Kirjoittajalta cetalena

Kirjoitan puhelimellani vuoteessa aamuvarhaisella kesämökillä. Tuntuu, että nyt tarvitsen ikään kuin ”päiväkirjaa” tuekseni, tällaista ilman valojen sytyttämistä ja kynän etsimistä toimivaa.

Vuodenvaihteessa Lohjan Seudun Kristilliset Eläkeläiset ry päätti osallistua Lohja 700 -juhlavuoteen sekä näyttelyllä että paneelikeskustelulla. Minulle lankesi näyttelyn kokoaminen.

Maaliskuun tilaisuudessamme sain pitää lyhyen kuvahartauden ja esitellä näyttelyn tavoitteet. Käytin tähän kymmenen minuuttia ja jätin jäsenille yhteenvedon näyttelyn tavoitteista sekä yhteystietoni.

Kun ymmärsin nopeasti, että kuvia tulee paljon, päädyin siihen, että kiinnitän kuvasuurennokset ohuille grafiikan kartongeille kaksipuolisella teipillä. Kartongit kiinnitän karttanupeilla sermeille. En kehystä kuvia, koska yksittäisten kuvien laittaminen raameihin tuntui väärältä ratkaisulta.

Kuvien taltioimisen ihmisten rakkaista albumeista olen hoitanut valovoimaisella puhelimella käsivaraisesti. Suurimman osan kuvista olen tulostanut A4 kokoon edulliselle valokuvapaperille. Jonkin verran olen teettänyt A3 kokoisia kopioita. Niistä tuli korkealaatuisia ja erittäin edullisia.

Olen tavannut ihmisiä heidän kodeissaan, kirjastossa ja kahvilassa. Puhelin, kamera ja jopa äänityslaite on ollut mukanani. Tämä osuus on ollutkin todella paljon itselleni antavaa.

Vasta syyskuun alettua pääsin kiinnittämään töitä kartongeille. Viime viikolla sain vasta ensimmäiset hieman kookkaammat tulosteet. Pääsin näkemään silmieni edessä miltä kuvat ja tekstit näyttävät sommiteltuina. Päädyin myös siihen, että käytän kaikkia kartonkeja samassa suunnassa ja samalla korkeudella, vain värit hieman vaihtelevat. Näin lopputulos on siistin näköinen, vaikka kuvat ja tekstilaput ovat erilaisia ja eri kokoisia.

Projekti on lähes kohtuuton, kun huomioi aika vaativan mainostamisen. Näymme http://visitlohja.fi sivustolla, juhlavuoden tapahtumissa https://mylohja.fi/tapahtuma/elamankaaria-ja-kuvamuistoja-sadan-vuoden-ajalta/  sekä http://lähellä.fi sivustolla. Kaikista löytyy linkki myös yhdistyksemme kotisivuille, joita ylläpidän. Lisäksi tein kirjaston pystylle näyttöruudulle mainoksen sekä ilmoitustaulumainoksia.

Olen ollut tavallaan puolipäivätöissä koko vuoden. Tästä vuodesta tuli täysin erilainen mitä olin ajatellut. On asioita, joita olisin halunnut tehdä, mutta en joko löytänyt aikaa tai en pystynyt keskittymään. Silti tähän vuoteen mahtuu paljon erilaista hyvää, pieniä kotimaan matkoja ja ystävien tapaamista.

Näyttelyn sisältö on mielestäni tavattoman arvokas ja mielenkiintoinen. Vieläkin sen rakentelu on kesken, jopa kuvien ottamisen osalta. Tiedän ehtiväni tehdä kaiken, jos vain pysyn kunnossa enkä jännitä liikaa. Mökkipäiviä on kyllä vähennettävä, muuten työpäivistäni tulee liian pitkiä ja raskaita.

Tervetuloa Lohjan pääkirjastoon 3.-30.10.2023 kirjaston ollessa auki. Näyttely on toisen kerroksen galleriakäytävässä peräti kolmella kolmiosaisella sermillä. Eli käytössä on 18 pintaa.

Kuva 3.10.2023

Ceta Lehtniemi

Tein aamulla pienen YouTuben eilen puutarhassa kuvaamistani videoista, sisältönä pieniä kukkia ja hyönteisiä. Sitten lähetin sen Facebookiin ja sijoitin albumiin, jossa on kuvia ja videoita noin kahdeksan vuoden ajalta. No, otetaan tuo video tähän näkyviin: https://youtu.be/d5jJN2IuLBs

Kun katsoo Facebookin albumia, tulee näkyviin erilaisia kommentteja. Tulee esiin läheistä, ystävällistä keskustelua. Kuitenkin eniten minua koskettaa se, että siellä näkyy keskusteluni henkilöiden kanssa, jotka ovat jo perillä kirkkaudessa. Miten hyvä, että voin olla kiitollinen näistä keskusteluista ja jakamisistani. Tänäänkin törmäsin albumissani kahteen henkilöön, joiden tiedän kuolleen. Onko heidän Facebook-profiilinsa poistettu vai jäljellä? En tiedä tuota. Luulen, ettei profiileja ole vielä poistettu. Kuitenkin itse asialla oli niin syvä merkitys minulle, että päätin pysähtyä kirjoittamaan.

Välillä ajatellaan, ettei menneillä kirjoituksilla ole mitään merkitystä. Joskus taas ihminen leimataan vuosikymmeniksi jonkun kirjoituksen tähden. On merkitystä sillä mitä jaamme sanoin, kuvin, videoin. Välttämättä suurin osa jakamisistamme ei jää näkyviin millään tavoin. Ja silti sillä on merkitystä

Toisen näistä ikuisuuteen siirtyneistä tunsin kymmeniä vuosia. Olen nähnyt hänet siis lukuisia kertoja. Olin jollakin tavoin hänen hengellinen äitinsä tai isosiskonsa, vaikka hän oli iältään minua vanhempi. Olin osannut antaa hänelle aikaani.

Toinen henkilöistä oli tullut tutuksi Facebookin kautta, yhdeksi parhaimmista kavereista sosiaalisessa mediassa. En ollut häntä tavannut. Pidin kovasti hänestä.

Nämä ystävät kuolivat uskossa Jeesukseen. Hänelle, jonka tunsin paremmin, lähetin myös taitetun jaekortin postissa ja laitoin siihen varoiksi puhelinnumeron. Hän myös soitti minulle vielä ennen kuolemaansa.

