Kirjoitan matkalla, ja minulla on edessäni laaja merinäköala. Yölläkin olen tavallaan saman avaruuden, lämmön, ajan ja valon syleilyssä. Vaikka olen seurannut uutisia ja ollut yhteyksissä ihmisiin, sen osuus on ollut melko vähäistä. Olen tämän matkan aikana ollut sillä tavoin Jumalan edessä, että olen antanut menneen nousta mieleeni, ja samalla suuntautunut kohti tulevaa.

”Saksalaisen uskonnon” kirjoittaminen Santalan kirjan nostattamana oli rankkaa, mutta samalla sain laitetuksi pois jotain. Pääsin yllättävän nopeasti tuon jälkeen hiljentymään Jumalan edessä, ja jotenkin koin, että olen riittävän heikko ollakseni kyllin vahva rehellisyyteen oman elämäni kysymyksissä. Syntyi Jumalan armon, hoidon ja johdatuksen äänetön huuto sisimmässäni.

Minulle merkitsi paljon Raamatun sanan paikat, jotka vakuuttivat minut siitä, että Jumala huolehtii elämästäni aivan loppuun saakka. Vielä nytkin saan kuin uudelleen luovuttaa kaiken Herralle, pyytää uudistusta ja voimia Hänen askelissaan kulkemiseen. Tämä ei omalta puoleltani tarkoittanut jotain suoritusta, vaan sitä luotanko, ymmärränkö oikein.

Luin myös ajatuksella läpi runokirjani, jonka julkaisin täällä pdf-muodossa:  Runokirja Pieniä siemeniä erämaasta Nämä osittain samat runot ovat eläneet eri muodossa julkaisuissani. Nyt en lukenut runojani miettien julkaisua. Luin näitä kuten lukija. Samoin annoin raamatunpaikkojen tulla sydämelle.

Mietin myös runokirjani kansikuvaa. Pienen pieni veden virtaus on piirtänyt hiekkaan kuvan, kuin verson tai liekin. Vain liike voi piirtää. Jumalan lapsen elämä on tällaista liikettä. Se on sitä usein jopa enemmän silloin, kun konkreettinen liike on pysähtynyt.

Johanneksen evankeliumi:
7:17 ”Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani.” Tuttu jae, Jeesuksen sanat, kuulostivat joskus nuorempana vaatimukselta, kehotukselta.

Ehkä ne tuntuivat siltä vielä hetki sitten. Jokin uusi avautui. Liike ja virtaus olivat edellytyksiä kuvan synnylle.  Tahto olla Jumalan oma, luottaa Häneen elämänsä kysymyksissä, on liikkeelle lähtöä ja liikkeellä oloa. Ja liike piirtää kuvaa sisimpään. Minun sisimpääni on ehtinyt piirtyä kuva huolehtivasta ja armollisesta Jumalasta, anteeksiannosta Kristuksen sovitustyön tähden. Sydämeeni on piirtynyt kuva uuden alun mahdollisuudesta. Jeesuksen sanojen sisältämä lupaus on totta.

Juuri tämä sisääni jo rakentunut luottamus vahvistaa sen, että saan yhä uudestaan uudessa elämänvaiheessani painautua luottavaisesti Jumalan turviin. Saan yhä kokea miten Jumalan sana on totuus ja siunaus. Tämä minun tarpeeni saada apua on Hänen oma tahtonsa. Tämä on minun tekoni, että turvaudun. Tämä on liikettä. Jumala tulee hoitamaan minua murehduttavat asiat kuntoon. Hän sen tekee. Saan olla siinä mukana. Hänen anteeksiantonsa, hänen paimenen mielensä ja yli ymmärryksen käyvä rakkautensa saa yhä tulla ilmi.

Nykyisin kuulee paljon puhetta teoista. Sitä tuo ”saksalainen uskonto” myös oli. Se oli ihmisen uskonto. Sillä oli ihmisen opit, kun se hylkäsi Jumalan opit. Sillä oli karmea hedelmä. Tekojen korostaminen pelottaa, kun tunne on: en riitä. Tekojen korostaminen pelottaa myös ajatellen kristinuskoa yleensäkin.

Raamatussa sanotaan, että hedelmästä puu tunnetaan. Kuitenkin on niin, että me emme näe oman elämämme hedelmää, eikä sitä toisetkaan yleensä näe. Me saamme kuitenkin oppia tuntemaan paremmin Jumalaa, ja saamme vahvistua kristillisen uskon sanomasta. Se on Jumalasta. Saamme rohkaista toisiamme. Saamme tulla rinnalle.

On niin paljon sellaista, minkä saamme jättää Jumalan käsiin ilman tarkkailua tai edes odotuksia. Miksi olisi näin? Ajattelen tällä sitä, että oma tarkkailuni tai omat odotukseni ovat usein kuin hiukan harhaan menneitä. Jumalan kypsyttämä hedelmä kasvaa Jeesuksen yhteydessä. Sen ei tarvitse näkyä keskeneräisenä, eikä sen välttämättä tarvitse näkyä ihmisen ajattelemalla tavalla koskaan.

Ceta Lehtniemi

Johdantoa aiheeseen

Saksalainen uskonto syntyi Hitlerin aikana 1930-luvulla kristillisen kirkon ulkoisiin raameihin, mutta täysin ilman kristinuskon sisältöä. Sitä voi jopa luonnehtia antikristilliseksi. Risto Santala käsitteli tätä aihetta osana kirjaansa ”Kirkkolaivamme pohjakosketus” (sivuilla 27-35). Kun viitteenäni on Santala ja sivunumero, viittaan tähän kirjaan. Kirjassa on mainittu paljon henkilöiden nimiä, ja tuotu esille laajasti teologian muuttumista. Risto Santala mainitsee erityisesti Rudolf Bultmannin, ja kehityksen, jossa tahdotaan riisua kristinusko myyteistä ja yliluonnollisesta. Koen, että joudun ottamaan hieman toisen lähestymistavan kirjoitukseeni, vaikka luonnollisesti kristinuskon muuttuminen sisältä käsin on oleellisen tärkeä aiheen kannalta.

