Matkalla muiden kanssa

 

Matkalla muiden kanssa

Olen viime aikoina pysähtyen havahtunut siihen, että minua itseäni ovat toiset ihmiset auttaneet. Keitähän tarkoitan? Nämä minua auttaneet henkilöt eivät tiedä tästä mitään. He olisivat aivan ihmeissään kuullessaan asiasta. Tämä apu on ollut hengellistä apua heiltä, jotka ovat sitä ehkä pyytäneet minulta. Oikeastaan näen, että jokainen Isän vierelleni antama ihminen on jollakin tavoin auttanut minuakin hengellisesti.

Ystävieni hengelliset kysymykset ovat olleet  jossain vaiheessa myös kuin omiani. Olen saanut muistella myös Isän antamia vastauksia ja sanan kautta saamaani rohkaisua. Vaikka en aina kertoisi mitään omista vaiheistani, voin välittää luottamusta kokemuksieni kautta. Ja toiselle näin välittäessäni jotain Jumalan hyvyydestä ja uskollisuudesta, saan itse monin verroin enemmän takaisin itselleni.

Jokainen puhelujen, viestien tai kirjeenvaihdon päässä oleva kristitty on myös Pyhän Hengen kautta ollut näkymättömällä tavalla yhteydessä. Joskus kirjoitin paljon paperikirjeitä henkilökohtaisina eri ystäville. Nyt kirjoitan kirjeitä” pääasiassa täällä. Tuntuu myös usein siltä, että esirukoukset kannattelevat minua. 

Rukoukset suunnataan Isälle, ja hän kuulee meitä, ja vastaa rukouksiimme ja esirukouksiimme oman aivoituksensa ja viisautensa mukaan, ja kuitenkin juuri meidän iankaikkiseksi parhaaksemme. Hän on luvannut auttaa hädän hetkellä. ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.” (Psalmi 50:15) Raamatussa on valtavan paljon kehotusta ja rohkaisua rukoukseen. Siellä on esimerkkejä rukoilijoista, ja Jeesuksen opettama Isä meidän -rukous.

Meillä on Jeesuksen Kristuksen ristin sovitustyön kautta pääsy tähän lapseuteen. Meillä on lapseuden henki, Pyhä Henki, joka on myös totuuden henki. Lapseus ei tarkoita jotain lapsellista, vaan pikemminkin sitä, että saamme oppia tuntemaan Jumalaa Isänämme. Saamme myös huomata, että teemme matkaa sisarien ja veljien kanssa. Meillä on myös hengellinen perhepiiri tämän tavallisen sukulaisuuden rinnalla.

Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa. (Gal.3:28) Yhteys Kristuksessa on arvokas asia. Jokainen on Jumalan silmissä saman arvoinen ja yhtä rakas. Hän näkee meidän turvaavan Jeesukseen, ja hän näkee meissä vaikuttavan Poikansa Hengen.

Kun näin yhdessä kuljemme eteenpäin muistaen toisiamme rukouksin, opimme paljon, ja saamme riittävän valon ehkä vain päivän matkalle, joskus pidemmälle. Opimme myös riippumaan kiinni sanassa. Välillä on ehkä aikoja, jolloin jaksamme jopa opiskella kristinuskon sanomaa teologisista kirjoista, tai pystymme lukemaan ja omaksumaan Raamatusta laajempia kokonaisuuksia. Joku saattaa päästä kristillisen opetuksen pariin helposti, kun toiselle se voi olla vaikeaa.

Vaatimattomat yhteisen jakamisen ja yhteisen rukouksen hetket, sekä yhteiset rinnalla kulkemiset, voivat merkitä tavattoman paljon. Niistäkin saattaa rakentua uutta luottamusta, jonka turvin jaksaa eteenpäin. Samoin hengellinen opetus saattaa kuitenkin löytää myös tätä kautta arkiseen elämäämme.

Johdata minua totuutesi tiellä ja opeta minua, sillä sinä olet minun pelastukseni Jumala. Sinua minä odotan kaiken päivää. (Ps.25:5) Sain nämä sanat ystävältä kuvien kera, ja sain ystävän kuvakoosteen artikkelikuvaksi. Tämä psalmin jae on rukous ja samalla uskon tunnustus. Se kertoo kaipauksesta ja odotuksesta. Odotetaan mekin yhdessä Jumalalta apua. Kerrotaan hänelle myös tunteemme ja kaipauksemme. Kuljetaan yhdessä eteenpäin, ja kuitenkin tämänkin psalmin sanat ovat omia ja omalta sydämeltä lausuttuja. Ne nousevat Jumalan lapsen omasta hiljaisesta kaipauksesta.

Tähän artikkeliin jätän kommentointimahdollisuuden. Toivon, että erityisesti uudet ja osaamisestaan epävarmat uskaltautuisivat mukaan. Kommentoida voi nimimerkillä. Vain minä näen sähköpostiosoitteen. Kuluvaa vuotta kysyttiin myös. Kotisivujen tai mainosten internet -osoitetta en julkaise nykyisin keneltäkään kommenteissa. Sen siis saa laittaa näkyviin, mutta se jää vain minun nähtäväksi. Toivon kommentteja sekä tekstiin että ystävän laittamaan kuvaan liittyen.

Ceta Lehtniemi

Sydämestänne, niinkuin Herralle

Saamme olla pieniä, vähäpätöisiä kuin tämä sammaleen pieni hapsu. Suunta elämässämme ja kaipauksemme olkoon oikeaan, vaikka usein hapuillenkin.

Sydämestänne, niinkuin Herralle

Kaikki, mitä teette, se tehkää sydämestänne, niinkuin Herralle eikä ihmisille,… (Kol.3:23) Tämä Kolossalaiskirjeen kohta sanottiin palvelijoille, ehkä jopa orjan asemessa oleville henkilöille. Ja samalla se sanottiin meille jokaiselle.

On vapautta saada tietää, että todellisuudessa jokainen viime kädessä tekee kaiken Jumalan edessä ja hänelle. Olemme Herran palvelijoita, emme kenenkään orjia, vaan vapaita Jumalan lapsia.

… tietäen, että te saatte Herralta palkaksi perinnön; te palvelette Herraa Kristusta. (Kol.3:24)

Perintö, jonka saamme, ei ole tämän maallisen elämän asioita eikä aikaan annettua, vaan liittyy iankaikkisuuteemme. Iankaikkinen elämä ja ikuinen Herran läheisyys kirkkaudessa liittyy tähän, mutta varmaan myös muuta, mitä emme ymmärrä.

Hänen herransa sanoi hänelle: ’Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.’ (Matt.25:21)

Minua joskus mietitytti tämä Matteuksen evankeliumin kohta leivisköistä. Vertasin sitä, mitä kukin oli saanut. Miksi jaettiin epäoikeudenmukaisesti kenelle yksi, kaksi tai viisi leiviskää? Nyt ajattelen aivan toisin, jopa niin, että se ei ole merkityksellistä montako leiviskä kukin saa. Se merkitsee, keneltä ne saadaan, ja tahdommeko asioida niillä antajan tahdossa ja hänen edessään, itse asiassa hänelle.

Se, joka sai yhden leiviskän, hautasi sen maahan. Hän ei tahtonut olla missään tekemisissä leiviskän antajan kanssa, saada oikeaa tietoa hänestä, saati palvella häntä. Hän oli tietävinään hänet kovaksi ja ankaraksi isännäksi. Hän syytti leiviskän antanutta jopa vääryydestä, siitä, että tämä leikkaa sieltä mihin ei ole itse kylvänyt.

Sen sijaan toiset leiviskänsä saaneet ymmärsivät nimenomaan lahjoittajan toisin, voisi kenties sanoa, että ikäänkuin armon evankeliumin kautta. Lahjoittajan luonteen voimme ymmärtää Kristuksen sovitustyössä. Siinähän Jumalan armo ja rakkaus suurimpana ilmenee. Emme palvele kovaa isäntää orjina, vaan elämme vapaina Jumalan lapsina. Sydämestämme elämme hänelle ja hänessä, ja myös hänen lahjoistaan.

Nämä kohdat ovat olleet minulle jollakin tavoin vaikeat, mutta ne ovat avautuneet ainoastaan evankeliumin lähtökohdasta. Tällöin ne ovat tulleet rakkaiksi. On suurta lahjaa, kun saa elää armahdettuna Jumalan lapsena ja taivaan perillisenä. Tähän sisältyy tieto siitä, etten pysty täysin tietämään, mikä on suurta tai arvokasta iankaikkisuutta ajatellen. Kun en tätäkään tiedä, on tavallaan jopa helpompaa, silloin ei torju jotain pois pitämällä sitä liian vähäpätöisenä.

Minun ei tarvitse edes huolehtia tästä tiedosta. Tiedän, keneltä olen leiviskäni saanut, ja tiedän kenelle tahdon elää. Tiedän kuka elämäni mittaa. Onneksi se en ole minä tai muut ihmiset. Onneksi se on Herra Jeesus Kristus, joka on jo nyt kantanut pahat tekoni, erheeni ja kuormani ristille kuollessaan puolestani.