Hyvin harvassa ovat ne ihmiset, joihin pidän yhteyttä muuten kuin tervehtien. Ja tavallaan joukko on sentään vähän suurempi, jos laskee mukaan sosiaalisen median ja jotkut harvat kirjat, lehdet tai puhetilaisuudet. Elämä on kylvämistä ja istuttamista. Toivon, että se voisi omalla kohdallani toteutua jotenkin aidosti ja kauniisti.

Olen viime kuukausina pyrkinyt kitkemään pois kahlitsevia, pelkoa aiheuttavia tai omaa arvoa väheksyviä asioita, jotain sisään rakentuneita kahleita. On myös itsestä kiinni mitä uskaltaa jakaa, mihin tahtoo laittaa itsensä likoon, tai mitä tahtoo oppia vielä. Mitkään ulos joutumiset, epäonnistumiset tai toisten sanomiset eivät toki saa estää minua kulkemasta eteenpäin.

Paljon on sitä mikä on mennyt rikki eikä ole säilynyt kauniina kuten luulin. Ihmissuhteet eivät ole aina olleet siten pysyviä kuin olin olettanut. Saan tuntea surua. Kuitenkin jokainen päivä on uusi. Vielä on kylvön ja jakamisen aika. Vielä on myös sopimisen, anteeksi annon sekä anteeksi pyynnön aika.

Vielä on rukouksen ja esirukousten aika. Vielä voi pitää rukousten kautta eräällä tavalla yhteyksissään myös heitä, joihin ei syystä tai toisesta säilynyt yhteyttä. Ehkä juuri näille ystäville luuli jakaneensa kovin paljon hyvää, ja ehkä myös jakoi. Taivaan Isä tietää. Sen mitä itse olen heidän kauttaan saanut, säilytän rakkaasti sydämelläni. En kuitenkaan säilytä sitä, mikä ei ole itselleni hyväksi. Se mitä säilytän tai haudon sydämelläni, vaikuttaa paljon siihen miten itse voin ja mitä kylvän eläessäni.

Aihe oli niin vahva, että yöllä heräsin näihin tuntoihin. Onneksi mieleeni tuli Sleyn raamattukurssin yhteydessä toistuvat sanat ”sinä Jumalalle rakas”. Samoin eräs pieni Armo riittää =lehden kuva auttoi. 
Tässä eri tavoin rampautuneet katsovat ristillä puolestamme kuolevaan Kristukseen, suuntaavat vaelluksensa kohti häntä. ”Niin Jumala rakasti maailmaa, että antoi ainokaisen Poikansa . . .” Tämä kuva silmissäni kuulin sisäisesti: ”sinä Jumalalle rakas”. Olin kai jo jotenkin valveilla, en osaa sanoa.

Ehkä tämä liittyi jotenkin myös Tammelan Kristus-päivien valmisteluun? Kenties puolestani rukoiltiin? Jätän loppuun myös tuon kukkakuvan. Minua on luonto hoitanut.
Ceta

Otan tämän artikkelin sisällön suoraan nettilehtisestä 2/2023 https://armokantaa.fi/category/yleinen/ Minusta sekä jaekuva että Lutherin rukouskirjasen teksti sopivat juuri helluntaihin. Kommentin kautta muu lehden sisältö tulee kauniisti esille.

T:ri Martti Lutherin Rukouskirjanen,
Saksankielestä suomensi Eero Hyvärinen, 1908 WSOY
Poimintoja kirjasta kieliasua kevyesti muuttaen, Ceta Lehtniemi

Jumalan sanassa varjelemisesta

Rakas taivaallinen Isä, minä rukoilen sinua sydämeni pohjasta, että äärettömässä hyvyydessäsi minua vahvistaisit, Hengelläsi valaisisit ja varjelisit. Rukoilen, että ilolla ja kiitollisuudella ymmärtäisin Poikaasi Herraamme Jeesusta Kristusta kirkastavan autuaallisen opin, johon sinun armosi on minutkin kutsunut ja johon olen pimeydestä päässyt. Varjele ja täytä tämä alkamasi työ ja antamasi ymmärrys elämäni loppuun, aina tulevaan elämään ja Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemiseen saakka.

Katso, Herra, tässä on tyhjä astia, suuresti kaipaa se täyttämistä. Herrani, täytä sinä se. Uskoni on heikko, vahvista minua. Rakkauteni on kylmä, innosta minua. Tee minut palavaksi, että rakkauteni lähimmäisiini olisi oikein palava. Minulla ei ole lujaa, vahvaa uskoa; on epäilyksiä ajoittain enkä voi silloin sinuun täydellisesti luottaa. Oi Herra, auta minua ja lisää uskoani ja luottamustani.

Sinussa on minulla koko omaisuuteni aarre kätkettynä. Minä olen köyhä, sinä olet rikas ja olet tullut köyhiä armahtamaan. Minä olen syntinen, sinä olet vanhurskas. Minussa on syntiä kuin virrassa vettä, mutta sinussa on vanhurskauden täydellisyys. Sen tähden pysyn sinun luonasi. Sinulta minä saan ottaa vastaan ja sinulle minun ei tarvitse antaa.

Lisään Keijon rohkaisevan kommentin tähän koskien Armo kantaa -nettilehtistä 2/2023. Laitoin linkkeinä näkyviin nuo mainitut runot.

Hei, kiitos jälleen armo kantaa 2- sisällöstä! Ainakin itselleni nousseita merkittäviä sanoja ja tekstejä, teemoja: lepo, rauha, toivo, koti, turva, armo sovitus…Kuinka ajattomia ja erityisen ajankohtaisia nykyisessä maailman tilanteessa.

Ja kuinka pieni ihminen tarvitseekaan kuulla näistä kaiken sen informaatiotulvan keskellä, jonka sisällöt ovat täynnä pahuutta, väkivaltaa, ahneutta, vääryyttä, sortoa, epäoikeuden mukaisuuutta jne., jotka ruokkivat pelkoa ahdistusta, epätoivoa jne.