Kirjan alusta, sivulta 9 lähtien, otan esiin joitain käsitteitä. Matteuksen Evankeliumin 11. luvun 12. jakeessa Jeesus sanoo: ”Johannes Kastajan päivistä tähän asti hyökätään taivasten valtakuntaa vastaan, ja hyökkääjät tempaavat sen itselleen”. Hyökkääjät, taivasten valtakunnan vastustajat, voivat temmata valtakunnan virallisen edustuksen itselleen. He voivat tunkeutua rintamalinjojen taakse ja vallata kirkon johdon.

Santala käsittelee kirjan alussa myös chamas -sanaa. Paitsi, että se juutalaisuudessa liitettiin väkivaltaisuuden ja demonivaltojen henkeen, se liittyy myös Matteuksen 24. luvun laittomuus – eli anomia -käsitteeseen (Matt. 24:12, 2. Tess. 2:3,7) Laittomuuden ihmisellä (2. Tess. 2:3) tarkoitetaan perinteisesti anti-Kristusta, jossa pahuus kerran personoituu.

Laittomuudella on myös toinen merkitys, väkivalta (Santala, s.10). Kuolleenmeren rannalta Qumranista löydetyissä kääröissä esiintyy sitä vastaava käsite ”sood chamas” eli ”väkivallan salaisuus”. Jeesus lienee viitannut lopunajan puheissaan tähän heprealaiseen sanaan. Hän vertasi viimeisiä aikoja Nooan päiviin. 1. Moos. 6 luku toistaa tuosta ajasta kahdesti, että ”maa tuli täyteen väkivaltaa”. Tässä on siis käytössä heprean sana ”chamas”. Palestiinalaisen hamas -liikkeen nimi viittaa juutalaisten tajunnassa väkivaltaan ja terrorismiin, vaikka nimi ei tule chamas -sanasta.

Santala mainitsee lyhyesti, että Jerusalem on keskeisessä asemassa lopun ajan tapahtumissa. Se on pakanain tallattavana kunnes pakanain ajat täyttyvät – tällä tarkoitetaan pakanalähetyksen aikakautta. Sen jälkeen seuraa ahdistuksen aika.

Silloin ”kansat ovat ahdistuksen ja epätoivon vallassa” (Luuk. 21:25) Vuoden 1992 raamatunkäännös sanoo ”kaikki lamaantuvat pelosta”, Kreikka käyttää sanontaa ”apopsykhontoon”, joka merkitsee sitä, että syntyy ”pelon psykoosi”, joka ”on kohtaava ihmiskuntaa”. Kreikka käyttää siinä käsitettä ”oikumenee”. Silloin vallitsee jonkinlainen hädän ekumenia. Koko ihmiskunta globalisoituu eli maapalloistuu. Pelon perussyy on siinä, että ”taivaitten voimat järkkyvät”. Tätä ilmaisevat sanat ”dynameis toon uranoon”. (Santala, s.10)

Vaikuttaa siltä, että lopunajan tapahtumiin liittyy niin ulkoista väkivaltaa, rakkauden kylmenemistä, luonnonvoimien pelottavia ilmiöitä kuin myös kristillisen kirkon sisältä käsin tapahtuvaa sisällön tuhoamista ja valtaan ottamista. Saksalaista uskontoa, joka syntyi 1930 -luvun Saksassa voisi pitää esimerkkinä juuri tästä viimeisimmästä kohdasta.

Risto Santalan kirjaa lukiessani nousi mieleeni eräs asia, jota hän ei ehkä varsinaisesti sanonut. Mielestäni pitkään on ollut voimakasta halua irroittaa Uusi testamentti Vanhasta testamentista, juutalaisuudesta tai vaikkapa Jeesukseen liittyvistä ennustuksista. Jo ennen 1930-luvun saksalaisen uskonnon aikaa oli tätä piirrettä, sitä oli saksalaiseen uskontoon liittyen, ja sitä on yhä. Minulla on kuin aavistus siitä, että tämä asia vaikuttaa aivan kaikkeen, niin diakoniaan kuin ehtoolliseenkin. Suunnaksi tulee väistämättä yhä enemmän ihmisen omille ajatuksille rakennettu kirkko ja kristikunta. Jumalallinen väistyy, ja ihminen on kaikessa etualalla, ja inhimillisen tason yhteyttä korostetaan. Käsitys Jumalasta, ihmisestä ja luomakunnasta muuttuu, kun Uusi testamentti on kuin repäisty irti Vanhasta testamentista. Tämä suunta voi näkyä missä kirkkokunnassa hyvänsä, myös ns. vapaissa suunnissa. Tästä aihepiiristä joku voisi jatkaa.

Jollakin tavoin tämä kaikki hämminki on ymmärrettävintä juuri Hitlerin aikakaudella, menneisyydessä. Ja siltikin Hitlerin toimintaa ja valtaa on vaikea käsittää. Minun täytyy sanoa, etten pysty ajattelemaan näin vääristynyttä aikaa ilman, että yhdistän sen saatanaan ja antikristilliseen henkeen. Silti on hyvä muistaa, että antikristillinen henki on vaikuttanut koko kristikunnan ajan. Sen on määrä jopa yhä voimistua. Sen vuoksi näen aiheeni tärkeäksi.

Saksalaisen uskonnon opin perustasta

Hitlerin hengellisenä aisaparina toimi Leipzigin yliopiston professori Ernst Bergmann, jota pidetään saksalaisen uskonnon laatijana. Häneltä ilmestyi Die 25 Thesen der Deutschreligion, ein Katechismus. Valtiollinen ja hengellinen valta toimivat yhdessä, mutta taustalla vaikuttaneet hengelliset virtaukset eivät sittenkään syntyneet hetkessä. (Santala, s.27 alkaen)

Saksalaiseen uskontoon liittyi myös Bergmannin laatima uskontunnustus Confessio Germanica Deutschapostolicum. Uuden uskonnon sisällys oli seuraava: ”Minä uskon saksalaisen uskonnon jumalaan, joka vaikuttaa luonnossa, korkeassa ihmishengessä ja hänen kansansa (Saksan) voimassa ja hätäauttajaan kristukseen, joka taistelee ihmissielun jalouden puolesta ja Saksaan, uuden ihmiskunnan kehitysmaahan.”