Vielä on aika kysellä niitä pieniä asioita ja tehtäviä Herran edessä. Voi olla, että kaikki ymmärretään väärin ihmisten taholta, pidetään ehkä outona tai kummallisena. Joku näkee ja ymmärtää, että teen jotain herkkää ja rakasta. Moni voi kunnioittaa sitä ymmärtämättä täysin, joku taas pitää roskana ja vähäpätöisenä, jopa haitallisena.

En välitä muusta kuin siitä, että tiedän keneltä pienet askareeni saan. Olen kiitollinen, kun saan tuntea Hänet, ja oppia Hänestä lisää.

Ceta Lehtniemi

Lähetetty iPhonesta

Tiililän kirjan pohjalta 5

Miksi kristinuskoa ei voi uudistaa? 5. osa

Mitä on muuttumaton kristillinen usko, ja löytyykö sitä vielä?

Otan alkuun linkin Alma-median tekemään tutkimukseen. 

https://www.aamulehti.fi/uutiset/yli-viidennes-suomalaisista-turvaa-suurempaan-voimaan-mutta-se-ei-ole-jumala-kirkon-luoma-uskonnollinen-kuva-ei-vain-enaa-istu-omaan-henkilokohtaiseen-kuvaan-201055022/

Tämän mukaan reilu kolmannes suomalaisista uskoo kristinuskon mukaiseen Jumalaan joko luterilaisen kirkon tai muun kristillisen kirkon tunnustamalla tavalla. Johonkin korkeampaan uskovia on melko paljon.

Teologian professori, dekaani Antti Räsästä haastatellaan: ”Muuhun korkeampaan voimaan vastasi tutkimuksessa uskovansa keskimäärin joka viides. Mikä selittää uskon suurempaan, joka ei kuitenkaan ole jumala? Onko usko monelle nykyään välitila?

Räsänen nyökkää. -Siitä on varmaan aikalailla kysymys. Usein ei tiedetä, mitä jumalalla oikeastaan tarkoitetaan – sitten ajatellaan, että jos ei tunnu siltä kuin opeissa määritellään, ei varmaan usko ollenkaan. Omaa jumalaa ei osata lähteä luomaan, sillä mitään yhtä oikeaa tai selvää muotoahan ei ole.

Onko käsitys jumalasta asia, joka muuttuu, kun kirkko muuttuu tai yrittää muuttua? –Ihmisellä on perustava tarve turvautua itseään voimakkaampaan voimaan, joka on usein näkymätön ja tuonpuoleinen. Kirkon vastaus tähän ei välttämättä ole riittävä tai joitakin se ei kiinnosta, vaikka kysymys on olemassa. Silloin on hyvä miettiä, voisiko sanoman sanoittaa jotenkin erilailla ja saada ihmiset ymmärtämään.”

Voiko ihminen luoda oman jumalansa? ”Mitään yhtä oikeaa ja selvää muotoahan ei ole”, sanoo teologian tohtori Antti Räsänen. Juuri tässä kysymyksessä teologian tohtori Osmo Tiililä oli täysin eri mieltä. Voisi sanoa niin, että se pelastusteko, minkä Jumala näki hyväksi toteuttaa Jeesuksessa Kristuksessa, on muuttumatonta. Se on ihmisen arvostelun ja ymmärryksen yläpuolella ja ulottumattomissa. Ihminen ei voi luoda itselleen Jumalaa. Jumala on ilmoittanut itsensä ihmiselle.

Kun Jumalaa, Kaikkivaltiasta, ja hänen tekojaan aletaan arvioida ihmislähtöisesti, niin todellista elävää yhteyttä Jumalaan ei voi syntyä. Myös liberaaliteologit (esim. Rudolf Bultmann) kielsivät ihmeet, jopa Herran jumaluuden ja ylösnousemuksen. Osmo Tiililä erosi kirkosta, ja halusi myös herättää kirkkoa aitoon keskusteluun kristinuskon perustasta. Tämän keskustelun arvoa ei tahdota ymmärtää, vaan usein ohitetaan itse peruskysymys kuten tuossa Antti Räsäsenkin haastattelussa mielestäni tapahtui. Onko liian mutkikasta kertoa, mistä kristillisyydessä on kysymys?

Alma-median tutkimuksen mukaan 29% suomalaisista ei usko  millään tavoin Jumalaan. Kun tähän lisää vielä ne, jotka eivät osaa sanoa, niin luku on yli 40%. Kastettujen ja rippikoulun käyneiden määrä vähenee hiljakseen, eikä kouluissa tai päiväkodeissa saa olla mitään tunnustuksellista. Sairaaloissa ja hoitolaitoksissa on ymmärtääkseni mahdollista huomioida potilaan tai asiakkaan oma henkilökohtainen usko, niin kuin myös uskonnottomuus. Osmo Tiililä sivuaa kirjassaan myös ateistisen ajattelun taustoja.

Ateistisen filosofian edustajina Tiililä mainitsee mm. seuraavia nimiä: Karl Marx, Ludvig Feuerbach, Pierre Proudhon, Friedrich Nietzsche ja Jean-Paul Sartre. Viimeksi mainittu on ns. eksistentialisti, josta filosofi Esa Saarinen on kirjoittanut kirjan (painettu 1983). Sartre lähtee ateistiselta pohjalta: ei ole Jumalaa, ei mitään ylimaallista, ei liioin mitään elämän tarkoitustakaan. Sartre oli pessimisti. Kaikki eläminen on elämistä kohti kuolemaa, ja kuolema puolestaan on pelkkä loppu. Sartren vaikutus on Tiililän mukaan hänen julistamassaan tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden filosofiassa. (s.89)

Sartre yrittää löytää myönteisen tavoitteen totuudellisuudesta ja inhimillisestä itsenäisyydestä, oikeastaan ihmisen omana itsenään olemisesta, ja tätä voitaneen tulkita tavallaan ateistiseksi moraaliksi. Sartren eksistentiaalinen ihmiskäsitys pohjautuu Esa Saarisen mukaan rajoittamattoman vapauden idealle. Mikäli ymmärrän oikein, niin Sartren lähestymistapa on hyvin subjektiivinen, ja myös tietoisuus määritellään olemassaolona itselle.  

Nykyisin tietoista läsnäoloa harjoitetaan buddhalaisuudesta poimittujen mindfulness-oppien mukaan; ja jälleen korostetaan sitä miten saa olla juuri se mitä on, hyväksyä itsensä ja keskittyä läsnäoloon, tulla tietoiseksi jne. Onko ehkä niin, että nykyisin herkemmin harjoitetaan jotain uskonnollista menetelmää, kuin tutkittaisiin kirjallisuuden kautta elämän suuria kysymyksiä. Luotetaanko omaan kokemusmaailmaan enemmän kuin kyselyyn ja ajatteluun? Vai etsiikö nykyajan ihminen kokemuksia ja hyvää oloa välittämättä sittenkään mistään muusta, tai luottaen muun tärkeän seuraavan omaa hyvää oloa?

Kristinuskossa ei ole kysymys opeista, aatteista tai ideologioista, saati menetelmistä, joiden kautta etsitään läsnäoloa tai levollisuutta. Siinä ei kielletä eikä väistetä kysymystä syyllisyydestä, synnistä, kärsimyksestä tai kuolemasta. ”Kristinuskossa on kysymys elämästä Jumalan armahtamana Vapahtajan suuren sovitusteon varassa”, sanoo Osmo Tiililä.

Perspektiivimme tulisi olla tämä, mitä Tiililä kuvaa: ”Teemme yleensä Kristuksen ylösnousemuksenkin kohdalla tuon peruserehdyksen, missä otamme oman havaintomaailmamme ja oman käsityskykymme lähtökohdaksi, vaikka meidän tulisi menetellä toisinpäin. Tarkastamme Kristuksen ylösnousemusta luolastamme, vaikka meidän pitäisi tarkata luolaamme ylösnousemuksessa avautuneesta uudesta näkökulmasta. Ajallinen elämämme on pelkkää varjoelämää ylösnousemuksessa ilmestyneen iankaikkisen elämän rinnalla.”

On selvää, etteivät Jumalan olemassaolon kieltävä filosofia tai buddhalaiset meditaatiomenetelmät voi antaa meille minkäänlaisia todellisia hengellisiä vastauksia. Ne edustavat aina ihmisen perspektiiviä. Tiililä: ”Kristuksen ylösnousemuksen kosmillinen merkitys johtaa päätelmään, ettei luomakunta miltään sellaisilta osiltaan, joihin sen vaikutus ulottuu, ole sen jälkeen entinen. Meille tämä merkitsee käytännössä, että kun synnin syyllisyys oli sovitettu, tehtiin kohta myös synnin turmioseurauksetkin tyhjiksi. Kuolema menetti valtansa, otansa, kuten Raamattu sanoo, turmioluonteensa.”