Aivan upea oli tuo Liisan runokin, jossa hän oli varsin osuvasti sanoittanut kysymysten muodossa noita hyvin tuttuja tuntoja, joita me kristittynäkin ihmisyytemme puolesta koemme ja kyselemme tämän usein niin lohduttoman näkyvän todellisuutemme keskellä. https://armokantaa.fi/toivo/

Ja toisaalta runo sanoittaa myös niitä toivon ja elämän näköaloja, joiden perusta lepääkin itsemme ulkopuolelta tulevan evankeliumin pohjalla. Sen näkymättömän maailman, joka on todellisempi kuin tämä näkyvä, joka kerran katoaa.

Hyvin lohdullista luettavaa oli myös tuo Lean runo. Siitä todellakin välittyi tunne ja kuva, että voi ihmisenä kovin hauraana, heikkona, uupuneena ja avuttomana kätkeytyä Taivaan Isän syliin. Runoa lukiessa tuli mieleeni Raamatun teksti, muistaakseni jostakin Mooseksen kirjasta sanat: ”sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkisen käsivarret”. https://armokantaa.fi/heikkona-tulla-saan/

Ja kyllä oli jälleen niin upeiden, rauhoittavien ja osuvien kuvien kautta tekstejä ja sanoja yhteen soinnutettu. Mielestäni kokonaisuutta vallitsi aivan upea harmonia.

Muutamalle ihmiselle postitan sähköpostitse Armo kanta -nettilehtistä. Tässä yksi palaute: ”Kiitos, Ceta Armo kantaa lehdestä  ja siitä. että pidät minua ajan tasalla.  Ja kiitos myös Liisallle ja Lealle lohdullisista runoista.”

Tämän artikkelitekstin kirjoitin jo seuraavan, vielä odottavan Armo kantaa -nettilehtisen sisäsivuille. Sitä on vaikea tuosta enää lyhentää. Olen yrittänyt. Sama aihepiiri on ollut esillä mm. täällä Särjettyjen sydämet eläviksi En ole vielä päättänyt tuleeko kirjoitukseni tai YouTubeni nettilehtiseen.

Tarkoitukseni oli puhua noin viiden minuutin YouTube mökkirannassa. Lähtökohtana tuolloin kuusi vuotta sitten oli se, että minusta kristillisissä piireissä kiinnitettiin hiukan liikaa huomiota eheytymiseen ja ehkä menetelmiin, jotka sitä lahjoittaisivat.

Kiinnittäisin itse yhä enemmän huomiota siihen, mitä Jumala on lahjoittanut meille Jeesuksessa Kristuksessa. Jumala tekee meissä omaa murtavaa työtään, jotta hänen sanansa ja Henkensä voisivat vaikuttaa meissä hyviä asioita kuten syntien tunnustamisen ja anteeksiannon vastaanottamisen, Kristukseen juurtumista ja Hengen hedelmää, myös lähimmäisen avun tarpeen näkemistä. Voimme olla hyvällä tavalla särjettyjä ja murtuneita, kun Jumala on saanut meidät omikseen, tehnyt eläviksi.

Kun Jumala tekee meidät eläviksi Kristuksessa, meissä tapahtuu Raamatun lupaamia hyviä asioita, se on totta. Itsekin kuvaan usein runoissani sitä, mitä koen saaneeni Jumalan yhteydessä.

Kun ikää tulee lisää, tulee monenlaista vaivaa, ja huomaa itsessään samoja vikoja kuin ennenkin, joskus jopa saman kaltaisia ahdistuksia ja mielialan vaihteluita. Kristus on tullut kuitenkin elämän perustaksi ja kalliopohjaksi. Eräässä runossani kuvaan asiaa näin:

Tulit kallioksi

Katson usein rantaheiniä ja kaisloja. Välillä ne ovat terhakkaasti pystyssä, toisinaan pisaroilla nuokuksissaan. Ehkä sinä myös olet huomannut tämän. Ne kuvastavat jotenkin ihmisen vaihtelevia tunteita.

Aloitin äänitykseni istuen rannassa. Siellä syntyi luonnon rauhassa puheeni, vaikka jouduinkin äänittämään sen sisällä, kun luodon naurulokit innostuivat kirkumaan. Pienikin rauhoittumisen hetki voi olla merkitsevä, vaikka sen jälkeen olisi kuinka paljon ajan levottomuutta, meteliä ja ”kirkunaa” ympärillä. Ehdimme saada usein pienessä hetkessä yllättävän paljon sisällemme hyviä asioita.

”Eheytymistä” tapahtuu usein luontevalla tavalla Jumalan yhteydessä eläen. Minulla on se tunne, että kyseessä on silti salaisuus, jota on vaikea määritellä. Jumala on Henkensä kautta meissä. Hän käyttää myös niitä lahjoja, joita olemme saaneet jo synnyinlahjoina tai joiden kehittämiseen olemme kokeneet erityistä halua. Raamatun sanalla on tässä suuri merkitys, myös seurakunnalla tai yleisemmin muilla ihmisillä. Kuulumme yhteen ja palvelemme toisiamme, ja samalla saamme itse siunausta osaksemme. On myös hyvä muistaa anteeksiannon merkitys, koska Raamatussa kehotetaan tähän.

Jeesukseen katsominen on tärkeintä, sitä kautta muu avautuu aikanaan ja tavallaan. Pysytään Jeesuksessa, hänessä on kaikki. Ceta

https://youtu.be/cXrULYEdfng

Edelliset kaksi nettilehtistä löydät tuosta https://armokantaa.fi/category/yleinen/   Joudun vielä miettimään tuleeko tämä kirjoitukseni, runoni ja/tai YouTubeni yhdeksi seuraavan lehden sisäsivuksi. Tällä on kuitenkin jokin paikkansa nyt, kun seuraava lehti on hiljakseen syntymässä lähiviikkojen aikana. Pääteemana on lohdutus. Ceta

Lisäystä:
Kommenttikentät ovat suljetut roskapostihyökkäysten vuoksi. On kuitenkin yksi kohta, johon voit kirjoittaa kommentin, ”ajatustenvaihtoa”. Se löytyy HAE -toiminnolla. En voi julkaista kommentteja, mutta katson jonkin paikan mihin vastaan. Ehkä laitan tämän kirjoituksen jatkeeksi. Usein uskon kautta Kristukseen on löytynyt suuri ja tervehdyttävä apu ihmiselle, joka on kokenut raskaan menetyksen, väkivaltaa, hyväksikäyttöä, riippuvuusongelmia jne. Moni haluaa sydämestään välittää lähimmäisilleen sitä lohtua mitä on saanut Jumalalta. Juuri tästä syystä kaipaan itsekin vuorovaikutusta, etten ketään satuttaisi. Joskus kuitenkin näillä alueilla myös rahastetaan, tehdään asiat yksinkertaisiksi tai luotetaan liiaksi ihmisen omiin tekoihin. Mutta voin nähdä asioita väärin. Ceta

