Sain osallistua Lohjan Seudun Kristillisten Eläkeläisten kirkkokierrokselle. Ensin ajattelin, etten ottaisi kuvia lainkaan, vain lepäisin ja nauttisin. Tämä ei voinut toteutua näin. Puhelimeeni tuli monta kuvaa tukemaan muistiani.

Saatan tehdä jonkinlaisen kuvakertomuksen vielä bussiretkestämme. Nyt itselleni tärkeintä on purkaa joitain hengellisiä ajatuksia. Aloitan retkemme viimeisestä kohteesta, Nummen kirkosta. Elämme nyt aivan kirkon 200v. juhlan aikoja. Tämän suuren kivikirkon massiivinen olemus tekee vaikutuksen. Kirkkoon mahtuu noin 800 – 850 henkeä.

Oma kiinnostukseni kohdistui jälleen kerran yksityiskohtiin. Seurakunnan sivuilta saan lukea: ”Kun Nummen kirkko vuonna 1922 täytti sata vuotta, kirkossa tehtiin perinpohjainen korjaus: Tehtiin ulkorappaus, korjattiin vesikatto, uusittiin vanha lattia, muutettiin penkkien muotoa ja niiden ovet poistettiin. Kuorin ikkunoihin teetettiin arkkitehti Ilmari Launiksen piirustusten mukaan värilliset lasimaalaukset. Etelänpuoleinen ikkuna orjantappurakruunuineen kuvaa Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa. Pohjoisenpuoleinen ikkuna voitonkruunuineen ja rauhanpalmuineen kuvaa Kristuksen voittoa ja kuninkuutta.”

Lasimaalaukset ovat alttarin molemmin puolin. Alttaritoimituksen aikana pappi on näiden lasimaalausten välissä, ja ehtoolliselle asettuneet seurakuntalaisetkin ovat siten, että toiselle puolelle jää Kristuksen kärsimystä kuvaava lasimaalaus ja toiselle Kristuksen voittoa ja kuninkuutta kuvaava lasimaalaus. He saattavat nähdä molemmat ollessaan kumartuneena ehtoolliselle. Mutta eikö seurakunta-aika ole juuri ristin ja Kristuksen lopullisen voiton ja kuninkuuden välistä aikaa? Miten suuri lohtu ja toivo sisältyykään näihin maalauksiin. Ristin äärellä mielessä on: ”Ole minulle armollinen” ja voitonkruunun, A:n ja O:n äärellä: ”Tule, Herra Jeesus!”

Itselleni ainakin tuli Ilmestyskirjan sanat mieleen: ”Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu. Autuaat ne, jotka pesevät vaatteensa, että heillä olisi valta syödä elämän puusta ja he pääsisivät porteista sisälle kaupunkiin!” (Ilm. 22: 13-14)

Olen ollut yhden kerran Nummen kirkossa messussa ja myös ehtoollisella. Silloin en kiinnittänyt huomiotani näihin lasimaalauksiin. Nyt käydessäni kirkossa turistina, näin enemmän. Ja ottamani kuvat auttoivat minua hiljentymään. Oikeastaan taisi käydä niin, että olin mietteissäni kotona, ja tuli vaan tunne, että nyt olen hetken näiden lasimaalausten sanoman edessä. Sellainen tunne tuli, että Jumala tahtoo puhua minulle jotain tärkeää.

Kirjoitan paljon kuin itselleni suoraan tabletillani. Toivon, että näistä hieman viimeistelemättömistä mietteistä myös lukija saa jotain.

Ceta

 

 

Tänäkin kesänä on ollut paljon käytännön töitä mökillä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi puutarhatöitä, maalaamista, tiskaamista, ruuan laittoa ym. Elämmehän maalla alkeellisissa oloissa. Kotityöt ja ulkotyöt ovat aina läsnä.

Joinain aamuina tulee halu mennä istahtamaan maisemakalliolle jo aamuvarhaiselle. Mitä enemmän lähestymme syksyä, sitä useammin istun tuolla auringonlaskun aikaan. Silti tavallaan opettelen hiljaa oloa, ja opettelen riittävää päättäväisyyttä esim. juuri siihen, että lähden liikkeelle ennen kuutta aamulla.

Tavallaan syksyllä 2018 aloittamani kuvakirja ”Syksyäni en anna pois” elää sisimmässäni. Tuon kirjan ajatus oli se, että elämän syksy, ikääntyminen, on hyvää aikaa elämässä. Tällä ajalla ja iällä on merkitystä. On syytä pitää kiinni hetkistä, ottaa niihin aikaa, jopa vaatia omaa aikaa. Tähän liittyy myös halu oppia, nähdä ja elää jossain uudessa, vaikka ehkä olisi väsymystä, kipuja tai keskittymiskyvyttömyyttä.

On arvokasta, kun pystyy tallettamaan hetkiä kuviin ja kirjoituksiin. Minua innostaa myös se, että voin olla jakamassa muiden kanssa esimerkiksi luontohetkiä tai matkakokemuksia. Joskus istun mielelläni yksin esimerkiksi tämän aamumaiseman edessä. Kuitenkin ilman kuvaa jotain häviäisi ja unohtuisi. Jakaminen on yksi ihmisen ominaisuuksista. Olen ymmärtänyt, että jakaminen on myös Jumalan ominaisuus.