Meidän kristittyjen ei tarvitse kieltää kuolemaa tai pitää sitä kaiken loppuna tai tyhjyyteen vajoamisena, saati jälleensyntymisenä. Tiililän kirjasta: ”Samoin kuin sovitusteko ylittää järkemme selitysmahdollisuuden, niin että meidän on jäätävä tuohon: Jumala näki hyväksi tehdä näin, samoin on Vapahtajan ylösnousemuskin sekä itsessään että merkitykseltään meille mysteeri. Emme käsitä, miten kuollut voisi herätä uudelleen elämään. Emme käsitä liioin, miten yhden kuolleista herättäminen voisi merkitä kuolemasta vapahtamista kaikille, jotka uskovat. Tähänkin täytynee soveltaa vain tuota samaa: näin on Jumala nähnyt hyväksi tehdä.” (s.73)

”Yhtä vähän kuin Kristuksen sovitusteossa oli kysymys pelkästään sovituksen aatteesta, yhtä vähän on nyt Kristuksen ylösnousemuksessakaan kysymys mistään aatteesta, opetuskertomuksesta, vertauskuvallisesta puheesta tai muusta sellaisesta. Evankeliumi julistaa tässäkin tapahtumaa: tämän Jeesuksen, jonka juutalaiset ristiinnaulitsivat, on Jumala herättänyt.” (s.74)

Ensinnäkin Jeesus todella kuoli. Tästä on tieteellinen tutkimus täysin vakuuttunut. Toiseksi Jeesus todella ilmestyi kuolemansa jälkeen. Hän ilmestyi uutena ja ihmeellisessä hahmossa, jota opetuslapset hämmästelivät, mutta kuitenkin samana Jeesuksena, joka oli ollut heidän mestarinsa. Herra ilmestyi opetuslapsille, jotka eivät häntä odottaneet, vaan olivat kaikkeen pettyneitä ja palailivat entisiin puuhiinsa, kun hän ilmestyi eri tavoin, eri tahoilla, monille yhtaikaa. Poimin tämän sivuilta 75 ja 76.

”Kristillinen usko Vapahtajan ylösnousemukseen ei ole mikään keksitty oppi, vaan se perustuu siihen, mitä ihmissilmin nähtiin, ihmiskorvin kuultiin ja mitä ihmiskäsi kosketti.” ”Kuolema on ihmisen viimeistä riisumista kaikesta omasta, raja, josta alkaa kokonaan uusi. Juuri kuoleman edessä tajuamme, mitä lopulta merkitsee, että meillä on elävä, ylösnoussut, suuri Vapahtaja.” Nuo edellä olevat lainaukset kertovat Osmo Tiililän henkilökohtaisesta, elävästä uskonyhteydestä Vapahtajaan.

Sivuilla 79 ja 80 Tiililä toteaa: ”Pyhä Henki asuu uskovissa Kristuksen Henkenä, ja tämä merkitsee, että hän hallitsee, opastaa, johtaa ja ohjaa näitä.” ”Henki ja Jumalan sana pitävät yhtä. Ei tule kerskata Hengestä omana erikoisvalona, sillä juuri siten joudutaan murheellisiin erehdyksiin ja raamatunvastaisiin oppeihin. Henki ei koskaan alistu ihmisen käskyläiseksi, ja elämässämme säilyy loppuun asti lihan ja Hengen välinen ristiriita.”

”Kun Henki ei ole ihmisten käskettävänä, tämäkin vahvistaa edellä sanottua: uskomme ei ole omaa tekoamme, uskon ratkaisut eivät ole omia ratkaisujamme, uskossa eläminen on uutta elämää Kristuksessa ja Kristuksen kanssa itse Isässä. Tätä on kristillisyys.”

Ceta Lehtniemi

Tiililän kirjan pohjalta 4

Miksi kristinuskoa ei voi uudistaa? 4. osa

Kahden todellisuuden maailmassa

Jokainen meistä elää kahden todellisuuden maailmassa, näkyvän ja näkymättömän. Ymmärrämme helposti tämän näkyvän puolen, mutta näkymättömään liittyen lainaan Tiililää. Hän mainitsee ihmisen sielunelämän, aatteet, henkiset virtaukset ja uskontojen todellisuuden. ”Lopulta kaiken tämän rinnalla ’kokonaan toisenlaisena’ (Karl Barth) itse elävän Jumalan majesteettinen, silmiltämme salattu todellisuus sekä hänen ylimaallinen valtakuntansa ’taivaallisine sotaväkineen’ (enkelit ja hyvät henkivallat) – niin kuin on uskomme mukaan myös saatanallinen todellisuus (perkele ja hänen henkivaltansa).”

”Jos Jumala, tämä ’kokonaan toisenlainen’, kaikkivaltias ja iankaikkinen, on jossakin vaiheessa erityisellä tavalla puuttunut ’tavalliseen’ historiaamme, ilmoittanut itsensä puheessa ja teoissa, jos hän toisin sanoen meistä riippumatta on toteuttanut ja yhä toteuttaa ’epätavallista’, ei hänen tahtonsa ja hänen tekojensa muuttaminen ole vähimmässäkään määrin meidän vallassamme.”

Kun puhumme vaikka vain tavallisista asioista, niin vaikutusmahdollisuutemme ovat rajalliset. Emme voi kääntää aikaa taaksepäin, emmekä vaikuttaa edessä olevaan kuin puutteellisen tietomme, ymmärryksemme ja vajavaisen tahtomme puitteissa, harkitusti tai väkivalloin. Ja kaikkeen on lisättävä vielä, ”jos Jumala tämän sallii”.

Jumala hallitsee sekä näkyvää että näkymätöntä todellisuutta. Jos ihminen hylkää tämän perustan, hänelle jää kaksi mahdollisuutta, kun hän pyrkii pääsemään perille näkymättömästä todellisuudesta. Ensimmäinen mahdollisuus on se, että hän selittää ylimaalliset ihmisten keksinnöiksi, saatanan taruolennoksi ja Jumalan toiveajattelun tulokseksi. Toinen mahdollisuus on, että ihminen tavoittelee salatieteellisin, mystisin tai suorastaan noituuden keinoin jonkinlaista yhteyttä näkymättömiin. Hän tavoittelee ehkä henkistymistä tai tuonpuoleisten saamista käyttöönsä (esim. spiritismi, antroposofia, magia). 

”Molemmissa tapauksissa on kysymys epäjumalanpalveluksesta. Edellisessä ihminen asettaa itsensä jumalakseen, toisessa hän luulee ’jumalallisia’ niin helposti saavutettaviksi, että hän voi ne omin voimin tavoittaa ja ohjailla niitä. Molemmat ovat ihmisen alkusynnin päämuotoa, ylpeyttä, itsensä korottamista ja asettamista kaiken mitaksi.”

Tiililä arvioi, ettei hänen kuulijoissaan ole edellisiin ryhmiin kuuluvia. Minun käsitykseni on se, että nykyisin kristillisissä tilaisuuksissa on kyllä runsaastikin edellisiin ryhmiin kuuluvia. Ehkä vain aivan periaatteelliset ateistit puuttuvat. Uushenkinen ajattelu on kietoutunut kristilliseen ajatteluun erilaisin säikein ja yhdistelmin. Tämä on hyvä tiedostaa. Jumala ymmärretään nykyisin ehkä usein kuin jumaluutena, viisautena tai rakkautena, tai useiden uskontojen yhteisenä nimittäjänä. Tämä on kovin kaukana Raamatun ilmoittamasta kolmiyhteisestä Jumalasta. 1960-luvulla oli näkyvissä merkit tästä kehityksestä, mikä on nyt selvästi havaittavissa.

1968, jolloin luennot pidettiin Helsingin vanhassa kirkossa, oli kokoontunut joitain viikkoja aiemmin ns. nuorten kirkolliskokous. Johdantoesitelmän pitäjäksi oli kutsuttu Steiner-koulun rehtori. Antroposofit eivät voi yhtyä ainoaankaan Apostolisen uskontunnustuksen kohtaan, jos he seuraavat aidosti opettajaansa Rudolf Steineria. Tiililä on joutunut miettimään tämän kaltaisten asioiden jatkuessa eri virtausten juuria. Hän on päätynyt näin vanhaan kehitysoptimismiin. Sen valtakausi oli valistuksen aikana, mutta sen jatkovaikutukset elävät yhä. Päänäkökohtia on luottamus ihmiseen itseensä, usko ihmiseen, ihmisen järkeen, oikeudentajuun, arvostelukykyyn ja hyvään tahtoon. On todellakin kyse uskosta ihmiseen, koska kokemushan puhuu päinvastaista.

Itse olen ollut kiinnostunut erittelemään edellä olevia kysymyksiä, ja olisin toivonut löytäväni niistä paljon enemmän asiaa. Kirjassa on kyllä hajallaan jotain tähän aihepiiriin liittyvää, ja yritän toki yhdistää näitä poimintoja artikkeleihini. Itselläni on erityisen vahvana se tunne, että nykyisin voidaan ikään kuin yhtyä kristillisen opin tunnustukseen, ja samalla elää aivan toisenlaisen uskon tai uskomuksen vaikutuspiirissä, tai jopa siinä mukana ollen, sen hyväksyen. 

Suurena ongelmana Tiililä näkee sen, että kristillistä uskoamme pidetään jonkinlaisena ideologiana eli aatteena tai ajattelutapana. Kun ideologiat uudistuvat ja muuttuvat kehityksen mukana, katsotaan kristillisenkin ideologian uudistuvan ja muuttuvan. Välillä uskovat itse ajavat tätä käsitystä vedoten jopa Jeesuksen esimerkkiin, siihen miten hän nousi fariseuksia vastaan, ja toimi suurena opettajana. Tätä aihepiiriä Tiililä käsittelee hyvin laajasti. Otan sen seuraavaan artikkeliin.