Tuon varsinaisen saksalaisen uskonnon rinnalla vaikutti Alfred Rosenbergin 1930 luoma positiivinen kristinusko. Ilmeisesti tämä oli samaa liikettä kuin ns. saksalaiset kristityt. Heidän tarkoituksensa oli muodostaa myönteinen kristinusko, mikä vastaisi ”saksalaisen rodun sankarillista hurskautta ja Luther-henkeä”.

Ernst Bergmannin luomista saksalaisen uskonnon teeseistä joitain kohtia

1. teesistä: ”Saksalaisella on oma uskontonsa, mikä kumpuaa elävänä hänen tyypillisestä katsomuksestaan, tuntemuksestaan ja ajattelustaan. Kristinusko on olemukseltaan vierasta saksalaiselle siksi, että se perustuu olennaisesti itämaiseen ajatteluun ja vanhan ja uuden liiton juutalaisten pyhiin kirjoituksiin. Se on miltei kaikissa kohdin vastakkaista germaaniselle siveellisyyden ja moraalin käsittämiselle. …” Tässä olennaista on kirjoitusten hylkääminen, sekä ihmisen omien katsomusten, tuntemusten ja ajattelun korottaminen ylimmäksi periaatteeksi. Teesi puhui myös saksalaisista uuden ihmiskunnan sivistyskansana, jolle on annettu korkea tehtävä taistella kristillisen maailmankatsomuksen keskiaikaisia, luontoa ja todellisuutta vihaavia voimia vastaan. (Santala, s.29)

Siirryn hieman meitä ajallisesti lähempiin teemoihin hetkeksi. Laitan kunkin teesin jälkeen omaa pohdintaani ohi Santalan kirjan. Nyt on viime vuosikymmeninä tapahtunut paljon muutoksia siveellisyyden ja moraalin käsittämisessä. Moni kokee, että EU:n aika on tuonut näitä muutoksia. Ovatko ne lähtöisin EU:n ytimestä vai maailmalta, en tiedä? Varmasti lähteet ovat moninaiset ja ajallisesti paljon kauempaa. Silti voisi olla hyvä tarkkailla erityisesti kristillistä kirkkoa, sekä myös lainsäädännön ja vallan keskittymistä Euroopassa. Saksan kristillisdemokraateilla (CDU) on yllättävän keskeinen rooli EU:n liittovaltiokehityksessä. He ovat myös eläneet tässä käsiteltävän saksalaisen uskonnon maaperällä, ja toisaalta tämän erityisen vaikean historian varjossa, minkä Hitlerin aika jätti. Otan hieman tietoja Itä-Saksan kristillisyydestä. Itä-Saksahan luotiin toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1949.

Entisen Itä-Saksan alueen kristillisyydestä 

Itä-Saksan 40 vuoden pituinen jakso on väistämättä vaikuttanut sekä Saksan kristillisyyteen, että kristillisdemokraattien politiikkaan. Entisen Itä-Saksan alueella vain todella pieni osa kuuluu nykyisin kristilliseen kirkkoon, noin 20%. Saksan maallistunein alue sijaitsee uskonpuhdistaja Martti Lutherin entisellä vaikutusalueella. Wittenbergin kaupungissa, jossa reformaatio sai vuonna 1517 alkunsa, evankeliseen kirkkoon kuuluu noin 14 prosenttia kaupungin väestöstä. Lutherin syntymäkaupungissa Eislebenissä lukema on kymmenen prosentin tuntumassa. Irtautuminen uskonnollisista yhteyksistä ei kuitenkaan liity Lutheriin.

– Kiinnostus protestanttisiin kirkkoihin alkoi heiketä Keski-Saksassa 1800-luvulla. Ongelma syveni kansallissosialismin ja sosialismin aikakaudella, eikä tilanne ole parantunut. Kirkko tavoittaa vain pienen osan itäsaksalaisista.

Itä-Saksan aikaan kirkoista tuli vähitellen rauhan-, ympäristö- ja kansalaisliikeaktivistien tapaamispaikkoja. Kirkkoon kuuluminen sen sijaan aiheutti perheen syrjimistä työpaikkoihin ja  lapsen opiskeluun liittyen. Nykyisin entisen Itä-Saksan alueen kirkot tahdotaan pitää hyvässä kunnossa kulttuurisista syistä, ja niissä järjestetään mm. konsertteja. Kirkollisen toiminnan sisällöstä en saanut artikkelin kautta viitteitä. (viite 1)

EU:n liittovaltiokehityksestä, kansallismielisyydestä ja sananvapaudesta

Toiset ovat nykyisin pitäneet uhkaavana kansallismielisiä ajatuksia, jopa liittäneet asian 1930-luvun ilmapiiriin. Tämä on minusta väärä tulkinta nimenomaan kristinuskoon liittyviä muutoksia ja harhoja tarkasteltaessa. Kansallisvaltioiden kannattajat ovat usein konservatiivisempia ja säilyttävämpiä liittyen kansallisiin perinteisiin, ja joutuneet jo asemansa vuoksi sananvapauden puolustajiksi, samalla jopa hyvin salliviksi erilaisia näkemyksiä kohtaan. Eivät kansallismieliset ole missään rakentamassa omaa uskontoa tai sen tapaistakaan, saati kiinnittämässä uskonnollista ideologiaa ja valtaa toisiinsa. Sen sijaan meillä kaikilla kristityillä on uhkana sanan hylkääminen ja kiinnittyminen maallisiin. Yhteinen uhka meillä kaikilla on ylpeys. Kansallinen ylpeys voi saada vääriä vivahteita, ja ylpeydentunne ei rakenna keskustelua eikä yhteyttä.