Kommentti, tärkeä minulle:
”Todella hyvä on kirjoituksesi. Siitä lainaus: ”Lähtökohtana tuolloin kuusi vuotta sitten oli se, että minusta kristillisissä piireissä kiinnitettiin hiukan liikaa huomiota eheytymiseen ja ehkä menetelmiin, jotka sitä lahjoittaisivat.”
Näin tapahtuu edelleen, ja tällainen opetus on vaan lisääntynyt. Opetusta eheytymisestä, sekä sitä koskevia kursseja ja kirjoja on yhä enemmän. Ja niitä mainostetaan.
Huomio tulisi olla kuitenkin ennen kaikkea tässä, mitä kirjoitat:
”Kiinnittäisin itse yhä enemmän huomiota siihen, mitä Jumala on lahjoittanut meille Jeesuksessa Kristuksessa.”
Juuri tätä opetusta ja korostusta tarvittaisi nyt tänä aikana.
Juuri rikkinäisyydessämme ja vajavaisuudessamme, kaikessa heikkoudessamme Jumala on lähellä ja lahjoittaa apunsa, lohdutuksensa ja armonsa. Myös vapauden ja ilon. Niin Hän tekee päivittäin. Hän tuntee meidät ja tietää, mitä olemme ja tarvitsemme. Ja vain Hän näkee ja tietää.
Pari lainausta vielä kirjoituksestasi:
”Eheytymistä” tapahtuu usein luontevalla tavalla Jumalan yhteydessä eläen. Minulla on se tunne, että kyseessä on silti salaisuus, jota on vaikea määritellä. Jumala on Henkensä kautta meissä. ”
”Jeesukseen katsominen on tärkeintä, sitä kautta muu avautuu aikanaan ja tavallaan.”
Näin ajattelen minäkin”

13.6.2023 Aika paljon on tullut muutoksia tähän kirjoitukseen ennen Armo kantaa 3/2023 julkaisua. Runon vaihdoin. Tekstin sanamuotoihin tuli muutoksia. Aihe on kovin herkkä ja altis väärinkäsityksille. Näette sitten lehdestä mitä muutin. Pidin tätä esillä juuri sen vuoksi, että esirukoukset voisivat vaikuttaa minussa ja tekstissä Isän mielen mukaisia asioita.

Markuksen evankeliumi 14:
Ja kun hän oli Betaniassa, pitalisen Simonin asunnossa, tuli hänen aterialla ollessaan nainen, mukanaan alabasteripullo täynnä oikeata, kallista nardusvoidetta. Hän rikkoi alabasteripullon ja vuodatti voiteen hänen päähänsä. 
Niin oli muutamia, jotka närkästyivät ja sanoivat keskenään: ”Mitä varten tämä voiteen haaskaus? Olisihan voinut myydä tämän voiteen enempään kuin kolmeensataan denariin ja antaa ne köyhille.” Ja he toruivat häntä. Mutta Jeesus sanoi: ”Antakaa hänen olla. Miksi pahoitatte hänen mieltään? Hän teki hyvän työn minulle.

Köyhät teillä on aina keskuudessanne, ja milloin tahdotte, voitte heille tehdä hyvää, mutta minua teillä ei ole aina. Hän teki, minkä voi. Edeltäkäsin hän voiteli minun ruumiini hautaamista varten. Totisesti minä sanon teille: missä ikinä kaikessa maailmassa evankeliumia saarnataan, siellä sekin, minkä tämä teki, on mainittava hänen muistoksensa.

Ja Juudas Iskariot, yksi niistä kahdestatoista, meni ylipappien luo kavaltaakseen hänet heille. (14:3-10)

Sain elinikäisen opetuksen ja lohdutuksen, kun Heikki -pappi sanoi tämän luettuaan muutaman sanan näistä jakeista. Hän sanoi mm. että on erilaisia ja joskus oudoltakin vaikuttavia asioita, joita tehdään rakkaudesta Jeesukseen. Kun tästä torutaan, niin ollaan lähellä Juudaksen tietä. Miten tulisikaan nähdä sydämeen asti!

Olenko vain minä herkkä? Uskon, että meitä on monia satutettuja. Kirkon piirissä on ollut aina vastustusta herätysliikkeiden ihmisiä ja heidän sanomaansa kohtaan. ”Ei kirkossa tarvita evankeliointia”, näin sanoi eräs pastori 1980 -luvulla. Usein oli jokin seikka aivan väärin joidenkin työntekijöiden mielestä. Mikään ei pahoittanut mieltä niin kovin kuin tämän kaltainen moite. Toisaalta meitä seurakunnassa touhussa olevia vapaaehtoisia oli paljon, ja enin osa työntekijöistä suhtautui meihin todella hyvin. Kuitenkin yksi tai kaksi papin suusta kuulemaani moitetta ovat yhä mielessäni kymmenien vuosien jälkeen.

Monesta yhteydestä olen joutunut pois, joistakin lähtenyt hämmentyneenä ja rikottuna. Tämä on ollut monen muunkin kokemusta. Kun jotain herkkää syntyy uskonelämän alueella, ja sen tuo julki, kyse on hyvin arkaluontoisesta asiasta. Jos uskosta osaton nimittää sen roskaksi tai haaskaukseksi, tämä on melko helppo ohittaa. Mitä läheisempi tai mitä pitkäaikaisempi kristitty ei näe lainkaan hengellisen runoni, kuvani tai puheeni merkitystä, tai näkee sen jollakin pinnallisella tavalla, pahoitan mieleni.