Ceta Lehtniemi

Tiililän kirjan pohjalta 3

Miksi kristinuskoa ei voi uudistaa? 3. osa

Ainoa oikea ja todellinen vallankumous

Etiikassa ei ole välittömästi kyse uskomme kohteesta, vaan uskon soveltamisesta käytäntöön. Tiililä joutuu kuitenkin puuttumaan syvällisesti tähänkin asiaan. Huomataan myös se, että hän kirjoittaa 1960-luvun lopussa. Hyvin moni oli ja on yhä sitä mieltä, että kristinusko juuri eettisellä alueella osoittaa soveltumattomuutensa moderniin elämään. Jos sen perusta johtaa tällaiseen soveltumattomuuteen, koko kristinusko on kenties juuriaan myöten uudistettava toisenlaiseksi, siis myös mihin uskotaan eikä vain miten uskotaan. Ja tähän väärään ajatukseen Tiililä tahtoo puuttua selkeällä tavalla, jopa jyrkästi.

Kirjan kirjoittamisen aikaan esiintyi nuorten keskuudessa vallankumousmielialaa, mikä ei toki tarkoittanut yleensä mitään väkivaltaa. Kyse oli pitkälti aidosta kansainvälisestä ja sosiaalisesta havahtumisesta, ja tältä pohjalta erilaisten järjestöjenkin syntymisestä. Tämä kaikki veti myös kristittyjä nuoria mukaan. 

Tiililä korostaa kuitenkin kristinuskon ominaislaatua ja syvintä perustaa, jossa ainoa oikea vallankumous on siinä, että Vapahtaja työntää ihmisen elämästä syrjään tämän omat valtahaaveet ja antaa Pyhän Henkensä syntisen sydämen uudistavaksi mahdiksi. Kristinuskon oma aito voima pääsee vaikuttamaan vain tätä kautta sekä asianomaisissa itsessään että näiden välityksellä ympäristöön.

Tiililä sanoo näinkin vahvasti: ”Jos yhteiskunnallisiin ja kansainvälisiin tehtäviin paneutuminen houkuttelee väheksymään yksilön persoonallista Jumala-suhdetta, niin että kiirehditään mobilisoimaan vain tämän maailman voimia tämän maailman parantamiseksi, ajetaan riivaajia ulos riivaajilla”.

Hän jatkaa: ”Älköön sanojani käsitettäkö väärin. On paljon luonnollisen, maailman kulkuun sellaisenaan kuuluvaa kehityksen tuomaa hyvää, uusia elämää turvaavia menetelmiä, järjestelyjä, liikeyhteyksiä, kansainvälistä avustustoimintaa, lääketieteen saavutuksia jne., mikä kaikki on – Jumalan kiitos – ripeästi kehittymässä. Se on sitä Jumalan hyvyyttä, mitä hän antaa salliessaan aurinkonsa paistaa niin pahoilla kuin hyvillekin. Mutta seurakunnalleen, omalle synnistä lunastamalleen kansalleen, hän antaa sellaista uutta, mitä ei mistään muualta tule: yhteyden itseensä ja samalla sisältä päin alkaneen vallankumouksen hengellistä voimaa, rakkautta, uhrautumista, vanhurskasta tahtoa ja muuta sellaista, missä kristinuskon väärentämätön luonne on koettavissa.”

Jo tämä pienikin kuvaus siitä, mitä aito uskonyhteys Vapahtajaan saa aikaan, aiheuttaa minussa myös riittämättömyyden tunteita. Kyse on ehkä siitäkin miten vaikeana koen irrottautumisen kaikesta muusta edes pieneksi hiljentymisen hetkeksi. On niin lukemattomia houkutuksia ajatuksille lähteä jo heti aamusta laukkaamaan monissa hyödyllisissä tai totutuissa kuvioissa, ja tiedän, että olisi mahdollisuus paljon parempaan. Silti tiedän todeksi edellä olevan Tiililän kuvauksen. Ehkä omakin taistelun tuntu näillä alueilla kertoo juuri asian tärkeydestä.

Itse olen lukenut paljon Suomen herätysliikkeistä, lähinnä 1800 -luvulta. Niiden vaikutus ei olisi ollut niin merkittävää ja kestävää ilman tätä aitoa, sisäistä Kristuksen aikaansaamaa vallankumousta ihmisen sisimmässä. Itse asiassa niistä ei olisi jäänyt mitään pysyvää ilman tätä oikeaa perustaa. Nyt meille jäi paljon kirjallista materiaalia keskusteluista, onko Kristuksen pelastustyö ja armo ymmärretty oikein omalla kohdalla. Paavo Ruotsalainen väitteli tästä ydinkysymyksestä mm. Hedbergin ja Roseniuksen kanssa. Itse näen tämän yhtenäisyytenä ja hengellisenä rikkautena, en erona. Kaikki tämä uskon keskeisimmästä asiasta käyty keskustelu on auttanut minua tavattomasti.

Tiililä kirjoittaa: ”Aito kristillinen usko on dynaaminen ihmisten liikkeelle lähettäjä, kunhan se vain todella saa olla se mitä se on, muuttumatonta vanhaa uskonyhteyttä Herraan Kristukseen. Valitettavasti tätä uskonyhteyttä on liian vähän ja sekin, mitä on, liian heikkoa. Tämän itse kukin vilpittömästi tunnustamme. Suurin tarpeemme on uusi Pyhän Hengen vuodatus, niin että sydämet puhdistuvat ja saadaan uusi voima.” Tässä Tiililä ei luonnollisesti puhu uudesta helluntaista, vaan siitä että olisimme osalliset tästä Jumalan lahjasta.

Monen erehdyksen ydin on siinä, ettei uskon pääkohde, itse elävä, pyhä, kaikkivaltias Jumala ole ihmisille enää Jumala. He eivät käsitä, mitä yhteys häneen merkitsee. He eivät tunne evankeliumia eivätkä sen voimaa. Ihmiset kaipaavat uskon seurauksia. Näitä yritetään pakottaa esiin ihmisvoimin. Näitä samoin kysellään nähtäväksi niiden taholta, jotka eivät ole uskossa, eivätkä voi mitenkään ymmärtää kristinuskon perustaa tai hengellistä sanastoa.

Tiililä kirjoittaa karun totuudellisesti 50 vuotta sitten: ”Tuhon voimat näkyvätkin jo siinä sekavuudessa, hillittömyydessä, järjestysvallan vastustamisessa, seksin ylikorostamisessa ym. sekä yksilöiden omaa elämää että yhteiskuntaa repivässä menossa, joka nykyisin lisääntyy. Ihminen luulee pääsevänsä, kuten sanonta kuuluu, ”toteuttamaan itseään” ja samalla ”vapauteen”, mutta tämä ”itsensä toteuttaminen” on syntisen ihmisen mielihalujen toteuttamista ja ”vapaus” puolestaan anarkiaa, räikeimmissä tapauksissa jopa eläimellistymistä. Perusvirhe on siinä, ettei kuulla Jumalaa, vaan ihminen korottaa itsensä, suunnitelmansa, tahtonsa ja jopa mielenjohtumansa ylimmiksi ohjeikseen. Mikä asetelma: mitätön luotu asettumassa kaiken Luojan ja Hallitsijan eteen: katsopa, minä tulen tässä! Minä teen mitä tahdon!”

Itse olen saanut elää nämä vuodet seuraten niitä valtavia myönteisiä kehitysaskeleita, mitä on tapahtunut esimerkiksi lääketieteen tai turvallisuuden alueilla. Meillä on lapsikuolleisuus vähentynyt todella radikaalisti. Samoin työikäisten sydänkuolleisuus on enää murto-osa siitä, mitä se oli 50 vuotta sitten. Tämä kertoo myös vastuusta ja epäitsekkyydestä paljon. Näen siis paljon hyvää ympärilläni, sekä lähelläni vaikuttavissa ihmisissä.

Ihmisten kiittämättömyys ja levottomuus kasvaa kaiken aikaa. Yhdyn siis Tiililän kuvaukseen, vaikka näen myös valtavasti hyvää edistystä, kuten myös hän näki. Nyt on korostettu vapautta ja itsensä toteuttamista jo noin puoli vuosisataa. Ihminen on kuin kasvanut liian suureksi. Kuvaus kertoo tästä aikakaudesta siten, että asia koskettaa meitä jokaista. Tässä on pysähtymisen paikka. Olennaista on, että ihminen voisi pysyä pienenä ja Jumalaa tarvitsevana, ja hänelle kiitollisena ennen muuta pelastuksen lahjasta. Tämän maailman asiat jäävät joskus meiltä kaikilta tähän aikaan. Elämä Jumalan yhteydessä on niin paljon muuta; kunpa tämän ymmärtäisimme ajoissa.