Sateenkaari kertoo Jumalan uskollisuudesta. Laitan nyt pitkähkön lainauksen 1 Moos. 9:12 Ja Jumala sanoi: ”Tämä on sen liiton merkki, jonka minä ikuisiksi ajoiksi teen itseni ja teidän ja kaikkien elävien olentojen välillä, jotka teidän luonanne ovat: 
9:13 minä panen kaareni pilviin, ja se on oleva liiton merkkinä minun ja maan välillä.
9:14 Ja kun minä kokoan pilviä maan päälle ja kaari näkyy pilvissä,
9:15 muistan minä liittoni, joka on minun ja teidän ja kaikkien elävien olentojen, kaiken lihan välillä, eikä vesi enää paisu tulvaksi hävittämään kaikkea lihaa.
9:16 Niin kaari on oleva pilvissä, ja minä katselen sitä muistaakseni iankaikkista liittoa Jumalan ja kaikkien elävien olentojen, kaiken lihan välillä, joka maan päällä on.”

Jumala katselee kaarta pilvissä kuten myös pieni ihminen. Tuossa hetkessä kokee suurta kiitollisuutta. Tämä näkymä ja siihen liittyvät äänet ja meren sekä kostean maan tuoksut ovat Jumalan luomistyötä ja suurta lahjaa. Kun sanon, että istuin yksin penkillä aamuvarhaisella, se on vain osaksi totta. Miten ihminen voisikaan olla yksin, kun itse Luoja, Kaikkivaltias ja elämän ylläpitäjä on läsnä katsomassa kanssani kaarta, liiton merkkiä, pilvessä. Minun kanssani on Hän, jolle saan sanoa: ”Kiitos!”

Ceta

Olen ollut tiiviisti kiinni arkisissa töissä mökillä. Samoin keväällä ja talvella Lohjalla vei aikaani Lohjan Seudun Kristilliset Eläkeläiset ry:n tehtävät ja tapahtumat. Oli myös tapaamisia muualla Suomessa. Kun olen itselleni rehellinen, voin sanoa, että aikaani ja voimavarojani vei myös sosiaalisessa mediassa olo, politiikan ja pörssin seuraaminen.

Olen keskustellut joidenkin kristittyjen kanssa. Tuntuu siltä, että on eri ikäisiä uskovia, jotka kokevat pudonneensa jotenkin ulkopuolelle. Voisiko ehkä sanoa, että jaamme tunteen, että olisi jotain annettavaa. On myös toki niitä, jotka ovat tiiviisti niissä aina samoissa yhteyksissä ja kenties myös tehtävissä. Olen todella kysellyt itsekin mitä minun tulisi vielä tehdä. Onko minulla jokin omin alue, jota toinen ei voi täyttää.

Aloitin jokin aika sitten seuraavan kirjan lukemisen:

Kyseessä on siis G.O. Holmbergin Arvaamaton Aarre, Kolossalaiskirjeen selitys vuodelta 1893. Olen joskus lukenut kirjan varsin pitkälle kirjanmerkistä päätellen. Kirjan nimi on noussut useasti mieleeni. Kesti kuitenkin oman aikansa ennen kuin etsin sen hyllystäni. Ihan tietystä uskollisuudesta lähden nyt tutkimaan kirjaa.

Aiemmin olen käsitellyt useita vanhoja hyviä kirjoja kotisivuillani. Aina on kirjan nimi ikään kuin nostettu mieleen. Kaikki ei toki ole ollut aina selkeää ja varmaa. Silti kirjojen tutkiminen on antanut minulle paljon. En pidä kotisivuillani mitään kävilaskuria, eli en tiedä lainkaan luetaanko artikkeleitani vanhoista kirjoista. Tänään aamuyöllä herättyäni talletin niitä sähköpostiini. Olen nimittäin jo vuosia kirjoittanut kaiken suoraan tabletillani kotisivuilleni. https://ceta.nettisivu.org/hyvien-kirjojen-esittelyt/

Todennäköisesti teen kirjareferaateistani pdf -formaattiin kirjasen. Pyydän siihen isbn -tunnuksen. Uskon saavani, koska pidän materiaalin esillä kotisivuillani. Yritän tuohon saada mukaan myös tämän Holmbergin kirjan käsittelyn.

Sley on noteerannut Lutherin psalmin 45 selityksen, Häälaulun, jonka muutin 1900 -alun kieliasusta ja fraktuurasta nykyaikaisempaan ja helpommin luettavaan muotoon. Olen oikeastaan vasta nyt keväällä ymmärtänyt, että näitä 1800 -luvun lopun ja 1900 -luvun alun kirjoja on vain vähän jäljellä. En ole myöskään oikein sisäistänyt sitä, ettei fraktuuralla kirjoitettu vanhan kieliasun teksti aukea monellekaan. Häälaulussa taisi olla virkkeitä, joissa oli välillä seitsemän lausetta. Arvaamattomassa Aarteessa löytyy neljän sivun mittainen kappale.