Vaikka otan artikkeliini mukaan EU:n liittovaltiota haluavien ja sitä vastustavien kansallismielisten jakauman, en pidä sitä silti ydinkysymyksenä. Itse olen ollut EU:hun liittymistä vastaan, ja vastustan myös liittovaltiokehitystä. Tämä on ollut minulle johdonmukainen valinta. Moni ajattelee toisin. Minä ajattelen, että meillä on myös historian Jumala. On ollut jokin merkitys kansojen historialla ja valtioiden sijainnilla tai yhteen liittoutumisilla. EU:n liittovaltiokehityskin saattaa lopulta palvella Jumalan aivoituksia. Asiat ovat vaikeita ymmärtää meille jokaiselle.

Nyt alkaa näkyä merkkejä siitä, ettei kristillisessä yhteisössä saisi opettaa vapaasti oman perinteen mukaisesti, tai ohi sen mitä Suomen luterilaisen kirkon kirkolliskokous pitää oikeana, tai ohi sen minkä maallinen laki on muuttanut ja ”ajanmukaistanut”. Valvonta, tarkkailu ja vallan omistamisen henki on ehkä lisääntynyt sekä kirkollisella että maallisella taholla, ja demokratian kunnioitus on vähentynyt. ”Vihapuheen” yhteydessä on myös viitattu kansallissosialismin nousuun 1930 -luvulla. ”Kiihotus kansanryhmää vastaan” on tullut EU:n kautta Suomenkin rikoslakiin ehkä juuri tämän historiallisen taustan vuoksi.

Onko sanavapauteen puututtu jo niin, että se aiheuttaa arkuutta kirjoittaa tietyistä asioista? Sallitaanko kirkon ja valtion taholta mielenosoitukset ja liikehdinnät ennemmin kuin arvioivat kirjoitukset internetissä? Sensuuri ja arvostelun sammuttaminen ei ole hyväksi nyt, eikä se ollut sitä Hitlerin aikana, eikä myöskään Itä-Saksassa. Sensuuri ei ole hyväksi myöskään EU:ssa, mihin suuntaan se sitten kehittyneekään. Katastrofaaliset opit, kuten saksalainen uskonto, kehittyvät usein siellä, missä on rajoittunut sananvapaus, ja tietysti nämä kasvavat rinnakkain.

2. teesissä kerrotaan, että saksalainen uskonto on ajanmukainen uskonnon muoto. Siinä tuodaan esiin ikuiset arvot ajanmukaisella tavalla. (Santala, s.29)

Milloin on puhuttu Euroopassa ja Suomessa niin paljon ihmisarvosta kuin nyt? Tästä on muodostunut eräänlainen nykyaikainen dogmi, joka ymmärretään hyvin eri tavoin. Mitkä ovat ikuisia arvoja? Ehkä tulevaisuudessa poimitaan ihmisen hyväksi katsomia lausahduksia eri uskontojen mestareilta ja kerrotaan, että tässä on ikuiset arvot ja niitä tulee jokaisen noudattaa. Ehkä tulevaisuudessa tuomitaan kaikki fundamentalismi. Sitä nähdään varmaan kaikkialla, missä suhtaudutaan vakavasti oman uskonnon pyhään kirjaan, ja sen hengelliseen arvoon. Jo toista uskontoa arvostelevia saatetaan pitää fundamentalisteina tai rasisteina, ainakin kiihottajina kansanryhmää vastaan. Tosin kristittyjä on aina saanut arvostella.

Ajanmukaisuuden vaatimus on ollut aina pinnallisena leijumassa jokaisen aikakauden yllä. Konservatiivisuudesta tehdään pilkkaa kuuntelematta ja syventymättä perusteisiin. Nykyihmisen ajatellaan ehkä olevan edistynein, tietävin ja moraalisesti valveutunein. Konservatiivinen kristitty joutuu hyvin kärsivällisesti ja rakkaudella perustelemaan ajatuksiaan.

3. teesin väittämiä. ”Saksalaisella uskonnolla ei ole sairaus- ja suvunheikkousilmiöitä. Kristinusko sensijaan syntyi 2000 vuotta sitten sairaan, väsähtäneen ja epätoivoisen ihmiskunnan sydämessä, joka oli menettänyt uskon elämään, joka halveksi maailmaa ja odotti Kristuksen tuloa ja maailmanloppua. Saksalainen uskonto pyrkii tarttumaan tämänpuoleisiin ja reaalisiin ongelmiin ja voittamaan ne. Filosofi Fichte nimitti omaa uskontoansa ’ iloisen oikein tekemisen uskonnoksi”. ”Tämä uskonto ei halveksi maailmaa, luontoa, ruumista ja sukupuolisuutta eikä ristiinnaulitse lihaa.” (Santala, s.30)

Filosofi Gottlieb Fichte vaikutti Immanuel Kantin tavoin Saksassa 1700 -luvulla.  ”Fichte koettaa osoittaa, että kaikki olevainen ja koko maailman järjestys on hengen välttämätön tuote. Tietoisuuden perimmäinen olemus on Fichten mukaan Ego. Jumala on hänestä eettinen maailmanjärjestys, myöhemmin absoluuttinen olevainen, joka ilmenee vain eettisessä toiminnassa.” (viite 2.)

Saksassa vaikutti 1800-luvulla filosofi Feuerbach, jonka mukaan kristinusko ja idealistinen filosofia ovat esteitä ihmisen onneen johtavalla tiellä. Jos ihmiset lakkaisivat uskomasta jumalaan, alkaisivat he lopultakin uskoa itseensä ja ryhtyisivät poistamaan sitä todellista kurjuutta, jonka heijastusta jumalusko on. Näin uskonnollinen usko ja rakkaus korvautuvat ihmissukua kohtaan tunnetulla uskolla ja ihmisrakkaudella. Kristinuskon tilalle astuu humanismi. Tällä on ollut suuri vaikutus vasemmistolaisiin, ”ei idealistisiin” Hegelin kannattajiin. (viite 3) Friedrich Engelsin filosofia ja Karl Marxin opit syntyivät osin myös tältä perustalta. Itse en näe irrallisina tätä saksalaisen uskonnon halua kiinnittyä yksin tämänpuoleisiin ja reaalisiin ongelmiin. Kyllä pohjaa tälle löytyy jo 1700 – ja 1800-luvun opeissa ja filosofioissa. Samoin tämä kaikki on vaikuttanut nykyisen Saksan, ja varsinkin entisen Itä-Saksan, tilanteeseen.

