoukseen tai pohdintaan vetäytyvä mietiskelijä, pieni kulkija kapeilla ja vanhoilla poluilla, missä entiset sukupolvet ovat tallanneet ennen minua. Onnen tunteet ja Jumalan rauha tulvivat jostain tähän hetkeen.

Ceta Lehtniemi

 

Hiljaisuudessa yksin

 

Jälleen laitan esille aukeaman runokirjastani ”Pieniä siemeniä erämaasta”. Kuva on Pyhäkerolta keskiyön taituttua. Valoa oli niukasti, ja oikeastaan kuvaakin ottaessani makasin maassa. Kameran olin varmaan tukenut pienen kiven päälle.

Olin ajanut autollani jonkin matkaa Hetasta ja parkkeerannut sen johonkin. Sitten lähdin rinkka selässä etsimään tunturia. Hyvin reitti löytyikin, ja sopi päivämatkaksi. Tunturin juurelle pystytin teltan ja olin muutaman tunnin pitkälläni. Evästä minulla oli mukana, sekä ruokaa että sanaa.

Tunturin laelle päästyäni tiesin, ettei ketään ole noin neljän tai viiden kilometrin etäisyydellä minusta. Kyllä tunsin itseni jollakin tavoin etuoikeutetuksi, vapaaksi ja onnelliseksi. Olin maassa kumartuneena rukoukseen. Tunnelma aivan kuin pakotti siihen.

Joskus puhutaan kasvojen yhteydestä. Se on laajakin ajatus. Itselleni on avautunut hyvin koskettavina Vanhan Testamentin lukuisat kohdat Jumalan kasvoista, Isän kasvoista. Surin, kun en löytänyt näistä kuin pienen osan uudesta 1992 käännöksestä. Jotain minulle tärkeää ja rakasta oli poistettu.

Jeesus on Jumala, ja samalla Jumalan kuva. Hänessä näemme ja ymmärrämme jotain olennaista kasvojen yhteydestäkin. Itse koen runossani, että hän katsoo, ottaa luokseen syntisen, rakastaa. Olen siinä yksin, kun Jeesuksen katse ristiltä kohtaa minut.

Tunturin laelle pääsemiseksi tarvittiin vaivannäköä. Se oli fyysistä, mutta samalla sisäistä. Minun on ollut aina melko helppo rukoilla yksin hiljaisuudessa, luonnon keskellä. Jossain tämän kaltaisessa tilanteessa syntyi runoni ”Yksi katse Jeesukselta”. Oli vain hän ja lopulta vain minä yksin hänen kanssaan.

Runoni sanoma liittyy puolestani kärsivän, ja anteeksiantavan Jumalan katseeseen. Siinä on samalla katse ihmiseltä, joka kokee ääretöntä kipua, ja kantaa alastomuuden häpeää riippuessaan ristillä. Tunnen samankaltaisen pyhän hiljaisuuden kuin tunturin laella. ”Yksi katse Jeesukselta” on hiukan myöhäisempi runo kuin nämä tunturin laella kirjoittamani. Se sopi kuitenkin samalle aukeamalle, avaraan maisemaan, hiljaisuuteen.

Kiitollisuus ja liikutus ovat tunteeni. Jumala on ollut minulle armossaan äärimmäisen hyvä.

Ceta Lehtniemi

Hänen haavoissaan

Tämä runo on noussut esiin juuri nyt muutaman ihmisen toimesta. Laitan sen tähän artikkelikuvaksi. Tämä aukeama on mukana runokirjassani ”Pieniä siemeniä erämaasta”. Runo pohjaa hyvin vahvasti omiin kokemuksiini. Sekä minä itse, että jollakin tavoin myös hengellinen ympäristöni, oli pyrkimässä nostamaan minua väärällä tavoin terveeksi, jaksavaksi ja vahvaksi.

Ymmärrän hyvin sen, että joskus on ihan napakastikin kehotettava vaikka ulos lenkille tai jotain muuta. Tähän runoon liittyy kuitenkin ennen muuta se, että joskus hyväksi tarkoitettu hengellinen apu muuttuu kovuudeksi ja vaatimuksiksi. On ehkä todella vaikea olla aito ja heikko. Hengellisyys, niin kristillinen kuin muukin, saattaa korostaa hyvinvointia tai elämän hallintaa. Joskus taas saatetaan puolestaan unohtaa täysin se, mikä aivan luonnollisella tavalla arjessamme antaa meille hyvinvointia ja terveyttä.

Ehkä ymmärrän runoni kuvaavan eniten juuri sitä hengellistä lepoa, minkä Kristuksen sovitustyö meille tarjoaa. Jokin hengellinen jännitystila saa laueta; ja näin koin tapahtuneen omalla kohdallani. Niin kuin emme voi tuottaa Hengen hedelmiäkään itse, niin emme voi muutenkaan hengellisin ponnisteluin tai henkisin ohjelmin aikaansaada meissä sitä, minkä aito Kristuksessa pysyminen ainoastaan voi kasvattaa.