Tavallaan koen viime yön hiljaisen mietinnän jälkeen, että tässä taitaa sittenkin olla tärkein tehtäväalueeni. Aivan riippumatta mihin tekstini päätyvät tai lukeeko niitä kukaan, aion jatkaa tällä alueella. Se on jollakin tavoin hyvin herkkää ja kaunista työskentelyä hiljaisuudessa, voisin kyllä sanoa myös olevani tällöin rukouksessa samalla. Rukous ei ole sanoja, se on avun pyytämistä ja saamista, läsnäoloa, levollisuutta.

Ymmärrän kovin hyvin sen, että muiden rakkaat tehtävät tai leiviskät poikkeavat paljon omastani (tai omistani). Tämä on juuri parasta. Ei ole hyvä väsyttää itseään tehtävissä, jotka eivät ole tällä hetkellä itselle tarkoitettuja. Vaikka täytyy myöntää, että tekisin monenlaista muutakin mielelläni. Samoin keskustelisin mielelläni näistä omien artikkeileitteni aihepiireistä. Lähinnä tulee mieleen kreivi von Zinzendorf, miksei myös Lutherin Häälaulukin. Silloin, kun kirjoitan ja perehdyn johonkin kirjaan, en pysty siitä keskustelemaan, vasta jälkikäteen.

Ceta Lehtniemi

 

Lepäilen samalla muistellen mitä kaikkea on tullut tehtyä. On monenlaisia youtubeja. Tämän kuuntelin juuri. Siinä olen yhdistänyt pari Wislöffin tekstiä omiin kuviini. Luen YouTubessa hartauskirjaa ja äänitän omaa puhettani Lohjan Porlassa.  Ohikulkijat hymyilivät ystävällisesti nähdessään minut kirjan ja äänityslaitteen kanssa.

Syy siihen, että aloin selailla youtubejani oli vähän kaksijakoinen.
Meillä oli krelliläisten (Lohjan Seudun Kristilliset Eläkeläiset) onnistunut suunnittelukokous. Sain testata tablettini sopivuutta monitoimitykkiin (tai mikä laitteen nimi onkaan). Tietyn pienen väliosan avulla voisin käyttää erinomaisesti tablettiani luontokuvien näyttämiseen eli katseluun krellin tilaisuudessa. Voisin näyttää aivan uusia kuvia yhdistettynä runoihin ja raamatunjakeisiin. Tai luonnollisesti voisin näyttää valmiita youtubeja. Voisin näyttää retkikuvia. Olisi paljon erilaisia mahdollisuuksia. Olisi kiva innostua!

Kaksijakoisuus on sitä, ettei kuvien ja nykytekniikan tuomia mahdollisuuksia ymmärretä. Kaikki ymmärtävät musiikin ja varsinkin yhteislaulun päälle. Minä saan lähes väkisin yrittää tarjota jotain kuviin liittyvää, edes kymmenen minuutin hartautta tai luontohetkeä. Ei jää myöskään aikaa tekniikan testaamiseen. Minä olen näillä alueilla pelkästään itseoppinut amatööri. Kuitenkin myös minun panokseni voisi rikastuttaa yhteisiä tilaisuuksia.  Ja minun elämäni saisi taas uusia luovia askareita. Mutta en voi oikein innostua tai tehdä jotain, kun tunnen, ettei näitä minun juttujani oteta vastaan.

Nyt en puhu vain tästä minulle läheisestä yhdistyksestä (Krell), vaan paljon yleisemmin aiheesta. Kuvien käyttö jää puheiden ja laulujen varjoon lähes kaikissa hengellisissä tilaisuuksissa, on jäänyt ja jää. On paljon ”ammattipuhujia” ja ”ammattikirjoittajia” käytettävissä, usein pappeja. Ei tämä ole huono asia, mutta se aiheuttaa sitä, ettei ihmisten erilaiset lahjat tule käyttöön, ellei kyse ole musiikista. Kanttoreita ei riitä joka tilaisuuteen. Myös Sleyn, Luther-kirkon ja Sanansaattaja -lehden suhteen koen sen saman.  Minua ei tarvita. Minun omimpia lahjojani ei voi käyttää missään. Silti toki saan tilaisuuksista ja lehdistä paljonkin.

Tässä yksi hartauteni vielä. On jännä, kun muistaa hyvin paikan, missä on puhunut ja äänittänyt, mutta ei niin tarkkaan muista kuvia eikä sanoja.

https://youtu.be/cXrULYEdfng

Tuon YouTuben loppuosan puhuin mökin vintillä. Siirryin sinne pois tuulen ja lokkien ääntelyn alta. Tavallaan youtubeja oli kiva tehdä, mutta sekin oli yksinäistä puuhaa.

Nyt olen asettanut sellaisen rajan ja tavoitteen, että tahtoisin näyttää vuoden kuluessa ainakin yhden noin kymmenen minuutin kuvaesityksen, tätä toivon ja olen ilmaissut sen myös krellin hallitukselle. Eli vasta sitten mietin onko minulla motivaatiota enää muuhunkaan. Sitä mikä on läheisintä, pitäisi saada tehdä ja muuta hyödyllistä sitten sen ohessa.