Meille kristityille on ensiarvoisen tärkeää pitää huolta heikommista, ja toisaalta nähdä myös omat rajoitteet ja heikkoudet. Onneksi kaikki vähänkään rodunjalostukselta kuulostava on hylätty kaikkialla länsimaissa. Silti juuri nyt tuntuu siltä, että ihmistä tahdotaan muokata kauniiksi, rohkeaksi ja voimakkaaksi, ja tähän käytetään aikaa ja rahaa. Tuon kolmannen teesin laatija varmasti tietää miten nuo hengelliset käsitteet näin väärin muunneltuina satuttavat vilpittömiä kristittyjä. Teesien tarkoituskin oli tehdä kristillinen usko naurunalaiseksi. Moni kokee myös tätä naurunalaiseksi tekemistä tänäkin päivänä.

4. teesi vakuuttaa vielä, ettei saksalainen uskonto tunne opinkappaleita. Nämä ovat sen mukaan käsitevoimistelua, eivät uskontoa. Saksalaisessa uskonnossa puhutaan korkeasta uskosta ihmiseen, mikä perustuu maailman tosiasioiden avoimeen tunnustamiseen. 

5. teesi lisää, ettei saksalainen uskonto ole mikään ilmoitususkonto. Se perustuu enemmänkin luonnolliseen jumalallisten voimien ilmoitukseen maailmassa ja ihmishengessä. Meidän jumalamme sana kaikuu kirkkaana ja selvänä sydämissämme. Sinne on ”pyhä kirjamme” kirjoitettu, tuo ’kolmas testamentti’, josta jo Mestari Eckart puhuu. Onhan suurta mielettömyyttä, että Kantin ja Goethen kansa lainaisi ilmoituksia juutalaisilta. Nykyaikana erikoisesti on mielettömyyden huippu, että juutalaisten kirjoituksia tulisi pitää edelleen uskontomme ainoina kelvollisina ilmoitus- ja evankeliumikirjoina.

6. teesi. Saksalainen uskonto on täydellinen uskonto. Saksalainen uskonliike tosin hylkää kristinuskon vierasperäisenä, mutta vain asettaakseen tilalle aidon saksalaisen hurskauden. Monet hurskaat saksalaiset pakenevat nykyään kristillisistä kirkoista, koska siellä on puhetta Siionista ja Saalemista, Daavidin Pojasta ja Aabrahamin siemenestä. Missä kristinusko lakkaa, siellä alkaa meidän uskontomme. Usko persoonalliseen Jumalaan, ilmoitukseen ja pelastukseen on taikauskoa, mutta ei uskontoa. Uskontomme ei ole enää kansainvälistä kristinuskoa, mikä ei kyennyt estämään Versailles’n rauhanpäätöksiä. Uskontomme kasvaa tänään elävänä, suurena, pyhänä ja hehkuvana kaipuuna meissä, sammuttaakseen tuhatvuotisen saksalaisen kärsimyksen ja sovittaakseen, mitä juutalais- ja kristillishenkinen vierasperäinen uskonto on rikkonut germaanista sielua vastaan. (Santala, s.30)

Saksalainen uskonto tahtoo hylätä niin ilmoituksen kuin opinkappaleet, ja koko kristinuskon juuret ja syntyhistorian. Se hylkää näin myös täysin ajatuksen Isästä Jumalasta, Jeesuksesta Kristuksesta ja Pyhästä Hengestä. Saksalainen uskonto ei perustu kirjoituksiin. Se on täysin inhimillinen uskonto, ihmisen näköinen ja ihmisen tekemä. Sen hedelmä oli ihmisen hedelmä. Ihmisen uskonnon hedelmä on ollut tässä 1930 -luvun saksalaisessa uskonnossa kaikkien nähtävissä jälkikäteen. Silti harva katsoo nyt, että itse puu olisi ensin tehtävä hyväksi, jotta hedelmä olisi hyvä. Yhä rakennetaan ihmisen uskontoa, yhä ylpeillään ihmisestä ja ihmisen ylevistä arvoista ja teoista. Ja tämä tehdään usein kristillisen uskon nimissä.

Kristinusko on olemukseltaan kansainvälistä. Jo ensimmäiset Jeesuksen seuraajat lähetettiin ”kaikkeen maailmaan” viemään evankeliumia, hyvää sanomaa. Myös Ilmestyskirja kuvaa miten vielä lopussa on kaikista kansoista, kansanheimoista ja kielistä ihmisiä ylistämässä Karitsaa, eli Kristusta. (Ilm. 5:9 ja 7:9) Suomalainen kristillinen lähetystyö toi meille maailmaa tutuksi aina pieniä kirkonkyliä myöten. Harvoin tulee edes ajatelleeksi miten tärkeitä yhteyksiä lähetystyöntekijät loivat.

Kun meillä Suomessa jo marsalkka Mannerheim puhui käsitteistä ”koti, uskonto ja isänmaa”, tässä oli tarkoituksena puolustaa ja säilyttää hyviä, perinteisiä arvoja, jotka olivat vakavasti uhattuina sodan vuoksi. Sama ajatus on nykyisillä konservatiiveillä ja ns. kansallismielisillä, ainakin enimmällä osalla. Kristinusko tahdotaan säilyttää silloinkin, kun sen sanomasta ei kaikkea pysty ymmärtämään tai usko on henkilökohtaisella tasolla vieras asia. Saksalainen uskonto tahtoi lakkauttaa kristinuskon: ”missä kristinusko lakkaa, siellä alkaa meidän uskontomme”.

Itselläni on huoli siitä, että EU:n sisällä alkaisi muodostua eräänlainen ”kristillinen” uskonto ilman sidoksia kristinuskon juuriin ja pyhiin kirjoihin saksalaisen uskonnon tapaan. Nyt on merkkejä EU:n lainsäädännön toimista, joilla tahdotaan ohjata myös kristillistä julistusta ja opetusta, ennen muuta internetissä näkyviä tekstejä. Tavallaan kristillinen alue on yhteiskunnan valvonnassa ja arvostelun alla paremmin kuin uudemmat ja Euroopalle vieraammat uskonnot.