Tuon edellä olevan laitoin lohdukseni. Tahdon ajatella Kristusta. Minun tekstini ja kuvani on tässä eräänlaista ylistystä, kiitosta tai kaipausta. Minä kirjoitan tänään itsekseni kipua pois, yritän ainakin. Laitoin nimittäin ystävälle sähköpostissa Armo kantaa n:ro 1 -nettilehtisen. Laitoin muutamalle valitsemalleni ihmiselle. Pari laittoi hyviä sanoja, pyysi jopa päästä postituslistalle. Silti tunteekseni jäi ikään kuin olisin postittanut lehden vain tuolle yhdelle ystävälle.

Kerron hiukan asiasta. Olemme tunteneet toisemme 1960- luvun puolivälistä lähtien. Juuri hän iloitsi uskoon tulostani. Häneltä tuli nopeasti vastausposti lähetettyäni nettilehtisen linkin hänelle. Poistin viestin välittömästi. Muistiin jäi: ”Tämä on varmaan nyt jotain sitä samaa evankeliointia, mitä sinulla on ollut monenlaista ennenkin. En ole useampaan vuoteen tilannut mitään hengellisiä lehtiä. En jaksa niitä lukea. Minä olen tavallinen luterilainen kristitty ja luotan Jumalan suureen armoon.” Lisäksi sain liitteen erääseen artikkeliin, joka käsitteli Venäjän toisinajattelijoita. Hän kertoi halustaan seurata keskeisiä tapahtumia.

Kun itse ja nuoruuden ystäväni ikäännymme, koemme yllätyksiä ja väärinkäsityksiä. Vastasin, että kuvien ja tekstien kanssa puuhailu on osa itseäni ja liittyy omaan hengelliseen elämääni. Toivon, että yhteytemme jatkuu myös vastaisuudessa.

Vasta tätä kirjoittaessani uskon päässeeni tasapainoon. Sitä ihmettelin kuinka vahvana nousi vuosikymmenten takaa papin sanat, ettei kirkossa tarvita evankeliointia. Juuri nyt olemme ehkä astumassa entistä syvemmin aikaan, jossa joudumme ulos kirkosta, jos olemme kuten tuo nainen evankeliumitekstissä, jos toimimme siten kuin sydän kehottaa.

Luen vielä kerran oman runoni ja katson ottamaani ja muokkaamaani kuvaa. Minä jatkan tällä tiellä. On hyvä vetäytyä hiljaisuuteen ja rukoukseen. Jeesus on meidän puolellamme. Hän ei halua, että mieltämme pahoitetaan.

Itselläni on halu kirjoittaa sekä puhua pikku YouTubeihin helposti, rauhallisesti ja kauniisti ajatellen juuri heitä, jotka eivät kovin paljon jaksa. Olen yrittänyt kirjoittaa kristinuskon keskeisistä asioista Armo kantaa -nettilehtisessä. Jatkan eteenpäin. Luulisi, ettei muutaman minuutin videon kuuntelu olisi yhdellekään kristitylle liian raskasta tai vastenmielistä evankeliointia. Yritän aina pitää esillä myös Raamatun jakeita, jotka ”eivät tyhjänä palaa”.

Kuin taisteluni kuullen, laittoi yksi ystäväni viestin, että hän tahtoo kuulla noita YouTubejani. Jumala näki sydämeeni ja lohdutti välittömästi ystävän kautta.”Miksi pahoitatte hänen mieltään?” Ollaan herkkiä antamaan kiitosta. Minäkin tahdon nähdä paremmin sen mikä on tehty rakkaudesta Jeesukseen. Koetan myös muistaa, että iän lisääntyminen voi muuttaa niin minua kuin ystäviäni. Ehkä kuitenkin vuosien päästä on merkitystä sillä etten sulje ystävää elämästäni, vaikka hämmennyin kovasti hänen vastausviestistään.

Seuraavan aamun lisäys. Eräs ikäiseni ystävä kertoi jopa tulostaneensa Armo kantaa -nettilehtisen kirjoituksia ja runoja. Tämän olin aivan unohtaa. Nyt muistan myös, että viestillään minua hämmentänyt ystäväni kertoi, että hänellä tutkitaan mahdollista muistisairautta. Huomioin asian vastausviestissäni, pyysin että hän pitäisi minut ajan tasalla. Osasin toimia hyvin, vaikka olin joutunut jonkinlaiseen tunnesekamelskaan. Uskon, että alkava muistisairaus aiheuttaa monenlaista hämmennystä ja jopa irtaantumista ystävien kesken. Silloin painaa vaakakupissa eniten läheisten arvot, ja turvautuminen heihin on kaikkein olennaisinta. Ehkä soitan ystävälleni muutaman kuukauden päästä ja kysyn hänen vointiaan.

Linkki vielä nettilehtiseen https://armokantaa.fi/2023/04/06/armo-kantaa-1-2023/

Ceta

Olen joutunut syvällisesti miettimään miten elämäni voisi olla hyvää, ja miten osaisin elää oikealla tavalla Jumalan johdossa. Olen myös miettinyt mikä kuormittaa minua, mikä ei. Samoin olen ajatellut asioita, joista saan iloa. Vastaavasti pyrin ymmärtämään minkälaiset asiat jäävät harmittamaan tai kiukuttamaan. Jotain ymmärrän. Pitäisikö 73 vuoden iässä olla jo hiukan taitavampi näillä alueilla?

Ehkä yksi kuormittava asia on siinä, että tahdon sitoutua siihen mihin olen ryhtynyt. Tahdon myös suunnitella pitkällä aikavälillä tehtäviäni ja harrastuksiani. Tahdon nähdä eteenpäin. Useimmat antavat vaan asioiden liukua omalla painollaan. Minun sisimpäni kaipaa selkeyttä ja johdonmukaisuutta. Ehkä en voi kovin paljon muuttua, ja muita en luonnollisesti edes halua muuttaa. Lisää huolettomuutta kaipaisin elämääni. Mutta eihän tätäkään pitäisi huolestuneena pohtia.

En voi ajatella myöskään niin, että vain istun ja odotan, että kuormittumisen tunne ja alakulo väistyvät. Minun kohdallani asiat toimivat toisin. Tahdon luoda jotain. Tahdon tuottaa iloa. Tahdon jakaa jotain kaunista, kuvia ja sanoja. Innostun herkästi, ja tällöin olen onnellinen.

Tahdon suuntautua ulospäin. Tahdon kohdata ihmisiä. Tahdon myös hiljentyä, kohdata Jumalaa, kuulla häntä.