Tällaista tänään. Yhä iloitsen siitä, että Kristelli -lehti julkaisi hartauskirjoitukseni. Tässä se on tosin Lohjan Seudun Kristillisten Eläkeläisten sivustolta, johon sen itse laitoin. https://www.krell.fi/liitteet/2172/0/vain_tavallinen_varpunen_word-kuvahartaus.docx

Näissä on jotain sellaista ominta kuin siemeneksi, kun lähden suunnittelemaan uutta. Vai suunnittelenko sittenkään? Jospa ”se uusi” tulee vastaan suunnittelematta joku päivä tai ehkä joka päivä. Minulla on sellainen tunne tai sanat sisälläni: ”Pidä väljyyttä, jätä tilaa. Jumala puhuu ja ohjaa”. En siis varsinaisesti suunnittele mitään. Kenties vähän vain unelmoin.

Ehkä jossain vaiheessa syntyy jotain pientä uutta, pienessä piirissä jakamista, monipuolista, rikasta ja silti vaatimatonta. Ehkä jossain voisi kokoontua yhteen isompi tai pienempi ryhmä jakaen keskenään musiikin, kuvien, kahvin, leivonnaisten, käsitöiden, puheiden, sanan ym. rikkauksia. Semmoinen tavallisten ihmisten ryhmä se saisi olla. Entäpä jos se syntyy juuri näiden järjestöjen kautta, joita nyt mietin ja joihin olen liittynyt?

8.6. eli seuraavana päivänä. Vastaus oli jo matkalla. Laitoin omaan krellin viestiini mukaan pari lyhyttä YouTubea, A:n soitto, C:n kuvat ja toteutus. Nyt tulee Lohjan Krellin tilaisuuden 31.8. klo 14 alkuun meidän kuva/soitto -esitys, joitain minuutteja. Parempi näin nyt aluksi. Voisihan sitä laittaa joskus vaikka kahvihetken ajan ”pyörimään” sikermän kuvia, luontokuvia tai retkikuvia. Jälkimmäiset sopisivat vaiheeseen, jolloin on käsillä vuoden 2023 retkiin ilmoittautuminen.

Minulle tulee välillä aivan tuskainen olo, kun asiat eivät etene millään tavoin. Ja kuitenkin ne etenevät ehkä hieman toisessa muodossa. Oma oloni nosti myös rukousta. Näin oli sekä illalla että yöllä. Näin on hyvä edetä. Kiitollinen mieli on.

Luova ihminen näkee mielessään mahdollisuuksia ja kivoja asioita usein hyvin pitkään ennen kuin aloittaa mitään konkreettista. Sitä vaan pyörittää mielessään kaikenlaista. On vaikea ilmaista oikealle taholle mitä ajaa takaa, ja mitä konkreettista tulisi tapahtua ennen idean toteuttamista. Luulen, että tietty kärsimättömyys ja tuska liittyy tähän. Ja jo ennen kuin edes itse aloittaa jonkin tekemistä, joutuu miettimään sen esille saamista.
Ceta

Teen itselleni kuvakirjaa A4 kokoon. Teen sitä tabletillani. Siihen vaikuttaa luonnollisesti myös se mistä ajassamme keskustellaan. Yksi näkökulma syntiseen naiseen näkyy maalauksessa, mitä kuvaan keskeneräisessä kirjassani.

Jeesus seurusteli syntisten kanssa. Hän kuoli meidän syntiemme tähden. Hän vapahti meidät rikostemme seurauksista. Hän kuoli, hän voitti kuoleman, hän elää, jotta meilläkin olisi hänessä elämä. Miten me puhumme nyt synnistä, syntisistä, ja miten suhtaudumme syntiin ja syntisiin?

Jeesus on yhä sama kuin evankeliumien kuvauksissa. Minä olen syntinen kuten myös rakkaat vanhempani ja esivanhempani olivat. Koen usein keskustelun kovana ja hämmentävänä. Silti tahdon olla mukana siellä missä kohtaan syntisten Vapahtajan. Vielä tämä tapahtuu usein juuri uskovien yhteydessä seurakunnassa ja ehtoollisella. Yksin ei tarvitse jäädä, vaikka arkuus muodostuu usein esteeksi. Silti myös yksinäisyydessä saa kääntyä syntisten Vapahtajan puoleen.

11.3.2022 Kirjoitan aamulla kuin pientä kirjettä kristitylle ystävälle. Koen, että tänä talvena on muuttunut moni asia. Olen päässyt jotenkin kuin väljemmälle, enemmän lepoon ja rohkeuteen. Ei ole enää ulos joutumisen pelkoa, on tunne siitä, että voin olla oma itseni. Fyysisestä kunnostani olen huolehtinut parhaani mukaan.

En ole kirjoittanut kotisivuilleni, koska koin tämän olevan jotenkin muusta pois. Olen sen sijaan lähettänyt kuviani ja hartauskirjoituksia lehtiin Sanansaattaja ja Kristelli. Yhden kuvan postitin myös Lohjan seurakunnan lehteen Lohkare. Voisin toki varmaan laittaa kaiken saman myös kotisivuilleni. En sitä silti tee toistaiseksi.