Minulla nousee jatkuvasti huoli siitä, osaammeko tuoda evankeliumia esille selkeällä tavalla tämän aikakauden ihmiselle. Ettemme vain olisi liian kiireisiä, ja ettemme vain ehkä jopa häpeäisi evankeliumia, ja kenties itseämme. Ihmiset kyllä näkevät meidän vikamme ja heikkoutemme, ja itsekin näemme. Tähänhän tahdotaan jatkuvasti myös osoittaa, ja tästä puhutaan. Tämä on silti tämän maailman ajattelua, joka edellyttää niin kovin vapaata, jaksavaa ja osaavaa ihmistä. Saamme nostaa päämme ja katsoa Kristukseen, hänen ristin sovitustyöhönsä. Siis todellakin saamme tehdä näin. Heikkous ja tarvitsevaisuus ei ole este, päinvastoin edellytys.

Ceta Lehtniemi

Tiililän kirjan pohjalta 2

Miksi kristinuskoa ei voi uudistaa? 2. osa

Mikä olisi harhaoppia?

Tässä artikkelissani käsittelen harhaoppeja siten, että professori Tiililän ajatukset vuorottelevat jonkin verran omien ajatusteni kanssa. Tämä ei ole pelkästään kirjan arviointia, vaan myös omien ajatusteni muokkaamista sanoiksi. Kirjakin on kirjoitettu noin 50 vuotta sitten, ja mieleni tekee vetää tuon ajan ajatuksia nykypäivään.

Tiililä jatkaa sivulla 26 selvitystä siitä, mikä tulisi ymmärtää harhaopiksi. Harhaoppisyytökset eivät ole kohdistuneet kirkon historian aikana hurskauden saamiin muotoihin silloin, kun kilvoituksen, rukouksen, jumalanpalveluksen, eettisen toiminnan ja muun kristillisen elämän perusta on säilytetty alkuperäisenä.

Kun varhaiskirkossa kokoonnuttiin suuriin synodeihin tarkoin määrittelemään , mihin oli uskottava, siis uskon kohdetta, tämä oli aivan muuta kuin olisi ollut puuttuminen siihen, oliko rakkautta osoitettava noin tai näin, oliko joku askeetti mennyt askeettisuudessaan liian pitkälle, oliko jotakin jumalanpalveluksen muotoa pidettävä suositeltavana ja toista vähemmän suositeltavana jne. 

Kristityt joutuivat alusta pitäen joissain korostuksissaan erilaisille linjoille, sillä evankeliumi jätti heille tietyn vapauden. Siitä mihin uskottiin, ensimmäiset kristityt olivat kuitenkin yhtä mieltä. Kristuksen ristinkuolema ja ylösnouseminen uskon ainoana perustana antoi kaikelle muulle todellisen pohjan ja suunnan. Samoin käsitys Jumalasta Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä oli selkeänä ja yhtenevänä kaikilla apostoleilla, niinkuin muutkin uskon keskeiset asiat.

Nykyisin kiinnitetään paljon huomiota siihen, miten hyvinvoivat kristityt suhtautuvat vaikkapa toisella puolella maapalloa asuviin lähimmäisiin, tai heihin, jotka tulevat tänne apua tai parempaa elämää hakemaan. Ehkäpä kirjan kirjoittamisen aikoina 1960-luvun lopulla tämä huoli kaukaisista maista oli erityisen vahvasti esillä. Se vaikutti nuorten kristittyjen ajatteluun. Itsekin olin osa tätä nuorisoa, mutta varmaan omat huolen aiheeni kavensivat tällä kohdin ajatteluani. Minulla ei ollut edes edellytyksiä paneutua koko maapalloa kattaviin epäoikeudenmukaisuuksiin.

Tulee pystyä erottamaan selkeästi uskon perusta siitä mikä on mahdollisesti laiminlyöntiä tai välinpitämättömyyttä liittyen käytännön kristilliseen elämään. Uuden Testamentin kirjeissä on sekä uskon perusteisiin liittyvää opetusta että myös kiitosta tai kehotusta esimerkiksi avustamista tai muuta kristillistä elämää koskien. Kuitenkin löydämme kaikkialta niin kirkkaana jo Vanhan Testamentin osoittamassa Kristukseen, ja Kristuksen merkityksen jokaiselle ihmiselle henkilökohtaisena Vapahtajana.

Etenkin harhaoppeja käsiteltäessä toivoisin itse, ettei tähän sekoitettaisi mukaan moraalin tai virkakäsityksen kysymyksiä myöskään nykyaikana. Täällä Suomessa tälläkin hetkellä olemme kukin kovin erilaisissa tilanteissa. On kiinnitettävä huomio siihen, että evankeliumi julistetaan selkeästi ja puhtaana. Olen todella huolissani siitä, miten uskon ainoa perusta näyttää kuin kätkeytyvän nykyaikana.

Luther ei aikoinaan protestoinut aluksi Rooman kirkon oppeja vastaan, vaan piti arvossa varhaisen kirkon uskontunnustuksia. Hän oli ensin kirkon räikeitä väärinkäytöksiä vastaan. Vasta, kun hän huomasi miten ”ihmissäädökset” olivat syrjäyttäneet kirkossa alkuperäisen ilmoituksen eli Jumalan sanan selvän sanoman, hän alkoi pitää Roomaa jopa antikristillisenä.

Lainausta Tiililältä: ”Rooma myöntää selvemmin kuin protestantismi kehityksen yleisen lain soveltuvan jopa kristinuskon perustaankin. Itse uskon kohdekaan ei Rooman käsityksen mukaan ole stagnatisoitu eli jäykistetty paikoilleen. Kun Rooma asettaa uskon tradition eli piirissään vähitellen muotoutuneet opinkäsitykset ja kirkollisen käytännön Raamatun rinnalle, tämä merkitsee itse apostolisen sanoman käsittämistä kehityksenalaiseksi. Kehityksen mukana saatava valo ei kuitenkaan poista entistä, vaan tuo siihen lisiä.”

Rooman ajattelu on johtanut siihen, että se on suurissa konsiileissaan ja myös pelkästään paavin päätöksin esittänyt uusia dogmeja. Erityisesti on hyväksytty erilaisia Neitsyt Mariaa koskevia dogmeja, esimerkiksi liittyen tahrattomaan sikiämiseen ja taivaaseen ottamiseen. Miten nämä ovat siis perusteltavissa Rooman kirkon mukaan? 

Tiililältä jälleen lainausta: ”Kirkon tradition katsottiin kaikissa näissä tapauksissa tukevan näitä toimenpiteitä, joten voitiin – kirkon uskon mukaisesti – Jumalan kirkolle antamin valtuuksin ja Pyhän Hengen johtamina julkisestikin liittää tällaiset tarkoin määritellyt lisät kirkon oppiin (oikeastaan siis vain virallisesti ilmoitettiin, mitä jo kauan oli uskottu).”

Tältä pohjaltakin ajatellen on hämmästyttävää miten usein protestantismin piirissä on luovuttu raamattuperiaatteesta ja otettu oma arvostelukyky ylimmäksi johtotähdeksi. Ajanhengen vaikutus ja yleisen mielipiteen painostus näkyy protestanttisella taholla usein lähes hillittömänä uudistusmielenä. Mutta se onkin jo yksi seuraavan artikkelin aiheista.

Ceta Lehtniemi

Tiililän kirjan pohjalta 1

Miksi kristinuskoa ei voi uudistaa?

Miksi kristinuskoa ei voi

ei tarvitse

eikä saa

uudistaa?

Kirjoittanut Osmo Tiililä 1969, WSOY, 137s.

Kirja koostuu kolmesta Helsingin Vanhassa kirkossa pidetystä luennosta sekä jälkisanoista. Kirjan sanottiin vastustavan etenkin nuorten kristittyjen piiriin levinnyttä vallankumousmielialaa. Itse usko ja sen soveltaminen käytäntöön tulisi erottaa. Nyt ehkä uudistusintoilun lähtökohdat ja päämäärät ovat hieman toiset kuin 1969 -luvun lopussa, mutta kirjasta löytää yhä tavattoman paljon näkemyksiä, jotka eivät saisi jäädä unohduksiin.  Pidän kirjaa kuitenkin melko vaikeasti luettavana sen rakenteen vuoksi, sekä sen vuoksi, että siinä mainitaan runsaasti erilaisiin virtauksiin liittyviä nimiä.

Uskon, että on syntymässä artikkelisarja tämän kirjan pohjalta; ja siinä esittelen myös omia ajatuksiani ja huolen aiheitani liittyen tämän hetken kristinuskon painotuksiin. Oma huoleni on se, että nykyisin kielletään herkästi se mahdollisuus, että on olemassa yksi usko, joka perustuu historiaan, Jumalan Pojan kuolemaan ristillä, ja tämä tapahtuma sai valvistuksensa siinä, että Jeesus voitti kuoleman ja nousi kuolleista ja elää tänäkin päivänä. Nyt Jeesus Kristus on Isän luona kirkkaudessa, mutta hän on palaava vielä kerran maan päälle.

