Vanha hartauskirjoitukseni
Jes. 53: 5: … hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.
Heinäkuinen luonto kutsui seuraansa kauneudellaan ja puhutteli hiljaista kulkijaa. Mietin hengellisiä asioita ja katselin Luojan tekoja. Kesämökin lähellä kasvaa kookas villiruusu. Sen ympärillä on korkeaa heinikkoa. Kurjenkellot alkoivat kukkia ruusun juurella.
Katsoin yhtä mutkalle taipunutta, maahan painunutta kurjenkelloa. Se oli muun kasvillisuuden lähes peittämänä. Kohotin sen pystyyn ja näin elävän, maahan asti taipuneen ruusunoksan siinä vieressä. Tuin kurjenkellon tähän. Siinä olivat ruusun okaat ja tähän varteen tukeutunut kellokukka aivan lähekkäin.
Tänä aikana on niin paljon sellaista, mikä saa kasvamaan maata pitkin ja tukahtumaan. Kuitenkin Kristus alentui tähtemme. Hän kumartui riittävän alas, ’maahan asti’, kuten ruusun oksa. Hän otti kantaakseen syntimme, taakkamme ja meidät samalla. Näin voimme pysyä pystyssä ja valveilla. Mikään ei voi meitä tukahduttaa, kun pysymme Hänessä.
… ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut
Juuri Kristuksen haavat antavat meille käsittämättömän ja koskettavan rauhan ja levon. Tämä on syvää yhteyttä Jumalaan. Se on jotain, mikä ei häviä olemattomiin, vaikka tämä fyysinen olemuksemme kärsii vielä vaivoja, kipuja ja ahdistuksiakin. Olemme liitetyt iankaikkiseen Jumalaan todellisella tavalla Kristuksen haavojen tähden.
Huomaan itsekin yhä vaan selvemmin, ettei minulle oikeasti jäisi mitään uskolle tärkeää jäljelle, jos Jeesuksen ristin sovitustyö otettaisiin pois. Tai jos siitä tehtäisiin vain kuin alku ”varsinaiselle uskonelämälle”. Kuinka opettavaista on ollut kokea itsekin ahdistusta, hätää, uupumusta ja hylkäämisen pelkoa, joskus ihan kipuun saakka. Näin voin myös omasta kokemuksestani käsin ymmärtää mikä on keskeisintä. Jos aito evankeliumi hävitetään, ei jää mitään annettavaa hengellisessä hädässä olevalle. Ei jää ajallista eikä iankaikkista apua.
Vain Kristuksen ristin työllä on merkitystä. Olemme haavoitetun turvissa. Olemme syvästi hoidetut.
Ceta Lehtniemi
Keijolle! Keskustelumme auttoi minua. Palautui mieleen muistoja. Nämä liittyvät uskovan tai uskovien kovuuteen, omaankin. Kyse on esim. kadotustuomion lausumisesta. Itse sain kuulla tämän nuorena koskien äitiäni, joka oli kuollut vaikeaan sairauteen. Äitini ei täyttänyt juuri tuon uskosta kiivaan nuoren vaatimuksia.
Ulospäin esimerkilliset, Raamatun hyvin tuntevat, varmat uskovat saattavat aiheuttaa sellaista kipua ja vahinkoa, minkä vain Kristus näkee ja varoittaa siitä Efeson seurakuntaa. Ehkä myöskään meitä ei tahdota viedä väärään uskon kiivauteen vaan juurikin heikkouteen ja jopa epävarmuuteen. Uudelleen ensimmäiseen rakkauteen Kristus ohjaa Efeson seurakuntaa vaikka järkytyksen kautta. Sanat Efesoksen seurakunnalle olivat silti täynnä rakkautta, koska ne olivat Kristuksen sanoja.
Saamme toki vastustaa oppeja, jotka hämärtävät Kristuksen työn ja korottavat ihmistä. Silti koen jotenkin ymmärtäväni, että palaaminen ensimmäiseen rakkauteen on ehkä juuri se mikä voisi säilyttää rakkauden uskossa ja jopa arvioinneissa. Mietin tietysti ennen muuta itseäni.
Kiitos, Keijo! Olen mökillä ja huomaan, ettei puhelimen koko oikein tunnu riittävältä. Noita esiin ottamiasi kohtia varmaan ihan aiheesta pohditaan paljon. Usein ajattelemme rakkauden määrää emmekä laatua. ”Niin on Jumala maailmaa rakastanut …” Ajattelemmeko laatua tai määrää? Siten on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen Poikansa … Evankeliumi on ilosanoma ristin sovitustyöstä, pelastuksesta, syntien anteeksisaamisesta. Tämä on kaiken perusta.