Huomaan, että joistain keskusteluista tai tilaisuuksista jää mieleen jokin lause, ehkä vain yksittäinen sana. Kun oma mieli etsii Jumalan edessä omaa paikkaa vielä seniori-iässä kuten tavataan sanoa, niin johdatukseksi saattaa nousta pala sieltä toinen täältä. Minulle on kertynyt sanoja ja lauseita, jotka rohkaisevat sekä rukoilemaan että kylvämään kaikkea sitä mitä osaan.

Olen päässyt liikkeelle. Keskustelut ja yhteiset rukoukset joidenkin ystävien kanssa ovat auttaneet minua pääsemään irti peloistani. Luotan nyt enemmän myös toisiin, esimerkiksi juuri lehtien parissa työskenteleviin ammatti-ihmisiin. Minun tehtäväni on postittaa materiaalia. He sitten päättävät mitä sen kanssa tehdään.

Erityistä iloa koin, kun sain tehdä Lohjan Seudun Kristilliset Eläkeläiset kotisivut asiallisiksi, hyvin tietoa välittäviksi, ja mielestäni löysin sinne jotain uutta ja kivaa myöskin. Kaiken tämän luovan touhun keskellä huomasin yhtäkkiä, että eräänä aamuna mieleeni nousi kuva taideteoksesta. Sen toteuttamistapa alkoi kiehtoa. Niinpä ei kulunut monta päivää, kun tein monotypia -tekniikalla työn. Se oli erityisen arvokasta. Minulla oli pöytä ja työvälineet esillä ilman käyttöä kuukausien ajan.

Lopulta tein kaksi työtä, jotka lähetin Lohjan taideyhdistyksen virtuaalisesti toteutettavaan kevätnäyttelyyn. Eli nyt olen mukana taideyhdistyksessäkin vähän konkreettisemmin. Erityisen kivaa tässä on se, ettei töitä tarvitse kehystää. Kyse on luovuudesta, oikeastaan myös leikistä, vapautumisesta, eteenpäin menosta. Näyttelyn nimi on ”Elämä jatkuu”. Myös tämä nimi inspiroi minua.

Olen kokenut raskaana Ukrainan sodan ja ajan uhkakuvat. Silti myös tämä tausta on puhunut minulle rukouksen ja kylvämisen tärkeydestä. Luen nyt erästä Hilja Aaltosen kirjaa. Samoin luin kaksi Lina Sandellista kertovaa kirjaa. Heillä säilyi Jumalan antama kylvötehtävä vanhuuteen saakka. Näin tämän hyvin kauniina ja rohkaisevana. En ole mitään näihin verrattavaa. Silti saan oppia heistä.

Lutherin selitystä psalmiin 45 luin koko talven 2021. Siitä jäi jokin pohja ja perusta. Kristuksen täydellisyys, totuus ja rakkaus on jotain niin käsittämättömän suurta. Seurakunta on meidän vajavaisten ihmisten yhteisö. Kaikki hengellisesti arvokas meissä perustuu Kristuksen ansioon. Minua tuo psalmin selitys, ja siihen syventyminen pidemmän ajan kuluessa vapautti. Tuli sydämeen halu tehdä omalla paikallani sitä vähäistä mitä pystyn. Vaikka teen ihmisille, niin en tee silti pääasiassa ihmisille, vaan Jeesukselle, Kuninkaalle, jota odotan myös palaavaksi. Nämä omat lahjani ovat kuin Raamatun vertauksen ”Pienen pojan eväitä”.

Nyt kuljetaan jo kohti kevättä. Kohta on konkreettinen siementen kylvämisen aika. Kevätkukat nousevat maasta ja muuttolinnut palaavat. Toivon meille iloista ja aktiivista aikaa luonnossa ja kaikissa Isän antamissa askareissa.

Ceta

 

1.1.-22 Hyvää uutta vuotta!

Täytän talvella 72 vuotta. En ole oppinut vielä tuntemaan itseäni tai suurta Jumalaa. Tämä on minun vilpitön kokemukseni. Olen ymmärtävinäni, ettei Jumalan rakkaus ole riippuvainen suhdanteista. Se ei riipu siitä mitä osaan, mihin pystyn tai edes siitä millainen olen tai tahtoisin olla. Se ei ole riippuvainen siitäkään millaisia ehtoja tai vaatimuksia tulee ulkopuoleltani. Jumalan rakkauden tunteminen ei ole fyysistä kokemista, vaan sitä, että oppii tietämään ja ymmärtämään Jumalan rakkaudesta jotain eli lähinnä aavistelemaan sitä Raamatun ilmoituksen ja luonnon ihmeiden kautta. Teologit puhuvat erityisestä ja yleisestä ilmoituksesta. Jumala puhuu myös historian kautta, myös oman elämämme vaiheiden ja siinä vaikuttavien ihmisten kautta. Erityisen ilmoituksen keskuksessa on se mitä Raamatussa lukee Jeesuksesta Kristuksesta.