Niin sitten vain syntyi nettilehtinen Armo kantaa. Ensimmäinen numero on luettavissa tästä: https://armokantaa.fi/2023/04/06/armo-kantaa-1-2023/

Etusivuna on toistaiseksi lyhyt asian esittely, joka avautuu domainilla http://armokantaa.fi Minulla on se toive, että tuota kautta voisin kutsua ihan muutamia ihmisiä mukaan lehden tekoon. Tämä mainostaminen tapahtuu toistaiseksi täällä kotisivuillani. En usko, että ystävät voivat vielä käsittää miten pientä mukaantuloa ajattelen. Yksi puhutteleva kuva tai lyhyt sanallinen jakaminen voisivat olla suuria asioita jollekin ihmiselle jossain. Voimme muistella miten pienen pojan vähäiset eväät ruokkivat ison joukon ihmisiä, kun Jeesus itse siunasi kaiken.

Minua itseäni siunasi ja virkisti, kun sain miettiä rukoillen nettilehtisen nimeä ja olla vuorovaikutuksessa muutaman ihmisen kanssa. Jokunen päivä yhteyttä, vuorovaikutusta ja rukousta vahvistivat itselleni sitä, että armo todellakin kantaa. Samoin sain jonkinlaista itsetuntemusta jälleen siinä mikä virkistää minua ja mikä kuormittaa minua. Kiitän sydämestäni myös niitä ystäviä, joiden nimeä tai nimimerkkiä ei näy tässä ensimmäisessä numerossa.

Yritän olla itselleni armollinen ja koitan tulla toimeen itseni kanssa. Nuo piirrokset tein uupumuksessa ja alakulossa vuosia sitten. Koin, että kuvissa olin noin seitsemän vuoden ikäinen, huoleton lapsi.

Jotain syvästi ihanaa huolettomuutta olen ehkä kadottanut? Nyt vaan eteenpäin näillä eväillä mitä on! Enhän muuta voi. Jumalan armo kantaa kyllä.

Ceta

Jälkikirjoitus:
Muutin artikkelin otsakkeen muotoon ”Kantaako armo minua?” Näin tekstini ja otsakkeeni puhuvat samasta asiasta. Koen, että armo kantaa minua olen sitten huolestunut tulevasta, innostunut jostain aikaansaannoksestani tai jotain kärsimättömästi odottava. Juuri voimakkaiden tunteiden keskellä olen joskus myös luova ja samalla kenties ahdistunut. Yllätyn aina, kun jotain hyvää syntyy omien huonojen ja ristiriitaisten tuntemusten keskellä.

Armo ei ole tässä artikkelissa lain alla elämisen vastakohtana. Kirjoitus ei ole edes ajateltu teologiseksi. Se on henkilökohtainen. Olen kadottanut paljon lapsen huolettomuudesta ja aitoudesta, mutta löytänyt mielestäni vakaan turvan Jumalassa. Tätä turvaa voin kuvata sanoin: ”armo kantaa”. Samoin pyrin katsomaan itseäni hiukan huumorin kautta.

Olen saanut paljon hyviä kommentteja artikkeliini. Kiitos jokaisesta!

Uskomatonta, että tänään aamulla tuli mieleen tämä laulun otsake ”Älä silmä pieni”. Minun piti oikein etsiä sanat netistä. En ole pienenäkään laulanut edes muiden mukana, vaan kuunnellut ainoastaan hiljaa sanoja. Todella yllätyin.

ÄLÄ SILMÄ PIENI

Älä silmä pieni, katso mihin vain, älä silmä pieni, katso mihin vain, sillä Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen. Älä silmä pieni, katso mihin vain. 

Älä korva pieni, kuule mitä vain, älä korva pieni kuule mitä vain, sillä, Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen. Älä korva pieni kuule mitä vain.

Älä käsi pieni, koske mitä vain, älä käsi pieni koske mitä vain, sillä Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen. Älä käsi pieni koske mitä vain.

Älä jalka pieni, astu mihin vain, älä jalka pieni astu mihin vain, sillä Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen. Älä jalka pieni astu mihin vain.

Älä kieli pieni, puhu mitä vain, älä kieli pieni puhu mitä vain, sillä Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen. Älä kieli pieni puhu mitä vain.

Älä sydän pieni, mieti mitä vain, älä sydän pieni mieti mitä vain, sillä Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen. Älä sydän pieni mieti mitä vain.

Koin lapsena laulun sanat hiukan pelottavana, ja silti turvallisena. Luulen, että turvallisuus tuli siitä, että olin lapsijoukon keskellä. Pelottavuus nousi ehkä siitä, että ajattelin Jumalan rankaisevan pienimmistäkin rikkeistä. Tällainen oman mieleni ”rikos” saattoi olla se, että menin joskus ottamaan luvatta keksin tai jotain muuta makeaa. Jos tämä laulu olisi tullut radiosta juuri, kun mietin jotain pahaa tai murjotin suuttuneena, olisin kyllä säikähtänyt.

Nyt tunnen Jumalaa enemmän. Tiedän jotain Raamatusta ja kristinuskosta. Tunnen myös itseäni paremmin. Taitaa olla hyvä aika palata laulun sanoihin vuosikymmenten jälkeen. Erityisesti mietin asiaa tällä kertaa kuvien katsomisen ja jakamisen kannalta. Mielessäni on myös kotisivut, Instagrammi ja Facebook.

Ihminen on kokonaisuus. Itse olen jakanut usein kuvan ja sanan yhdistelmää. Kaikkeen on liittynyt hengellisyys tavalla tai toisella, myös arkisuus ja ihmisen tavallinen elämä. Juuri Facebookissa moni jakaa tarkoituksella vääristettyjä tai väärennettyjä kuvia. Myös videopuheet saattavat olla sellaisia, mitä kukaan ei puhuisi kasvokkain. Kun selaa omassa kodissaan Facebookia, joutuu katsomaan ja kuulemaan sekä turhanpäiväistä että vahingollista. Sitä ei voi välttää.