Kirjan alkuosassa kerrotaan lyhyesti maapallon pitkästä historiasta. Sen jälkeen tuodaan esiin erilaisia ideologioita ja ihmisen aikaansaamaa kehitystä monilla aloilla. Nämä saivat aikaan kehitysoptimismia. Nyt voisi puhua ehkä länsimaissa kehityspessimismistäkin, koska on suuri huoli maapallon tulevaisuudesta. Jossain kohtaa kirjassa tuodaan esille myös itämaisiin uskontoihin liittyvä spiraalimainen jatkuvan kehityksen ajatus tai kuin ympyrään sulkeutuva kehityskierto. Juutalaisuuden ja kristinuskon ajattelu on täysin toinen. Se perustuu lineaariseen ajatteluun, ja elävän Jumalan osallisuuteen kaikessa, niin luomisessa kuin tämän nykyisen elämänmuodon päätetapahtumisissakin. Tämä ei tietenkään poista millään tavoin ihmisen vastuuta koskien luontoa, toisia ihmisiä tai itseä.

Nyt siirryn kohta ensimmäiseen lainaukseen kirjasta. Se on sivulta 23. Edellä on kuvattu kehitysoptimisteja, myös sitä ettei tähän ajatteluun kuitenkaan liity menneiden polvien aikaansaannosten todellista arvostamista. Kurkotellaan ehkä malttamattomasti eteenpäin rakentamatta maltilla hyväksi ja oikeaksi todetulle pohjalle. Ja tässä tuo lainaus:

”Esittämäni lyhyt historiallinen tausta osoittanee joka tapauksessa, ettei ajatus jonkin elämänalan muuttumattomana säilymisestä ole mitenkään yleisesti hyväksytty, päinvastoin. Pelkästään jo takana päin olevan pitkän historian valossa vaikuttaa puhuminen siitä, että niin lyhykäinen ilmiö kuin vasta kaksituhatta vuotta vanha kristinusko säilyisi samanlaisena läpi aikojen, perin arvostelukyvyttömältä, etten sanoisi typerältä.

Miksi siis koko aiheemme?

Vastauksen voisi jo heti alussa pelkistää tällaiseksi: Jos kristinusko perustuu Jumalan kertakaikkiseen historialliseen tekoon Kristuksessa Jeesuksessa sillä tavoin, että hän on säätänyt tämän teon merkityksen pysyväksi, niin mikään luomakunnassa tapahtuva vähittäinen muuttuminen ei siihen vaikuta. Se on toisin sanoen suhdanteista, ajasta ja oloista riippumatonta. Jos siis Jumala todella on puuttunut historian kulkuun sillä tavoin, että hän on sen tiettyyn kohtaan sijoittanut alati samana pysyvän uskonnon perustan, niin tämä perusta pysyy, vaikka kaikki muu muuttuisikin.”

Kristillisen uskomme kohdetta, Jumalan ilmoitusta, ei voi uudistaa. Tiililä tarkoittaa Jumalan ilmoituksen kokonaisuutta, johon sisältyy luonnollisesti myös Vanhan Testamentin osuus jo osoittamassa Kristukseen. Peruslähtökohtana on itse Jumalan muuttumattomuus. Jumalan sanan, Raamatun, arvovalta ja muuttumattomuus perustuu myös tähän samaan lähtökohtaan. Sanan pysyvyyttä ei Tiililä kuitenkaan käsittele tässä kirjassaan. 

Harhaoppeja on käsitelty kirkon historian aikana. Aina on keskiössä ollut uskon kohde, uskon sisältö, se mikä pysyy, se mihin jokaisen polven ihmisen tulisi perustaa uskonsa ja elämänsä. Mutta tästä jatkan myöhemmin. Avaan kommentointimahdollisuuden vasta, kun koko kirjoitussarja on valmiina. Kirjoitan tätä tabletilla avonainen kirja sylissäni, ja kirjoitan pätkän kerrallaan. Joskus myöhemmin on viimeistelyn aika.

Ceta Lehtniemi

Olen ihminen, Martta Kaukomaa

 

OLEN IHMINEN, Martta Kaukomaa

Ari kustannus, 1979

Minulla on hallussani neljä Martta Kaukomaan kirjaa: LAULUISTA IHANIN (1976 Päivä Oy), UUSI TEMPPELI (1977 Päivä Oy), RISTI ensin sitten KRUUNU (1947 Ristin Voitto) ja tämä mitä alan nyt hieman käsitellä.

Runojen ulkomuoto ei varmuudella ole oikea, koska tämä kirja-arvioni on siirtynyt vanhalta sivustolta uudelle ja säkeet menivät jaotukseltaan sekaisin. Parhaani mukaan yritin niitä järjestää kohdalleen.

OLEN IHMINEN runokirjaan on kirjoittanut esipuheen Hilja Aaltonen. Hän sanoo mm. näin: ’Rohkenitko antaa elämäsi kallista kärsimyskultaa liiaksikin arkisiin käsiimme. Avasitko salaisen kärsimyskirkkosi ovet liiaksi kadulle.’

Hilja Aaltonen nosti esipuheeseen erään runon viimeisen säkeen. Runon nimi on Kuoleva vehnänjyvä.

Ei vehnänjyvä kuolematta
voi tuottaa uutta elämää.
Ja tuskatta ei siemen kuole,
kun mullan alle yksin jää.
Ja kuitenkin se tie on hyvä.
Sen kuljit, Jeesus, Sinäkin.
Sä kuolit, tosi Vehnänjyvä.
Siis kuoloon suostun minäkin.

 

Ahdistuksissa kirkastuu toivo ja Jumalan rakkaus

Loppusanoissa Martta Kaukomaa kertoo, että kirjan pääsisältö on syntynyt tunneliöitten pimeydessä, kauhuissa, taisteluissa. Kuitenkin pimeimmässä pimeydessä on joka kerta välähtänyt salama: eläväksi tullut Jumalan sana.

Kaukomaa sanoo mm. seuraavasti:
’Tunnelikokemuksia ei tosin kukaan mieleltään terve ihminen etsi. Niistä ei iloita eikä niissä ole mitään inhimillistä nautintoa. Luontomme pelkää ja välttää kärsimystä ja hätää. Mutta kun Pyhä Henki antaa Kristuksen seuraajalle autiomaan kokemuksia, niin jälkeenpäin saadaan elämän hedelmä. Silloin ylistetään ahdistuksistakin – ja juuri niistä, sillä niissä kirkastuu toivo ja Jumalan rakkaus.’

Martta Kaukomaa kertoo myös valvoneensa ja punninneensa tämän runokirjan julkaisemista aivan viimeiseen yöhön asti. Kun tuo julki jotain hyvin yksityistä, siinä on aralla mielellä ja pelokkaana. Juuri sen vuoksi tässä kirjassa näkyy niin syvästi se, että Jeesus armahtaa ihmistä.

Kirjan nimi OLEN IHMINEN on mielestäni todella hyvä. Tämä on puhetta juuri tälle ajalle, juuri meille pienille Jumalan omille.

 

Katsokaa Kuningasta siinä kruunussa, jolla Hänet kruunattiin

Ihminen joutuu aina myös jostakin entisestä luopumaan, jostakin omastaan lähtemään, jotta pystyy Jumalan Hengen avaamalla ymmärryksellä kohtaamaan Kristuksen ristillä, sekä näkemään oman syntisen tilansa. Ehkä tämä teksti avaa meille hieman myös pääsyä kirjan LAULUISTA IHANIN (Korkea Veisu) tuntoihin. Lainaan kirjasta OLEN IHMINEN s. 97 pitkää tekstiä, hyvin harvinaislaatuista kuvausta:

Tulkaa, tulkaa, katsokaa. Lähtekää ulos, te Siionin tyttäret ja katsokaa Kuningasta Hänen kauneudessansa, siinä kruunussa, jolla Hänet kruunattiin Hänen ratkaisevan taistelunsa ja voittonsa päivänä Jerusalemissa, Hänen oman kansansa keskellä.

Tulkaa, tulkaa, katsokaa
kruunussansa Kuningasta!
Edessään on erämaa…
Katsokaa:
ulos leirin kunniasta
korskeasta
yksinään Hän taivaltaa.

Erämaahan hirmuiseen,
piikkikruunu päässä, kulki
Kristus kuoloon veriseen,
tuskaiseen.
Mutta silmänsä kun sulki,
silloin julki
huusi kaiken täyttyneen.

Tulkaa, tulkaa, katsokaa
Häntä ristinmuodossansa,
kunnes sydän piston saa,
vavahtaa,
huutaa synnintunnossansa
kauhuissansa:
miksi syytön tämän saa?

Piikkikruunu painettiin
– Henki vastaa – pyhään päähän,
koska sinut tuomittiin
helvettiin.
Siksi ristinkuoloon jää Hän…
Säikähtäähän
kurja – luettu syyllisiin.

Minähän tuon ansaitsin,
rangaistuksen armottoman,
syntiä kun himoitsin,
palvelin
lailla orjan avuttoman,
voimattoman,
kytkettynä kahleihin.

Siinä viruin, nääntynyt,
kunnes puhui ristin veri:
tuomio on täyttynyt,
päättynyt.
Eessäsi on armon meri…
Kallis veri
pois on syytteet pyyhkinyt.

Tule, tule kohtaamaan
ristin Miestä erämaahan,
veren voimaa kokemaan…
Kokonaan
Hän sun sydämesi saahan?
Painu maahan
pyhään, pyhään palvontaan!