Se mitä meillä on Kristuksen haavoissa, on jotain niin ihmisen sanoin kuvaamatonta. Tässä on joitain itselleni tärkeitä jakeita:

Psalmit:
34:19 Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.
51:19 Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää.
147:3 Hän parantaa ne, joilla on särjetty sydän, ja sitoo heidän haavansa.

Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta! Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat. (2 Kor.1:2-4)

Lisään tähän livenä puhumani videon, tuulisella kalliolla yritän lukea runoani.

Artikkeliani pystyy nyt kommentoimaan. Olen kiitollinen palautteesta.

Ceta Lehtniemi

Edessäsi, Isä

 

Edessäsi, Isä!

Kun kirjoitin nämä runot ”Kipu syvällä” ja ”Edessäsi, Isä”, olin ehkä noin 20 vuotta nuorempi. Elämäni oli kiireistä, toisaalta täynnä tapahtumia ja ihmisiä, silti hyvin yksinäistä. Kirjoitin päiväkirjoihin runojani ja ajatuksiani. Tavallaan myös rukoilin samalla.

Olin ollut pitkään uskossa, ja ymmärsin Jeesuksen ristin merkityksen. Elin Jumalan lapsen elämää, Pyhä Henki oli oppaani ja varmasti avasi myös sanaa. Tuntui kuitenkin, että sisimmässäni ei näyttänyt tapahtuvan niitä hyviä asioita mitä sana lupasi.

Varmasti jotenkin pelkäsin myös sitä, mitä sisälläni kuitenkin tapahtuu. Ihmettelin mihin minua viedään. Ehkä rakkaimmat kohdat Raamatussa olivat psalmi 139 ja Johanneksen Evankeliumin kymmenennestä luvusta jakeet 27-30. Siinä edellä Jeesus oli myös vakuuttanut olevansa Hyvä Paimen, joka antaa henkensä lampaiden edestä.

Vähitellen kasvoi luottamus, mitä tarvittiin myös muuttumiseen. Jotain tapahtui sisälläni, jotain hyvää. Silti tämä hyväkään ei muuttanut joitain vaikeaksi kokemiani olosuhteita, se ei edes estänyt minua uupumasta. Kuitenkin osasin katsoa uudella tavoin eteenpäin ja ylöspäin, taivaalliseen Isääni. Osasin luottaa Hyvään Paimeneen vierelläni.

Me kaikki koemme asioita eri tavoin, ja jaamme kokemuksiamme saamiemme lahjojen kautta. En tiedä onko Villen kokemus lähellä omaani, kun hän teki seuraavan youtuben https://youtu.be/j1omxHZtHtc Kuitenkin tämä sai minut kirjoittamaan nyt näin.

Myös seuraava runo Lapin kuvan kanssa kertoo jotain avarammalle paikalle pääsystä. On kuin joutuisi luopumaan jostain, ja kuitenkin se tapahtui niin, ettei itse voinut tehdä tarpeellista ”raivaustyötä”. Omaksi osuudekseni jäi suostuminen.

Arvostavasta kohtaamisesta

Arvostavasta kohtaamisesta

Itse mietin viimeisimmässä kirjoituksessani sitä, miten olen saanut paljon toisten ihmisten kautta. Ajatuksissani oli kirjoittaessani ennen muuta ihmiset, joihin olen yhteyksissä puheluiden ja erilaisten viestien tai kirjeiden kautta, tai parhaimmillaan toki tavaten ihan kasvokkain. Vuorovaikutus on ihmiselle niin ominaista ja tärkeää. Näissä erilaisissa toisen kohtaamisen tilanteissa on jotain hyvin merkityksellistä, emmekä voi oikein määrittää kuka on auttavana tai antavana osapuolena, eikä tarvitsekaan. Näin on ainakin silloin, kun emme tarkoita ammatissa työskenteleviä avun antajia.

Usein käsitellään sitä negatiivista jälkeä, mikä on saattanut jäädä huonosta kohtelusta, ja vähemmän myönteistä. Ja kuitenkin jokin pahalta ja vaikealta tuntuva saattaa muuttua jopa voimavaraksemme. ”Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat”, tämän lohdutuksen voi löytää Roomalaiskirjeen kahdeksannesta luvusta. Arvelen, että erityisesti kristityllä on Jumalan lapsena mahdollisuus nähdä elämässään uskollista huolenpitoa ja saada sellaista lohdutusta, mikä kuljettaa vaikeuksien ja jopa vääryyksien yli. Lohdutus tulee usein sanan kautta, Raamatusta.

Nyt kuitenkin tahtoisin viivähtää hetken ajatellen hyviä kohtaamisia. Mietin myös sitä, olisiko näitä mahdollista lisätä jollakin tavoin elämässä. Kysymys on siitä mitä arvostan, mihin tahtoisin vielä suunnata ajatukseni ja tekemiseni minulle annettuna aikana.