Ihana on lukea tekstiäsi. Minulla ei valitettavasti ole nyt käytettävissä kreikan käännöstä. Joskus oli levyllä.
Kun todella tarvitsee Jeesusta, ei ole hylännyt ensimmäistä rakkautta. Ehkä Efeson seurakunta oli tässä kohdin ajautunut vakavasti etäälle johonkin omavaraisuuteen.
Hei, hyvä oli jälleen lukea tekstiäsi, koska siinä ollaan niin olennaisen äärellä. Se herätteli minussakin monia ajatuksia, joita hieman tässä.
Niin, mitäpä tosiaan jäisi jäljelle ja mitä annettavaa olisi hädässä olevalle, jos evankeliumi pyritään häivyttämään?
Kyllä varmaa näin on kun miettii tämänkin päivän hengellisiä virtauksia ja Raamatun tulkintoja, että lopulta Ritstin evankeliumista todellinen taistelu käydään.
Itseäni on puhutellut (ko. tekstin pohjalta olen valmistelemassa puhetta 8/2025 seurakunnan iltatilaisuuteen) Ilmestyskirjan 2- luvun teksti, jossa Efeson srk:lle Herra lähetti viestiä. Ko. seurakunta sai paljon hyvää palautetta toiminnastaan. Se oli varsin työteliäs seurakunta, eli moraaliesti hyvää elämää, puuttui vääriin oppeihin jne. Mutta sai kuulla, että oli hylännyt ensimmäisen rakkauden ja ukaasi oli, että jos siitä ei parannusta tee lampunjalka siirretään pois.
Kehtous kuului; muista mistä olet langennut. Unohtaminen lienee aika tyypillinen tapa suojautua ikäviltä asioilta, etenkin jos/kun ne osuus minun itsekkyyteeni, omahyväisyyteeni, ylpeyteeni, syyllisyyteeni jne).
Ps. 103 toteaa; ”äläkä unohda mitä hyvää Herra on sinulle tehnyt..Hän joka antaa kaikki sinun syntisi anteeksi”. Lienee niin, että tuo ensimmäinen rakkaus viittaa nimenomaan syntien anteeksisaamiseen, evankeliumiin. Onhan se usein kokemuksenakin valtaisa suloisuuden tunne kun ihminen ensimmäisen kerran saa kohdata Vapahtajan ja saada synnit anteeksi. Syntitaakka on pois omalta tunnolta. Tämäkö on se ensimmäinen rakkaus minkä Herra kehottaa muistamaan?
Ei liene kuitenkaan kehotuksen viesti, että pitäisi palata noihin ensimmäisiin tuntoihin? Ne kun vaihtelevat ja muuttuvat, joten niiden varassa perustus olisi todella hutera. Ja sitäpaitsi silloin keskiössä on ihminen, eikä ihmisen ulkopuolelta tuleva evankeliumi
Mielenkiintoista oli tutkailla kreikan sanakirjasta tuon ensimmäisen (poteron) sanan merkityksiä. Niitä oli mm. tärkein, suurin, parhain, ennen kaikkea, ennen muuta. Tuli mieleeni, että Ef. srk joka oli varsin voimissaan lienee ehkä tullut niin omavoimaiseksi ja pärjääväksi, että oli unohtanut ja peräti hyljännyt tuon ensimmäisen, tärkeimmän, parhaimman. Oltiin tultu riippumattomaksi. Ja eihän mitään voi hyljätä tai unohtaa, jos sitä ei ole joskus omistettu.
Mielenkiintoista oli myös lukea ne pari muuta viestiä Herran seurakunnelle lähettämistä seitsemästä viestistä, jotka eivät moitteita Herralta saaneet (Smyrna ja Filadelfia). Mikä nämä erotti muista? Niitä luonnehti voimien vähäisyys, ahdistuneisuus ja köyhyys. Näillä seurakunnilla ei ollut suuria luuloja itsestään. Ne olivat riippuvaisia Herrasta, evankeliumista.
Jeesus aloittaa autuaaksi julistuksensa Matt. 5:3 ”autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta”. Tällaista köyhyyttä ja ahdistuneisuutta, joka saattelee minut Kristuksen armoistuin luo toivon itsellänikin olevan.