 

Ihminen ei voi kerskata mistään omastaan

Martta Kaukomaan tuotannossa näkyy se, että ihminen ei voi kerskata mistään omastaan. Oman tyhjyyden kokemus, ja kaiken hyvän kaipaaminen ja ikävöiminen rakkaalta Jeesukselta näkyy monessa runossa.

Sisimpääni lähde luo

Tyhjän astian
Sulle ojennan.
Tule Jeesus, täytä se!
Rikkaus suo köyhälle,
yltäkylläisyys!

Jeesus, rukoilen:
pese syntinen!
Anna tunnon puhtaus,
täysi hengen vapaus,
lapsenmielisyys.

Jeesus, voimalla
minut pueta!
Sisimpääni lähde luo,
ehtymätön elonvuo:
Hengen täyteys.

Jeesus, kiitän Sua,
että kuulet mua.
Rukouksiin vastataan,
kallis lahja annetaan:
kaipuun täyttymys.

 

Veri riittävi. -Herra, mä uskon sen

Kun käsillä on runokirja ja ei tunne henkilöä eikä seurakuntaa, voi nähdä asioita väärin. Oma kokemusmaailmani ja ymmärrykseni sekoittuu tähänkin kirja-arvioon. Kristityn elämän vuorottelu hengellisen janon ja täyttymyksen jännitteessä on totta, muuten emme ehkä kaipaisi sanankaan äärelle, seurakuntaan tai rukoushiljaisuuteen. Kuitenkin hengellinen elämä on myös niin paljon muuta. Usein se on vain sitä, että selviämme päivän kerrallaan eteenpäin. Runon ’Veri yksin’ loppusäkeissä Kaukomaa sanoo:

Oi Jeesus, nyt olen mä onnellinen.
levon täyden ja rauhan sain.
Veri riittävi. -Herra, mä uskon sen.
Olen löytänyt, mitä hain. Veri riittävi yksinään.
Veri riittävi yksinään.
Sen kanssa kun Jumalan etehen käyn,
niin puhdasna, pyhänä siinä mä näyn,
Isän suosion täyden kun sain.

 

Kirjan viimeinen runo on: Raamattukoulu

Olen vanha ja horjun, ja luissani
on kapina ainainen.
Ovat kuluneet nikamat, nivelet
ja hermot, suonet ja lihakset.
Vain henki on entinen.

Se on ravinnon etsinyt Sanasta.
Se leipä on voimakkain.
Olin heikko: se vahvisti, lääkitsi.
Kun uuvuin, voimat se uudisti.
Yön varjoissa valon sain.

Oli nääntyä sielu ja ruumiskin,
kun kovimmat kolhut koin.
Epätoivokin joskus jo uhkasi,
ja tappava murhe mun masensi,
vaan kuitenkin nousta voin.

Sanan Henki kun aukaisi elävän,
niin autettu olin taas.
Itse Jumala siinä kun ilmestyi,
niin henkeni elpyi ja virkistyi.
Hän vaivojen vuoret kaas’.

Vuosikymmenet näin ovat vierineet,
ja kaita on ollut tie.
Sitä vain en taistoissa tajunnut,
en oudossa yössäni havainnut:
tää raamattukoulu lie.

Nyt vanhana vasta sen ymmärrän
ja ihmettä hämmästyn:
Kävin korkeakoulua Jumalan
minä – oppilas tason niin matalan.
Nyt päätöstä lähestyn.

Vielä eessä on tutkinto viimeinen,
kun saapuvi Kuningas.
Mitä tullut on sinusta? Kysytään.
Sä pääsetkö portista pyhimpään
ja ootkohan autuas?

Mitä vastata, poloinen, voisinkaan!
Yks todistus mulla on vain.
Sen on antanut Armo, ja alla on
Veren sinetti, vahva ja murtumaton.
Sen voittoni takeeksi sain.

 

Pimeimmässä pimeydessä eläväksi tullut Jumalan sana

Hilja Aaltonen nosti Martta Kaukomaan kirjan esipuheeseen erään runon viimeisen säkeen. Runon nimi on Kuoleva vehnänjyvä.

Ei vehnänjyvä kuolematta
voi tuottaa uutta elämää.
Ja tuskatta ei siemen kuole,
kun mullan alle yksin jää.
Ja kuitenkin se tie on hyvä.
Sen kuljit, Jeesus, Sinäkin.
Sä kuolit, tosi Vehnänjyvä.
Siis kuoloon suostun minäkin.

Loppusanoissa Martta Kaukomaa kertoo, että kirjan pääsisältö on syntynyt tunneliöitten pimeydessä, kauhuissa, taisteluissa. Kuitenkin pimeimmässä pimeydessä on joka kerta välähtänyt salama: eläväksi tullut Jumalan sana.

 

Jeesus sanoo: ”Olkaa turvallisella mielellä”

Markuksen evankeliumi:
6:50 … sillä kaikki näkivät hänet ja peljästyivät. Mutta heti hän puhutteli heitä ja sanoi heille: ”Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö.”
Nuorena kristittynä pidin tuosta kohdasta. Ajattelin myrskyn keikuttamaa venettä ja Jeesusta kävelemässä veden päällä. Koin uskon, Jeesuksenkin, ja tulevaisuuden pelästyttävänä. Ja kuitenkin sain kuulla nuo niin tärkeät sanat Jeesukselta: ”Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö.”
Ajattelin: ”Tahdon tuntea Jeesuksen, pelottaa, en ymmärrä, en näe, myrskyää.” Koen, että Martta Kaukomaan runot ja tekstit puhuvat minulle tätä samaa elämän meren myrskyissä opittua turvallisuutta.

Johanneksen evankeliumi:
16:33 ”Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.”

Nyt minullakin on ehkä toisenlaiset ahdistukset.  Ja yhä Jeesus vakuuttaa hallitsevansa kaiken. Yhä tahdon tuntea Jeesusta, ja kätkeytyä Häneen ja Hänen armonsa osallisuuteen. Nyt on myös paljon niitä nuorempia, joille tahtoisin sanoa, että Jeesuksen sanat ovat olleet sittenkin totta aina tähän asti.

Toivoisin myös nuorten löytävän näitä vähän vanhempia kirjoja. Ehkä näin hiukan avattuina, ja joitain näkökohtia esiin poimittuina, niistä voisi olla lohtua ja Kristuksen tuntemisen tuoksua useallekin lukijalle.

Ceta Lehtniemi

Onnen tunteita

Onnen tunteita

Olen saanut jälleen nukkua saaristomökissä. Miten taas nouseekaan onnen tunteet! Saan tehdä ulkona yksinkertaisia töitä. Ne jaksottuvat myös aivan automaattisesti. Puutarhatöistä tullessani näin vesisaavissa suursukeltajan. Muistelin miten lapsena näin niitä joka kesä. Käärin hihat ylös ja vein sukeltajan rantakivelle. Se pääsi kuvauksen jälkeen meriveteen. Sain ihanan lepohetken, kuin palan lapsena oloa.

Kun nyt yritän ihan oikeasti levätä, huomaan saaneeni sähköpostia. Ifolor ilmoittaa, että e-kirjani ”Armon hetkiä” on ladattavissa. Olen tyytyväinen kirjaan ja tiedän, että myös tilaamani paperikirjat ovat tahtomani. Nyt minulla on tabletissani neljä omaa e-kirjaa. Samat kirjat ovat tietokoneellani, josta niitä voin tilata. Toinen sähköposti oli Kirjapajasta, tieto etteivät he voi julkaista kirjaani ”Pieniä siemeniä erämaasta”. Sähköpostikirje oli kuitenkin niin kauniisti muotoiltu ja rohkaiseva, ettei se voinut painaa mieltäni alas.

Olen onnellinen ja kiitollinen, kun saan elää luonnon keskellä vanhassa mökissä. Pöydälläni vuoteen vieressä on vanhoja hengellisiä kirjojani ja rippikoulusta saamani Raamattu. Lukeminen etenee kovin hitaasti, mutta yhdessä meri-ilman kanssa antaa melko hyvän yöunen. Nyt kirjoittelen tätä selälläni mökkisängyssä tabletilla. Seinällä sänkyni yläpuolella on tätini 1940 -luvulla maalaama posliinilautanen. Siihen katseeni osuu usein juuri kirjoittaessani selälläni lepäillen.

Jälleen on edessä kesäkausi. Myös vieraita ajatellen on mukava pitää pikkuista puutarhaa. Toki laittaisin jotain kasvamaan muutenkin. Kuitenkin ilo uusista perunoista omalta maalta on paljon suurempi silloin, kun joku on kylässä. Ja ovathan juuri maasta vedetyt porkkanat ihanaa herkkua. Pieni lapsi nauttii siitä, jos saa itse kiskoa porkkanansa maasta. Niin, ja punajuurta pitää olla, ja salaattia, tilliä ja persiljaa. Kyllä tomaattiakin on mukava yrittää, ja vielä lehtikaalia, pinaattia, kurkkua. Niin, ja kesäkurpitsaahan minulla on joka vuosi!

Alkukesä on luotu puutarhaunelmista, kiitollisuudesta, onnen hetkistä.

Ceta

Savesta astiaksi

Vuosia sitten kirjoitin arvioni Risto Santalan kirjasta ”Savesta astiaksi”. Nyt poimin sen tuolta ylävalikosta tähän artikkeliksi. Sain omat projektini Ifolor-kirjojen parissa tauolle. Nyt voin palata näihin vanhoihin kirja-arvioihini. Ehkä tulee jotain jatkoa vielä.