Jumala on kaikkitietävä, kaikkinäkevä. Hän tuntee sydämeni ajatukset. Tämä on myös todella lohdullista, kun ymmärtää Jumalan rakkauden. Se, että Hän on meitä lähellä kaikessa ja on armahtava Isä, on äärettömän suurta ja ihanaa. Sanan perusteella tiedämme, että Jeesus on kuollut ristillä syntiemme tähden ja on vieläpä ylösnoussut. Hän rukoilee vielä kirkkaudessa puolestamme. Jumalaa ei tarvitse pelätä enää sillä tavoin kuin lapsena koin. Nyt mielelläni osoitan käytännössä jumalanpelkoa siten, että yritän olla vastuullinen siinä mitä jaan ihmisten katsottavaksi ja kuunneltavaksi.

Minulla on myös vapaus, jota vasta olen harjoitellut. Saan sulkea pois niitä facebook -kavereita, jotka jakavat toistuvasti vahingolliseksi kokemaani. Saan laittaa tauolle ihmisiä. Saan varjella omaa sydäntäni sillä, etteivät mitkä hyvänsä sanat tai kuvat ole edessäni lähes päivittäin. Saan kokea vapautta. Pyrin keskittymään siihen, mikä on minulle annettua.

Tämä on Evankeliumin opintoyhdistyksen lehden Armo riittää kansikuva (lehti ei ilmesty enää). Noihin aikoihin eli kolmetoista vuotta sitten, aloin lähettämään lehteen kansikuvia. Ilman kuvaakin sanat ”armo riittää” yhdessä tuon eräänlaisen logon kanssa puhuttelee minua syvästi joka kerta. Logolla tarkoitan tuota kuvaa missä eri tavoin rampautuneet ihmiset kulkevat ylös kohti ristillä riippuvaa Vapahtajaa.

Minusta tämä lehden kansikuva on sellainen kuva mihin voi kiinnittää katseensa juuri nyt lähestyessämme pääsiäistä. En valitettavasti voi enää tehdä lehtien kansikuvia. Teen paljon muuta, eniten sitä mikä ei näy Facebookissa. Teen kortteja ja kirjanmerkkejä, kuvavideoita, kuvahartauksia ja erilaisia pieniä kirjoja. Kirjoitan myös Kristelli -lehteen, ja kuva on aina mukana. Tämä toinen sivustoni esittelee enemmän kuviani https://cetalenan.fi/

En lapsena kuvitellut eläväni tämän kaltaista ikäihmisen elämää. Oikeastaan käsissäni on lähes ainoastaan sellaista mitä 1950 -luvulla ei voitu edes kuvitella. Tavalliset valokuvat ja paperille kirjoitettu ovat säilyneet vuosikymmenten ajan ja pidempäänkin. Tässäpä on mietittävää. Seuraavan artikkelin aihepiiri on idullaan. Käsittelen paljon vanhoja kuvia ja muistoja tänä vuonna. On tärkeää nähdä syvällisesti ajan muutos.

Linkki lastenlauluun https://youtu.be/I0rUTa9cQt8

Ceta

Olen juuri ehtinyt ottaa aamupalan ja olen keskittymässä Ollaan yhdessä -tilaisuuden valmisteluun omalta osaltani. Kuuntelin kuitenkin oman YouTubeni ( https://youtu.be/0Gl_QPns3ks  ) , johon olin tavallaan kuin varmuuskopioinut kuvahartauteni, jonka pidän tänään iltapäivällä. Tämä yllä oleva kuva pysäytti minut.

Olin laittanut ristin muotoisen matkaopasteen avaran maiseman kanssa oikealle sivulle. Meillä on horisontti kaukana. Se on myös lähellä, koska emme tiedä maallisen vaelluksemme pituutta. Vaellamme kuitenkin Jumalan kasvojen edessä, valkeudessa. Vaellamme myös kuin pyhyydessä, eräänlaisessa arkuudessa ja kunnioituksessa. Tämä ei tarkoita ilottomuutta, niin kuin joku saattaisi erehtyä ajattelemaan.

Tuo laaja maisema kuvassani oli kuitenkin maalauksenomainen ja hiukan hämyinen. Luottavainen matkanteko perustuukin siihen, että teemme matkaa sovitettuina ja armahdettuina Jumalan lapsina. Olemme johdatuksessa. Olemme rakastetut. Tiedämme olevamme kotimatkalla. Meitä odotetaan perillä.

Vasemman puoleinen kuva kertoo hetkessä elämisestä, pysähtymisestä ja näkemisestä. Krookuksen terälehdet puhuvat valkeudesta ja puhtaudesta. Eikö ole niin, että luottaessamme suurissa kokonaisuuksissa ja elämämme isoissa kysymyksissä hyvään Jumalaan, osaamme myös pysähtyä ja nähdä.

Silti usein käy myös niin päin, että kuljen huolissani ja murheissani, ja yhtäkkiä näen kukan tai oravan tai vaikka kauniisti kaartuvan heinän. Pysähdyn ja näen niin voimakkaalla tavalla, että unohdan hetkeksi kaikki muut asiat. Jumalan lahjaa on kaikki tämä.

Tiedän omasta elämästäni, ettei luottaminen ja lepo ole itsestään selviä asioita. Usein elämän mullistukset suorastaan murskaavat tavalla, jota ei voi kuvata eikä toinen ymmärtää. Muistikuvatkin jäävät ehkä puuttumaan. Tai sitten muistiin jää jokin yksityiskohta. Itse muistan äitini hautajaispäivästä kesäkuussa 1965 auroraperhosen, koiraan, jolla on nuo värikkään oranssit takasiivet.

Jumala on luonut meidät niin tarkasti ja ainutlaatuisesti, että hän osaa hoitaa ja johdattaa meitä lapsiaan aivan oikein ja jopa niin, että se välillä hiukan hymyilyttää. Tiedän, että joku ymmärtää näinkin vähästä mitä tarkoitan. Jumala saattaa antaa joskus mieleen kuin ehdotuksena, veisitkö ystävällesi tämän tai tuon asian. Kerran tämä asia oli kiristämättömät alushousut. Useammin olen saanut kehotuksen jakaa juuri tietyn raamatunjakeen.

Nyt todella sain kuin kaiken kiireen keskellä kehotuksen pysähtyä tuon valoisan kuva-aukeaman äärelle kuin ”höpöttämään” hetkeksi. Näin elän tänäänkin Jumalan kasvojen edessä pienenä ihmisenä sekä lähimaisemissa että laajoissa, avarissa, ehkä vähän hämyisissä näkymissä. Elän kuitenkin ristin viitoittamalla polulla, jolla tahdon pysyä.