Keijo mietti kirjoitukseni kommentissa tähän tapaan: ”Kun tulee miettineeksi joitakin kohtaamisia ihmisten kanssa, jotka ovat olleet hyvin myönteisessä mielessä merkityksellisiä. Mietin, että mikä siitä tekee merkityksellisen? Itselleni nousi mieleeni, että ainakin se, että ko. kohtaamisessa tulee ymmärretyksi, kuulluksi, kunnioitetuksi ja arvostetuksi ja jollain tavalla enemmän tietoiseksi omasta itsestään, ajattelustaan, kiinnostuksistaan, tunteistaan, toiveistaan, tavoitteistaan jne. Sellaiset kohtaamiset ovat suuremmoisia Jumalan lahjoja.”

Pirkko Viherkoski pohti näitä asioita kirjassaan ”Kaiken lohdutuksen Jumala”. Hän mietti yhteisiä piirteitä elämässään tärkeisiin ihmisiin liittyen erityisesti lohdutuksen näkökulmasta. ”Ihmiset, joiden kautta olen erityisesti tullut lohdutetuksi, ovat 

-osanneet kuunnella ja heillä on ollut aikaa minulle

-olleet minusta kiinnostuneita ja olen ollut heille tärkeä

-ovat olleet uskollisia ja välittäneet huolenpitoa

-olen luottanut heihin, eivätkä he ole tuominneet minua

-he ovat viestineet omalla elämällään, että elämä on elämisen arvoista vaikeuksista huolimatta.”

Itse olen huomannut, että kaikenlainen kiire voi haitata kohtaamisissa, samoin se, ettei jotenkin ole vaan tilaa toiselle. Itseäni on joskus saattanut häiritä tilanteen nopea muuttuminen, jokin täysin odottamaton asia. Parhaimpiin kohtaamisiin on liittynyt rauha ja lepo. Se on voinut tulla joko ajan riittämisen kautta. Se on tullut ehkä kuin lahjana, kuin johdatuksena.

Minun on vaikea etsiä juuri nyt tilanteita ja kohtaamisia, jotka olisivat olleet erityisen tärkeitä itselleni. Enemmän tulee mieleen ihmisiä, jotka ovat merkinneet paljon hyvinkin erilaisista ja epätäydellisistä kohtaamisista huolimatta. Heidän merkitystään ei vähennä monenlainen osaamattomuuskaan. Arvostamisen, rakastamisen ja rinnalla kulkemisen viesti on välittynyt vahvana kaiken läpi. 

Anteeksiantamisen ja anteeksisaamisen armo liittynee myös tähän aiheeseen jopa usein kipeällä tavalla. Näillä alueilla joutuu kulkemaan, jotta voi suunnata eteenpäin, ja jotta löytyy tilaa uudelle. 

Olen miettinyt paljon sitä miten vähän nykyisin ollaan antamassa vanhuksille aikaa ja arvostusta. Kiireiset ja pakolliset huoltotoimet eivät mielestäni riitä, kun ihminen on siirtymässä kohta pois tästä elämästä. Vanhuksetkin kaipaavat samoja asioita kuin me paremmissa voimissa olevat. He kaipaavat arvostavaa kohtaamista, ja uskoisin, että useimmiten myös hengellistä tukea. Kenellä on lupaa tai edes jonkinlaista mahdollisuutta olla vaikuttamassa tähän?

Kohtaamisten arvo ajatellaan herkästi vain tämän elämän perspektiivistä. Itse en oikein voi kristittynä näin ajatella. Toki elämässämme on rakentunut paljon sen kautta mitä olemme itse saaneet tai miten meitä on kohdattu. Kuitenkin tulisi pitää mielessä myös iankaikkiset näköalat, sekä hyvä elämä viimeisiä päiviä myöten. 

Tein oikeastaan kirjani ”Virvoita sanallasi” erityisesti vanhukset tai hoitolaitokset mielessäni. Mietin sitä, että kuvan ja sanan yhdistelmä voisi puhutella ja rohkaista. Tekstin jätin lyhyeksi ja isolle fontille. Samoin viimeisimmän youtubeni, kahden minuutin hartauden, tein vanhuksia ja väsyneitä ajatellen. Linkki siihen https://youtu.be/itZoJInTVsU 

Nämä sydämelleni lasketut asiat eivät oikein mene eteenpäin. Tulisi olla ihmisiä, jotka voisivat liittää nämä oman elämänsä kohtaamisiin, heitä, jotka arvostavat samoja asioita. Ehkäpä ne eivät ole tarkoitetutkaan etenemään. Jospa ne palvelevat sinä aikana, jolloin minä itse olen varsinainen vanhus. Näin voin ajatella, ja rukoilla, että Isä antaisi minulle vuosia.

Mitähän mietteitä sinulle nousee aiheesta?

Ceta Lehtniemi