Ehkä jossain päin on halua muuttaa hiljalleen kristinuskoa suuntaan, mikä sopii paremmin niin islamiin kuin idän uskontoihin? Silloin lopputulos voisi hengeltään lähestyä saksalaista uskontoa, mutta nimi olisi tietysti toinen. Kristinuskoahan tämä uskonto ei tietenkään enää olisi. Sen sijaan se voisi tulevaisuudessa omistaa kirkkojen ja seurakuntien rakennukset. Näin syntyisi ”maltillinen, sivistynyt ja humanistinen kirkko”, joka ottaisi jokaisen mukaan seremonioihinsa. Pyhä Henki olisi hiljalleen jättänyt kirkon. Kirkon usko perustuisi ehkä ”luonnolliseen jumalallisten voimien ilmoitukseen maailmassa ja ihmishengessä” kuten saksalainen uskonto.

7. teesi. Saksalainen uskonto ei ole kirkon vihollinen. Luther irrotti Saksan kirkon kansainvälisestä paavinkirkosta, mikä ei ole suinkaan vähemmän rohkea toimenpide kuin nykyinen Saksan kirkon irrottaminen kristillisestä ajattelusta. Saksalainen uskonto ei siis pyri olemaan kirkoton. Päinvastoin: se vaatii ja edistää kirkollista elämää. Luther saattoi voittaa Rooman vain Kristuksen kanssa. Ja niin me tämän päivän saksalaista uskoa tunnustavat uskomme, että kirkko voidaan voittaa vain kirkon kautta. ”Tule siis tykömme, sinä saksalainen pastori, joka olet sisimmässäsi vieraantunut juutalais- ja kristillishenkisestä muukalaisuskosta ja tunnet itsesi sydämeltäsi saksalaiseksi.”  (Santala, s.31)

Tämä seitsemäs teesi kuvastaa hyvin saksalaisen uskonnon rohkeutta ja ylimielisyyttä. Samalla maaperällä oli tapahtunut uskonpuhdistus, reformaatio, Lutherin toimesta. Tämä meneillään oleva ”uudistus” olisi kuin oikeutettua jatkoa sille, mitä historiassa oli tapahtunut, ja mikä oli levinnyt laajalti ympäröiviin maihin. Saksalainen uskonto ilmoitti olevansa kirkon ystävä, ei suinkaan vihollinen.

Edellä on esimerkkejä saksalaisen uskonnon sisällöstä. Sivulla 32 on tiiviisti saksalaisen uskonnon kirkollisista juhlista, millaiseksi niitä kaavailtiin tai millaisiksi ne ehtivät muodostua. Jouluna oli tarkoitus puhua syntyvyydestä ja lapsissa vaikuttavasta uudesta elämästä, keväällä taas esiin purkautuvista kevään voimista. Keskikesällä olisi ollut keskikesän auringon juhla. Syksy olisi pyhitetty kuoleman ajatukselle, jolloin kansa kunnioittaisi kaatuneita sankareitaan. Kaikki oli tarkoitus toimittaa juhlallisesti ja taiteellisesti, usein metsissä ja vuorenkukkuloilla. Kasteen sijaan tuli nimivihkimys. Saksalainen uskonto hoitaisi kansaa kehdosta hautaan, jolloin vielä toimitettaisiin kuolleitten vihkimys. (Santala, 32)

”Syntien anteeksiantamus kaivaa maata uskonnollisen siveysopin alta ja turmelee kansan moraalin. Hedelmistään te heidät tunnette” ”Saksalainen uskonto ei ole Jumalan orja, vaan itsessään olevan jumalallisen herra.” ”Me tahdomme itse olla Kristuksia ja toimia kristuksina.” ”Saksalainen uskonto ei tuntenut oppia sielunvihollisesta ja pahasta.” Kaksituhatta vuotta on ihminen etsinyt Jumalaa tämän maailman tuolta puolen – eikö ole aika löytää Jumalan tosi asumaseutu maailmasta, minkä saksalaisen uskonnon usko korkeaan ihmishenkeen osoittaa.” ”Saksalainen uskonto tuntee eräällä tavalla Kristuksen ilman kärsimystä.” Nämä olivat Bergmannin ajatuksia ja sanoja luomastaan uskonnosta. (Santala, sivut 32 ja 33)

Hengelliset juuret eivät myöskään häviä hetkessä. Vain pieni vähemmistö voi tavallaan havaita antikristilliset hengelliset säikeet nykyisen kristillisyyden keskellä, saati pyrkiä erottautumaan niistä. Enemmistö näkee vain ulkonaisen, joka ei välttämättä ole muuttunut paljonkaan vuosisatojen saatossa. Itse näin vaivaa tutkia hieman aihepiiriä. Maailma on nyt hyvin globaali, ja uskonnolliset sekä filosofiset vaikutteet moninaiset.  

Meillä Suomessa on onneksi vielä jäljellä hyviä hengellisiä juuria ja perinteitä. On olemassa Raamatun ohessa hyvää hengellistä kirjallisuutta. Voimme myös kokoontua vapaasti sanan äärelle. Samoin aina on mahdollisuus rukoukseen sekä yhdessä, että yksinään. On oikeastaan paljon kiitoksen aihetta. Pelkoja luodakseni en näitä kirjoittele. Päinvastoin pikemminkin. Käyn läpi vanhoja hengellisiä kirjojani oppiakseni niistä. Nyt oli tämän vuoro. On vahinko, ettei Risto Santala ole enää keskuudessamme. Hänellä olisi paljon annettavaa.