Samoin meillä on lupaus siitä, että saamme tietää, onko Jeesus Jumalasta lähtöisin, kun tahdomme tehdä Jumalan tahdon (Johanneksen evankeliumi 7:16;17). Jumalan tahdon tekeminen, totteleminen, kuulostaa vaikealta, jos ei ymmärrä vielä mitään Jumalan rakkaudesta eikä täydellisestä oikeamielisyydestä. Ehkä tämä Jumalan tahdon tekeminen on sitä, että meissä on herännyt halu kuunnella Häntä erityisessä ilmoituksessa, Raamatussa, uskoa vajaallakin ymmärryksellä. Saamme myös ihmetellen katsella Hänen töitään yleisessä ilmoituksessa, etenkin luonnossa. Saamme anoa sitä uskoa, mikä meiltä puuttuu. Jokaiselle etsivälle ja janoavalle vastataan.

Minusta saa tulla ikäihminen, jopa vanhus, lepoa ja ymmärrystä tarvitseva, joskus jopa hoivaa vastaanottava. Toivoisin tähän hoivaan kuuluvan myös sen, että vahvistetaan vanhuksen uskoa ennen kuolemaa, ja juuri viimeisillä hetkillä. Nyt vielä tahdon olla vanhusten rinnalla itse. Ehkä se on mahdollista, jos Jumala johdattaa ja lahjoittaa kaiken tarvittavan. Vieraan vanhuksen kohtaaminen ei ole helppoa. Se vaatii herkkyyttä. Siihen liittyy usein sanojen niukkuus. Kristus on läsnä Henkensä kautta, tähän luotan.

Aika on vähän tämän kuvan kaltainen. Kuitenkin Jumala on sama. Hänessä on valkeus, kirkkaus ja kunnia. Hän on rakkaus. Kristus kuoli ristillä tähteni. Hän elää. Häneen katsoen on hyvä elää tässä ajassa. Voin ajatella rakkautta, joka kohdistuu minuunkin, vaikka samaistuisin tuohon hangesta esiin tulevaan, riisuttuun pensaaseen. Rakkaus on tosin sama, vaikka tulisin tuolle paikalle kesän rehevimpään aikaan.

Pieni rukoukseni

 

Sinä Kristus Herrani,

kulje aina kanssani,

anteeksi anna syntini.

 

Auta pieneksi tulemaan,

rakkauttasi tuntemaan,

omasta pois jakamaan.

 

Kaikkesi olet antanut,

ristin tien kulkenut,

armon alle sulkenut.

 

Mitä Sinulle antaisin?

Vain lähellesi tulisin,

rakkauteni kertoisin.

 

Ceta Lehtniemi

Lisäys loppuun. 2.1.2022:  https://cetalenan.fi/2022/01/02/kukkahetki/

___________________________________

30.12.2021

Olen juuri viettänyt aikaani Zinzendorfin teologian ja palvelun parissa, käsitellyt Eetu Rissasen kirjaa aiheesta, alkaen tästä: 1. Kristus pitää huolen niistä, jotka panevat toivonsa häneen Seuraavat vanhat kirjoitukset nousivat mieleeni arkistoidessani artikkeleita. Lisäksi olin väsynyt ja tuntui hyvältä palata hetkeksi vanhaan, tuttuun ja turvalliseen. Sekä Urho Muroman että Lina Sandellin poiminnoissa on jotain samaa kuin Zinzendorf -artikkeleissa. ”Syy” voi olla osaksi minussakin. Oma muistini ja kirjoitustyylini on vaikuttamassa. Silti yritän tutkia jossain vaiheessa herrnhutilaisuutta ja sen vaikutuksia.

Otan alkuun lainauksen Urho Muroman pienestä monelle rakkaasta kirjasesta ILTAVARTIO. Poimin sen leikekuvana täältä: Armo riittää -lehti nro 6/2011.  sivu 9.  Ilmestymispäivä on 8.12.2011. Samalla sivulla päättyy ote (suom. Per-Olof Malk) Billy Grahamin iäkkäänä kirjoittamasta kirjasta. Tämä puhutteli erityisesti nyt korona -aikana, kun ei ole ollut lainkaan itsestäänselvää, että on päässyt kuolevan vanhuksen lähelle, saati pitämään kädestä kiinni.

Jeesuksen rakkaus sinua kohtaan

Lisään jatkoksi seitsemän vuotta sitten kirjoittamani artikkelin Lina Sandellin elämänkerrasta Päivä vain.

Lina Sandell -Päivä vain-

LINA SANDELL -PÄIVÄ VAIN-

Kirjoitan Eetu Rissasen kirjan ”Kristillinen palvelu N.L. von Zinzendorfin teologiassa” pohjalta. Tämän kolmannen artikkelin jälkeen laitan kirjan hetkeksi sivuun. Kun luen samaa kirjaa koko syksyn, jopa kuin hartaustekstinä, artikkeleistani tulee myös vähän minun näköisiä. Poimin niitä ajatuksia, jotka sisäistin parhaiten.

Zinzendorf on siteerannut opetuksissaan Lutherin esipuhetta Roomalaiskirjeeseen. Tästä nousevia ajatuksia voisi tiivistää sanoen, että usko on Jumalan työ, joka muuttaa meidät ja synnyttää uudesti. Ihminen tulee sydämeltään, mieleltään ja voimiltaan toisenlaiseksi lahjoitetun Pyhän Hengen osallisuudessa. Usko on elävä ja toimelias. Tekojen erottaminen uskosta on yhtä mahdotonta kuin polttamisen ja valaisemisen erottaminen tulesta. (ss. 83,84) Itselleni tällä kohtaa tulee mieleen myös Jaakobinkirje.