Ceta

Joskus jo herätessä on halu kirjoittaa. Nykyisin minulla ei ole päiväkirjaa. Nämä artikkelit ovat tilalla. Miksi kirjoitan näin julkisesti ja sen kummemmin tarkistelematta? Tunnen, että näin on hyvä. Toiset tekevät live-videoita, minä live-artikkeleja.

Tunnen kiitollisuutta suvustani, perheestäni, elämänympäristöistäni, lahjoistani ja jopa kivuistani, joita olen kantanut. Tunnen kiitollisuutta ihmisistä, joiden kanssa juuri nyt teen elämän matkaa.

Tein juuri 72 sivuisen Ifolor -kirjan suvustani, taustoistani, lapsuudestani ja nuoruudestani vuoteen 1969 asti, jolloin olin muuttanut pois kotoa. Tässä on yksi pitkään katsomani valokuva. Kuvan lapsista nuorin on isäni. Tiedän sen siitä, koska kolme vanhinta lasta syntyivät vuosina 1911, 1912 ja 1913 (isäni). Nuorin sisaruksista, kaimani Ceta syntyi 1917.  
Olin kolme viikkoa sukukirjani äärellä. Onneksi olin skannannut ja valokuvannut materiaalin jo lähes vuosikymmen sitten ja tallettanut kaiken muistiin.

Kun katson kuvan isää, koen suurta rakkautta, erilaista kuin lapsena, erilaista kuin nuorena, erilaista kuin aikuisena perheellisenä. Muistelevan tunteet vaeltavat eri tilanteissa ja eri elämänvaiheissa täysin kiireettä. Nyt ymmärrän isääni paremmin kuin hänen eläessään. Vaikeimmat vuodet elin isän kanssa äidin sairastettua ja kuoltua. Silti olen äärettömän onnellinen, että sanoin isälleni puhelimessa juuri ennen hänen kuolemaansa 78 ikäisenä: ”Isä, olet minulle rakas. Kiitos elämän lahjasta. Tavataan sitten taivaassa”.

Tässä on oikealla äitini. Ja vasemmassa kuvassa ovat sisarukset. Uskallan laittaa esille vain ajan rajan yli siirtyneiden kuvia. Tuntuu, että näitäkin pystyn esittelemään kuin herkin sormin, herkin mielin, ikään kuin hiljaa kuiskaamalla.
Kaikkiin kuviin ja kaikkiin henkilöihin liittyy muistoja. Ensimmäinen tuohon vasemmanpuoleiseen kuvaan liittyvä muisto on, kun katson kuvaa yhdessä äitini kanssa hänen albumistaan. Hän muisteli kuvan äärellä aina isosiskoaan, Sylviä, joka kuoli noin kolmentoista ikäisenä. Jollakin tavoin tätä kautta minulle tuli ymmärrystä, että lapsen kuolema perheessä ei kosketa vain vanhempia, vaan myös sisaruksia.

Äidin lapsuudenkuvien, koulukuvien ja hänen saamiensa postikorttien äärellä ymmärsin, että äitini oli ollut kaupunkilaistyttö, kasvanut Tampereen keskustassa. Hän oli käynyt Tampereen tyttölyseota. Hänen kotinsa oli ollut Hämeenpuistossa. Miten erilaisia hänen myöhemmät ympäristönsä olivatkaan: pieni teollisuuskylä Linnavuori ja mökkisaari Suomenlahdella.

Kyllä jo lapsena jotenkin koin, että kasvaessani kiinni saaristoympäristöön, luontosuhteeseen, meren tuoksuun ja luonnonvoimien läheisyyteen, olin lähellä isäni suvun perintöä. Tätä korosti vielä se, että tätini Hagar ja Ceta keräsivät kasveja ja perhosia kesäisin. Äitini joutui merellä ehkä enemmän tekemisiin elämän mutkikkuuden kanssa, kun puuttui sähkö, juokseva vesi ym. Puuhella oli, öljylamppukin ja kaivo.

Itselläni on hyviä muistoja usein vähän vaivalloisesti syttyneestä öljylampusta ja valopetroolin katkusta. Ulkona oli pilkkopimeää, sisällä paloi valo ja hellassa oli tuli. Kaikki olivat läsnä. Lapsen muistot ovat huolettomia näkö-, kuulo-, hajuaistin ja ehkä jopa tuntoaistin viittoihin kätkeytyneitä tunnekuvia.

Aikuinen oli tuossa samassa hetkessä ehkä hyvin väsynyt pestyään alkeellisessa saunan myyrypadassa viiden hengen lakanapyykin ja miettiessään seuraavan päivän ruokaa. Isä oli saattanut ajaa Linnavuoresta kuuden tunnin automatkan tuoden perheen ja rakennusten tarvitsemaa varustusta. Olimme saaressa käytännössä koko kesän, eikä isällä ollut lomaa kuin heinäkuu.

Ehkä yksi merkitys kuvien katsomisella liittyy juuri siihen, että nyt saan muistella ja katsella kaikkea ns. ikäihmisenä. Lisäksi minulla on tallessa niin harvinaisen paljon muistoja ja kuvia ja taitoa kerätä niitä kirjaksi.

Lapsuudessa saamani onnittelukortit olivat tärkeitä. Pidin niitä tallessa ja levitin ne välillä katsoakseni niiden kuvia jälleen kerran. 
Muistokirja oli lapsuuteni aarre kiiltokuvineen ja värssyineen. Jollakin tavoin muistan myös sen, miten olen pitänyt käsissäni kiiltokuvia, kortteja, muistokirjaa, värikyniä, muovailuvahaa ym.

Tämä kaikki tavallaan rohkaisee minua nyt, kun en saa mitään korkreettista, kaunista aikaan, tarkoitan taidetta. Voinhan pitää välillä kädessäni telaa, sivellintä tai grafiikan kynää. Saan tänä älylaitteiden aikana levätä ja antaa mielen seikkailla pitäen kädessä vaikkapa vain lyilykynää tai liitua puhelimen sijasta. Tai voin vaikka rypistellä papereita, jos se tuntuu kivalta.

Tämän kirjoituksen talletan artikkeliksi ja julkaisen. Ceta live-artikkeli syntyi taas kerran. Olkaa hyvät! Laitan arkiartikkeleihin.