Ceta Lehtniemi

Kirkkolaivamme pohjakosketus, Risto Santala, Kuva ja Sana, 2003

viite 1.  https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/kommunistinen-ddr-kitki-uskonnon-luterilaisuuden-sydanmailta-ihmisilla-ei-ole-enaa-suhdetta-uskontoon-

viite 2. https://fi.wikipedia.org/wiki/Johann_Gottlieb_Fichte

viite 3.   https://fi.wikipedia.org/wiki/Ludwig_Feuerbach

Aiheesta muualta. Etsin seuraavat linkit artikkelin kirjoittamisen jälkeen:

https://www.ristinvoitto.fi/ristin_voitto/muut/natsit_vaarensivat_raamatun/?numero=7/2016

http://lukio.palkane.fi/raamattunet/natsikko.html

http://www.kristitynfoorumi.fi/uutis2006.html  Osa KF:n uutisvirrasta vuodelta 2006:

”Natsien Raamattu

Saksalainen instituutti löysi natsien raamattukäännöksen, jonka Adolf Hitler oli tarkoittanut syrjäyttämään muut käännökset. Kuten odottaa saattaa, natsien raamattu puhdisti myös raamatuntekstin kaikista viittauksista juutalaisiin. 750-sivuisen kirjan löysi arkistosta Hansjoerg Buss. Sitä painettiin vuonna 1941 ja toimitettiin tuhansiin kirkkoihin ympäri natsien valtaamaa Eurooppaa. Kirjat hävitettiin myöhemmin melko totaalisesti.

Hitlerin raamatunkääntäjät, tai pikemmin raamatunkirjoittajat, koska varsinaisesta käännöstyöstä ei tässä yhteydessä voida puhua, kirjoittivat uudestaan jopa 10 käskyä ja lisäsivät niihin kaksi muuta. Hitlerin raamatun nimeksi piti tulla ”Saksa Jumalan kanssa” ja yhdessä Hitlerin elämänkerran kanssa kirjojen piti kuulua jokaisen saksalaisen kodin peruskalustoon.

Hitler ihaili seremonioita ja loistokkuutta, myös kirkossa. Mutta kirkon opetusta hän halveksi. Saksalaisen herrarodun ei pitänyt tuntea sääliä alempiarvoisia kohtaan. Hitler tiesi, että kirkon vaikutusta ei pyyhittäisi ihmisten mielistä heti. Hänen piti jopa luopua suunnitelmista murhata vammaiset ja mieleltään sairaat koska kirkon piispat alkoivat puhua sitä vastaan.

Kirkko tuli vähitellen muuttaa natsi-ideologian palvelijaksi. 1939 alettiin kirjoittaa natsiraamattua. Tehtävään Hitler nimitti myötämielisiä professoreja, joiden työnä oli pyyhkiä Raamatusta pois kaikki viittaukset juutalaisiin: ”Puhdistaa kirkollinen teksti kaikesta ei-arjalaisesta vaikutteesta”.

Natsiraamatun 12 käskyä olivat: Kunnioita Jumalaa ja usko Häneen kokosydämisesti, Tavoittele Jumalan rauhaa, Vältä kaikkea ulkokultaisuutta, Pyhä on sinun terveytesi ja elämäsi, Pyhä on sinun hyvinvointisi ja kunniasi, Pyhä on sinun totuutesi ja uskollisuutesi, Kunnioita isääsi ja äitiäsi – lapsesi ovat sinun apusi ja sinun esimerkkisi, Pidä veri puhtaana ja kunniasi pyhänä, Kunnioita ja lisää esi-isiesi muistoa, Ole aina valmis auttamaan ja antamaan anteeksi, Kunnioita herraasi Valtakunnanjohtajaa (Hitler), Palvele ilolla kansaa töin ja uhrauksin. Tätä Jumala meiltä haluaa”.

Hitlerin raamattu poisti juutalaiset sanat, kuten esim. ”halleluja”, ”Siion”, ”hoosianna”, ”Mooses”, ”Jehova” ja ”Jerusalem”, jonka sijaan tuli sanonta ”Jumalan ikuinen kaupunki”. Hitler sanoi muistiossaan koskien raamattuaan: ”Kirjan tulee palvella taistelussa kuolematonta juutalaista vihollista vastaan”.

Hitler perusti instituutin nimeltä ”Instituutti tutkimaan ja poistamaan kaikki juutalainen vaikutus Saksan kirkollisesta elämästä”. Yksi suurimpia tavoitteita oli poistaa Jeesuksen juutalainen tausta ja muuttaa se arjalaiseksi. Instituutin johtaja Walter Grundmann kirjoitti 1941: ”Raamatusta pitää tulla täysin juutalaisvapaa ja Saksan kansan tulee nähdä, että juutalaiset ovat kuolevainen vihollinen joka uhkaa sen olemassaoloa”. Myös virret oli aikomus arjalaistaa. Raamatun ja virsien uudelleenkirjoittamisen parissa toimi suurimmillaan 50 hengen tiimi.

Mutta kaikki tuo oli vain savuverhoa Hitlerin ja hänen läheistensä lopulliselle tavoitteelle. Tavoite oli kokonaan pakanallinen yhteiskunta, ihanteenaan raudanluja johtajuus ja sitä uskollisesti totteleva kansa. Natsitutkija Ulrich Messner: ”Ihmisystävyys ja moraalinen myötätunto siten kuin ne ilmaistaan Raamatussa, olivat heille naurunaihe”. (lähde: Daily Mail, Iso-Britannia, 7.8.06)”

Ikäihmisten huomioimisesta

Olen seurannut useamman tutun tai ystävän vaiheita ikääntyneen isän tai äidin rinnalla. Jonkun kohdalla ei ole ollut kyse edes korkeasta iästä, vaan jokin muistisairaus on varhentanut ikääntymisen kuvaa ihmisen elämässä. Moni kokee, että läheinen ihminen liukuu jonnekin pois. Kaikki toivoisivat, että rakkaalla ihmisellä olisi hyvä olla.

Itse olen pitkään seurannut sitä, miten hoitolaitoksissa ja yleensä ihmisten kohtaamisessa on huomioitu tietty korrektius. Emme voi olla tarjoamassa edes kuoleman lähestyessä kristillistä sanomaa, jos se ehkä on vierasta ikäihmiselle.