Jos Zinzendorfin yhteyteen muodostuneen veljesseurakunnan merkitys ei olisi ollut niin suuri lähetyksen ja diakonian aloilla, tuskin myöskään hänen uskonkäsityksiään ja teologiaansa olisi tutkittu yhtä paljon. Olisiko tutkittu lainkaan? Tässä tapauksessa uskon hedelmä on niin ilmeinen vieläpä henkisesti ja hengellisesti sekavana aikana, että se on saanut tutkijat liikkeelle.

Zinzendorfin ilmaisuihin kuuluu ”Jumalan käteen” asettautuminen. Jumala käyttää ihmistä omien tarkoitustensa toteuttajana. Hyvät työt syntyvät, niitä ei tehdä (s. 84). Jumalan kädessä oleminen on yhteyttä Kristukseen ja hänen kärsimyksiinsä. Düsseldorfin taidegalleriassa vuonna 1719 Ristiinnaulitun kuvan alla ollut kysymys ”Mitä sinä olet tehnyt minun tähteni?” tunki syvälle Zinzendorfin luihin ja ytimiin. Hän rukoili silloin Vapahtajaa tempaamaan hänet väkivalloin Kristuksen kärsimysten yhteyteen. Kärsimysten osallisuus kuuluu Zinzendorfin mukaan olennaisesti kristityn elämään. Maailman ylenkatse, vaino ja pilkka tulevat Jumalan lapsen osaksi. (s. 85)

Kristuksen anteeksiantava rakkaus kirkastuu vasta Jumalan särkemille sieluille. Jumalan työn alaisena olevalle, särjetylle ihmiselle on Kristuksen rakkaus aina uudistuva ihme. Tätä Zinzendorf pitää ensimmäisenä rakkautena. Sitä pitää yllä tietoisuus, että omistetaan armo, vaikka ei olla siihen arvollisia. (ss.87,88)

”Luterilaisesta uskosta on sanottu, ettemme usko Kristus-dogmiin, vaan Kristukseen, ja että joka uskoo, on kolmenlaisessa suhteessa häneen: lunastettuna olemisen, palvelemisen ja opetuslapsen suhteessa. Tämä sopii myös Zinzendorfiin. Nimenomaan lunastettuna olemisen tietoisuuden Zinzendorf tahtoo pitää elävänä. Hänen mieleensä palautuu alati, miten paljon Kristukselle on maksanut hänen lunastamisensa. Tämä ei ole Zinzendorfin mukaan pelkkää teoriaa, vaan Jumalan rakkauden kokemista. Siitä kasvavat rakkauden teot.” (s. 88)

”Zinzendorfin käsitys Kristuksen sisällisestä hallituksesta kristityssä, hänen ristinteologiansa sekä conformitas-ajatuksensa (liittyy kärsivän Kristuksen esikuvaan) ovat epämukavia sellaiselle kristillisyydelle, jolle koko salattu elämä Kristuksessa on vierasta.” (s.88) Tärkeintä on olla Kristuksessa, olla Kristuksen hoidossa, paeta Jumalan Karitsan turviin jne. Zinzendorfin mielestä kristilliselle seurakunnalle ei ole merkitystä sillä, saako se osakseen ihmisten suosiota vai vastustusta. Ratkaisevaa on se, että kristityt ovat kiinni Kristuksessa. (s109)

Zinzendorfin johtama veljesseurakunta Herrnhutissa oli kuin samaa perhettä, jossa vahvemmat tukivat heikompia. Hengellinen pappeus oli suuressa arvossa. Tämä on ymmärrettävää myös sitä kautta, että palvelu ymmärrettiin syvällisesti ja kokonaisvaltaisesti. Lähetyskentilläkin pelastussanoman julistamista ja kristillistä palvelua oli vaikea erottaa toisistaan. Jopa sairaanhoidossa lääkinnällinen, sosiaalinen ja hengellinen hoito liittyivät toisiinsa. Kristuksen palvelumieli oli esikuvana.

Rakkauden periaate tunnustukselliset rajat ylittävänä toteutui veljesseurakunnassa, johon kuului jäseniä eri kirkoista: luterilaisesta, reformoidusta ja määriläisestä, jotka olivat vielä jakautuneet erilaisiin ryhmiin. (s.94) Mitkään yhteiskunnalliset eroavuudet eivät kristityn suhtautumisessa lähimmäisiin saa tulla kysymykseen. Olkoonpa ihminen millainen tai kuinka huono tahansa, hän on kuitenkin ristinpuulla lunastettu Jeesuksen omaisuudeksi, so. uskovan veljeksi ja sisareksi Kristuksessa. (s.95)

Seurakunta oli muodostunut hyvin erilaisesta väestöstä, joka oli paennut katolisen kirkon alta. Ensin kreivi Zinzendorf oli antanut mailtaan tilaa tälle pakolaisväestölle ja myöhemmin hän ryhtyi kantamaan hyvin kokonaisvaltaista vastuuta tästä yhteisöstä. Oikeastaan vasta Zinzendorfin saatua pappisvihkimyksen ja jouduttuaan itse eroamaan luterilaisesta kirkosta hän varsinaisesti perusti Herrnhutin veljesseurakunnan, jonka piispa hän myöhemmin oli. Seurakuntaan kuului luonnollisesti monilapsisia perheitä. Zinzendorfilla oli itselläänkin 12 lasta, joista vain muutama eli aikuiseksi. Historiallinen tilanne ja Zinzendorfin oma hengellinen herääminen sekä hänen aatelinen perhetaustansa vaikuttivat luonnollisesti kaiken taustalla.