Savesta astiaksi

Risto Santala (1929-2012), Suomen Lähetysseura 1967

Kuvitus Maija Karma

Käytän itse nyt sähköistä lähdettä. Tuolla kirja on kokonaan luettavissa:

http://www.kirjasilta.net/santala/savesta/savesta.html

KirjasiltaTekijät: Markus Kolsi, Jari Mononen ja Risto Syrjä

Kiitän sähköisen kirjan tekijöitä siitä, että tämä herkkä ja arvostettu pieni kirja on luettavanamme, ja pääsemme myös nopeasti raamatunpaikkoihin.

 

”Jos pyydämme saada olla Jeesuksen opetuslapsia, meidän on suostuttava saviastian osaan. «Tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.« On myös tärkeää, että hyväksymme saviastian osan kristityn osaksi. Aikamme kristillisyys muodostuu liian usein eräänlaiseksi hengelliseksi keikaroinniksi. Olemme unohtaneet Jeesuksen sanat: «Älkää korkeita tavoitelko« (Luuk. 12: 29). Apostoli Paavali tunsi tämän vaaran kirjoittaessaan: «Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin« (Room. 12: 16). Nykyajan kristityn päätavoite näkyy olevan mahdollisimman korkeatasoisen opin saaminen ja korkean, omalle asemalle soveltuvan elintason saavuttaminen. Mutta Mestaristamme sanotaan Jesajan 53. luvussa: «Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta«, «Loo toar loo ve-loo hadar«. Nykyään sanalla «toar« ymmärretään Israelissa yliopistollista oppiarvoa. Voisimme siis kääntää Jesajan ennustuksen niin kuin israelilaiset lapset sen saattavat tajuta: «Ei ollut hänellä yliopistollista oppiarvoa eikä kauneutta.« Emme saisi edes jumaluusopissa pyrkiä hengelliseen keikarointiin – «me emme puhu inhimillisen viisauden opettamilla sanoilla, vaan Hengen opettamilla, selittäen hengelliset hengellisesti« (1 Kor. 2: 13). Savimajan tulee tyytyä saven osaan.”

Jouduin jo tässä kohdin pysähtymään ajatuksiini. ”Jos pyydämme saada olla Jeesuksen opetuslapsia, meidän on suostuttava saviastian osaan.”

-En kenties itse opi tuntemaan Jeesusta suostumatta saviastian osaan?

-En ehkä juuri nyt osaa kuunnella oikein, enkä oikeita henkilöitä suostumatta saviastian osaan?

-En ehkä välitä ympäristööni oikein kristinuskon perussanomaa suostumatta saviastian osaan?

Kuka voi suostua saviastian osaan ihan omasta halustaan? Eikö tuossa vaiheessa ole jo Jumala itse puuttunut minun saviseen olemukseeni? Eikö minulla ole jo jokin ymmärrys Kristuksen ristin työstä, aavistus etten kärsi yksin, enkä ole taitamattomissa, sattumanvaraisissa käsissä?

 

Näihin ajatuksiini löysin kirjasta vastauksia:

”Savi kapinoi pakkoa vastaan

Savi tulee suostuttaa. Sitä ei voi valaa muotteihin. Suurissa tehtaissa kyetään jo myös pakottamaan erinäisten lisäaineiden avulla savi valmiiden muottien mukaan, mutta tavallinen savenvalaja Kiinasta Amerikkaan tietää, että savi karttaa pakkoa. Savi tulee suostuttaa muotoonsa. Savi vaatii oman aikansa asettuakseen muotoon, mihin se tahdotaan suostuttaa. Näin Jumalakin suostuttaa meitä evankeliumin omistamiseen.

Jeesus sanoi: «Kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet« (Matt. 23: 37). Hoosea 11: 7 luemme: «Minun kansallani on halu kääntyä minusta pois; ja kun sitä kutsutaan korkeutta kohti, ei kenkään heistä ylenny.« Jesaja 65: 2 toteaa: «Koko päivän minä olen ojentanut käsiäni uppiniskaista kansaa kohti, joka vaeltaa tietä, mikä ei ole hyvä.«

Pyhä Jumala kyllä tietää, että ihminen taistelee hänen tahtoansa vastaan vieläkin enemmän kuin savi valajaansa vastaan. Siksi hän tahtoi voittaa luottamuksemme antamalla rakkautensa takeeksi oman Poikansa. Täten meidän tulisi ymmärtää sana, joka herätti Norjan suuren kansallisen herättäjän, Albert Lunden: «Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?« (Room. 8: 32). Tämän suurempaa suostuttelua emme voi vaatia Suurelta Savenvalajaltamme.”

 

Vielä myöhemmin löytyi tämä kohta:

”Ihmisen perusominaisuuksiin kuuluu, että

hän vastustaa aina Jumalan tahtoa.

Liha ja veri sotii Jumalaa vastaan. Luonnollinen ihminen ei ota vasaan sitä, mikä Jumalan Hengen on. Kun sodimme Jumalaa vastaan, sodimme aina omaa parastamme vastaan. Jesaja 45: 9 sanoo: «Voi sitä, joka riitelee tekijänsä kanssa, saviastia saviastiain joukossa – maasta tehtyjä kaikki! Sanooko savi valajallensa: ’Mitä sinä kelpaat tekemään? Sinun työsi on kädettömän työtä!’«

Joskus kuulee sanottavan, että uskonto on oopiumia kansalle. Tämä väite ei kuitenkaan vastaa yleistä uskonnollista kokemusta. Eräät nykyajan psykoanalyytikot väittävät: Usko ei voi olla mielihyvän toteutumien heijastumaa, koska todellisuudessa uskon kokemus eletään aina aluksi epämiellyttävänä ja ihminen yrittää vastustaa sitä. Mieluumminkin juuri uskonnottomuus on oopiumia kansalle. Ihminen tajuaa vaistomaisesti, että Jumala vaatii totuutta salatuimpaan saakka. Joudumme kiinni synneistämme. Synnistä koemme vapautuksen vasta, kun särymme Jumalan edessä.

Tästä syystä vastustamme astiamme särkemistä. Koemme Jumalan läsnäolon aina ensiksi «epämiellyttävän sävyisenä«. Muuan psykiatriaa läheisesti seurannut rovasti kuvasi ihmisen kääntymystä seuraavin sanoin: «Kun sisämaailmallinen piirimme murtuu ja räjähtää rikki, tapahtuu ’apertura ad coelum’ (lat.), ’avautuminen taivaisiin asti’. Tämä on askel ylimaailmallisiin, ja sitä ei anasteta väkivallalla. Se on aina Jumalan armoa.«”

Voisimmeko joskus ajatella tätä kautta ”herätyskristillisyyttä”? Herätysliikkeitten suuret hahmot saattoivat 1800-luvulla keskustella siitä, milloin ihminen voi täysin levätä Kristuksen lahjavanhurskauden varassa. Mitä pitää ihmisessä liikahtaa, jotta armon ja sanan varaan jääminen ei olisi kuin oikaisemassa ohi jonkun tärkeän sisäisen tapahtuman? Kyse saattoi olla  siitä, että toinen korosti yksinkertaista sanan varaan jäämistä, Jumalan ja sanan osuutta, ja jätti aivan oikein ihmisen osuuden syrjemmälle. Ehkä toinen herätysjohtaja tahtoi puhua itselleen tärkeästä armon kokemuksesta toisin, ja kuvata tapahtuman nostamia tunteitakin.

1800-luvun lopulla oli selvempää ajatella Jumala Luojana ja Kaikkivaltiaana kuin nykyisin. Elimme myös yhtenäisen kristillisen kulttuurin parissa, ja tieto Jumalasta oli merkittävästi suurempaa kuin nykyisin. Tämä on minusta huolestuttavaa.

Kun ihmiset ovat etääntyneet kristinuskon perusteista, ei kristillinen keskustelukaan osaa viipyä kuin aivan kehällisissä asioissa. Kun Jumala omana työnään kutsuu, murtaa, ohjaa ja vahvistaa omiaan eri alueilla ja erilaisiin tehtäviin, niin nykyisin ihminen on entistäkin enemmän tuen tarpeessa ja entistä vähemmän sitä saamassa. Usein puuttuu täysin ympäriltä sellainen kristillinen yhteisö, missä voisi olla keskeneräisenä ja oikean sanoman äärellä.

Koen itse usein rinnalla kulkijana yhtenä sydämelleni laskettuna asiana sen, että kerron jotain Jumalasta. Hän on hyvä, oikeamielinen, vanhurskas ja kaiken hallitseva. Jumalan käsiin on turvallista jopa murtua, Hän tietää ja tuntee kaiken parhaiten. Hänen rakkautensa ihmistä kohtaan on meille käsittämätöntä ja äärettömän suurta. Se ilmeni kirkkaimpana siinä, että Hän lahjoitti oman Poikansa kuolemaan tähtemme ja antoi anteeksi syntimme. Ihmiselle kaikkein turvallisin ja paras asia on saada murtua Jumalan käsiin.

Ceta Lehtniemi