”Lähetystyötä on Zinzendorfin mukaan tehtävä palvelumielessä, jopa hiljaisesti palvellen. Ihmismielen mukaan Vapahtajan olisi pitänyt tulla maan päälle taivaallisessa loistossaan ja vallassaan ja pelastaa omansa vihollisten käsistä. Tällainen käsitys on mieluinen vallanhimoiselle ihmiselle, mutta Zinzendorfin teologiaan se on soveltumaton. Häntä miellyttää Raamatussa ilmoitettu hiljainen ja kärsivä Herran palvelija, jossa Jumalan kunnia ja loisto on ihmissilmältä salattu.” (s. 118)

Jopa jo lapsena Zinzendorf oli omaksunut ”sinapinsieman-periaatteen”. Vähäinen alku voi johtaa valtaviin tuloksiin. Sen tähden Jumalan valtakunnan työntekijän ei pidä pyrkiä suureelliseen toimintaan. Vapahtajan toiminta oli esikuvana sinapinsiemen-periaatteessa ja esikoisseurakunta-ajatuksessa. Lähetyksen kautta tavoitetaan kansasta evankeliumilla kenties vain muutama perhe. Kuulijoiden määrä ei ole merkitsevä asia. (ss. 118,119) ”Jos herrnhutilaisuutta sanotaan herätysliikkeeksi, herätys on käsitettävä silloin hiljaiseksi ja salatuksi Jumalan työksi, joka alkaa pienestä alusta. Tämä on Zinzendorfin sinapinsiemen-periaate.” (s.129)

Jumalan käteen ja johdatukseen jääminen näkyy kaikessa. Todellisen elämän synnyttää Pyhä Henki, ei inhimillinen ”synnytystyö”. Myös ne ajat, jolloin vaikuttaa siltä, ettei työ etene, ovat Jumalan antamia jaksoja, jolloin on hyvä levätä ja hiljentyä. Herrnhutilainen veljesseurakunta alkoi toimittaa ”Päivän tunnussana” nimistä kirjasta. Tämä sai ehkä alkunsa yhteisön omista hengellisistä tarpeista luontevalla tavalla? Oletan, ettei tuolloin ollut näköpiirissä se miten laajalle ja yli sukupolvien kirjanen tulisi leviämään. Tämä kirjanen on minusta osa lähetystyötä ja syntynyt Jumalan johdatuksessa.

Ehkä Zinzendorfin lähetyskäsitys on sidottu liian yksipuolisesti yksilön hurskauselämään? Tällaisena se ei sovellu esimerkiksi evankelisen kirkon esikuvaksi. Lähetyksen motiivina ei ole kyllin selvästi paavalilainen maailmanlaajaan lähetykseen velvoittava, objektiivinen evankeliumi. (s.136) Näin esitti kantanaan kirjan kirjoittaja Eetu Rissanen vuonna 1959. Itse jäin miettimään kyllä myös viime vuosikymmenten aikana tapahtunutta ”kehitystä”. Tuntuu, että lähimmäisen palvelua (diakoniaa) ja jopa lähetystyötä tehdään kirkoissa joskus ilman, että ollaan sitouduttu millään tavoin ”yksilön hurskauselämään” tai edes omakohtaiseen uskoon.

Iloitsen siitä, että Eetu Rissanen valitsi väitöskirjansa aiheeksi kristillisen palvelun N. L. von Zinzendorfin teologiassa. Oletan hänen saksankielen taitonsa olleen hyvän, koska viitteet ja lähdekirjallisuus ovat saksankielisiä. Lähdeviitteet, muut viitteet ja kirjallisuus käsittävät sivut 137-217. Siteerattuja tai muuten käytettyjä Zinzendorfin puheita ja kirjoituksia oli usean sivun pituinen luettelo. Tämän kaltaisia väitöskirjoja tuskin on enää mahdollista tehdä.

Omaan kirjaani on liimattu joskus tarrat: ”Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulun kirjasto” sekä ”Raudaskylä lainaosasto”. Kirjaa on luettu paljon, ehkä 1960 -luvulla? Ostin kirjani nettiantikvariaatista. Sitä on saatavilla. Toivoisin, että kirjaa tutkittaisiin. Se on yhä ajankohtainen. Tämän ajan harhaopiksi voisi ehkä nimittää pinnallistunutta ja ihmiskeskeistä kristinuskoa, sen opetusta, diakoniaa ja lähetystä. Ainakin voisi verrata nykyaikaa Zinzendorfin ajatuksiin.