Meillä on internetissä paljon erilaisia raamattutunteja. Ne ovat yleensä pitkiä, totutun luennon pituisia, noin 45 minuuttia. Itse aloitin jossain vaiheessa yrityksen luoda sarjaa 2 minuutin youtube-puheista ikäihmisille. Minulla on toive ja ajatus, että kuitenkin olisi käyttöä pienillä hengellisillä puheilla. Kun vaikuttaa siltä, että ikääntyneen tarve on hengellisellä alueella, uskon myös hoitohenkilökunnan tai omaisen ottavan mielellään vastaan puhelimeensa jonkun sopivan hengellisen sanan.

Tehdessäni pienet kirjaset ”Armon hetkiä” ja ”Hyvän Paimenen hoidossa” ajattelin myös henkilöitä, jotka ovat sairaiden ja vanhusten rinnalla. Tutuksi tulleesta pikku kirjasesta löytää niin Herran siunauksen kuin Isä meidän -rukouksenkin helposti. Ne voivat olla omassa kiireisessä aamussa pitämässä jollakin tavoin kiinni sanassa ja rukouksessa.

Armon hetkiä pdf

Hyvän Paimenen hoidossa

Nyt olen tehnyt A4 -kokoon kierrevihon ”Kukkahetki”. Ajatuksissani on, että vanhuksen tai yksinäisen rinnalla voisi katsoa yhdessä kuvakirjaa, jossa on myös joitain sanoja. Ehkä kirjan katsoja muistaa jotain omasta lapsuudestaan tai nuoruudestaan kirjasen äärellä.

”Kukkahetki” saa varmaan jatkoa. Ehkä seuraavat kirjaset ovat nimeltään ”Luontohetki” ja kenties ”Hiljentymishetki”. Yhteen tahdon laittaa hyvin lyhyesti hengellisen sanoman, keskeisimmän. Kun isäni leski oli sairaalassa 95 vuotiaana, saatoin sanoa hänelle, että emmekös me voi jättää nämä huolet Kristuksen varaan. Ja meillä on suuri ja hyvä Jumala, joka varmasti tietää miten kaikki hoidetaan. Älä murehdi mistään. Jotain tämän kaltaista saatoin sanoa.

Tavoitin kuin sattumalta sairaalapastorin vieraillessani vanhuksen luona. Ja kysyttyäni rakkaan vanhuksen omaa mielipidettä, nautimme ehtoollista verhon takana sairaalavuoteella. Itse tuin vanhusta tukevasti itseäni vasten ja kastoin leivän viiniin ennen sen suuhun viemistä. Minulla oli myös antaa kirja pastorille, joka vastasi seurakunnan diakoniatoiminnasta.  ”Ole minulle armollinen” jäi Nokian seurakunnan käyttöön. Itse olen päässyt ripille Nokian kirkossa, ja joku viikko sen jälkeen äitini hautajaiset olivat siellä vuonna 1965. Ja jälleen vuonna 2013 sai sama seurakunta olla palvelemassa vanhuksen ehtoollisen ja hautajaisten muodossa.

Itse täytän kohta 70 vuotta. Olen rukoillut Jumalalta elon vuosia ja palvelutehtäviä. Uskon, että niitä avataan. Kun ”Kukkahetki” on valmis, niin kysyn Lohjan geriatrian yksiköstä, josko voisin tarjota kukkahetken silloin tällöin jollekin vanhukselle. Kun olemme tutumpia, ja jos hengellinen kirja on valmistunut, kysyn henkilökunnalta onko sille käyttöä. En tule koskaan toimimaan muuten kuin siten mikä nähdään oikeana ja asiallisena.

Ceta Lehtniemi

Luin bussissa omia ajatuksiani muutaman vuoden takaa. Aihe pysäytti jälleen. Löysin tämän kohdasta ”Puuhailuja, tuntojani” ylävalikosta. Laitan kirjoitukseni sellaisenaan artikkeliksi. Yli viisi vuotta on kulunut, enkä ole muistanut kirjoittaa artikkelia. Puheen olen pitänyt aiheesta, ja puheluonnoskin on tallessa.

20.7.2014 Jumalan kasvojen edessä vai Jumalaa lähellä, läsnäolossa?

Kun uusi käännös eli 1992 Kirkkoraamattu ilmestyi, luin sitä jonkin verran. Joissain psalmeissa oli helppoutta ja runollisuutta, mistä pidin. Huomasin kuitenkin hiljakseen mm. sellaisen seikan, että vuoden 1933 käännöksessä oli käytetty runsaammin ilmausta ”Jumalan kasvojen edessä” kuin uudemmassa käännöksessä.

Joku vuosi sitten luin internetistä kielitieteellisen väitöskirjan aiheesta. Luin tutkimuksen mielenkiinnolla, vaikka se oli hyvin laaja, 100-200s., en nyt muista. Tuolloin kävin vielä itse läpi melko huolellisesti Vanhan Testamentin kohdat, joissa oli joko ”kasvot” tai ”käsivarsi”. Pidin yhden raamattutunninkin aiheesta. Ilmoitin, että tämä jää ainoaksi tästä teemasta.

On selvä, että puhun osaksi omista mielleyhtymistä, mutta myös ihan uskonnon käsitteiden muuttumisestakin ajassamme. Minulle on merkinnyt hyvin paljon ajatus elämisestä Jumalan kasvojen edessä. Tämä kertoo jo Jumalan persoonallisesta olemuksesta. Oman lapsuutemme olemme kasvaneet kasvojen yhteydessä vanhempiimme, persoonallisessa vuorovaikutuksessa. Jumalan lapseus on elinikäistä. Siinä tämä vuorovaikutus ja Jumalan kasvojen edessä eläminen on jatkuvaa.

Ps.16: 10. Sillä sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan etkä anna hurskaasi nähdä kuolemaa. 11. Sinä neuvot minulle elämän tien; ylenpalttisesti on iloa sinun kasvojesi edessä, ihanuutta sinun oikeassa kädessäsi iankaikkisesti. (KR1933/38)

Ps. 16: 10. Sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan, et anna palvelijasi joutua kuoleman valtaan. 11. Sinä osoitat minulle elämän tien, sinun lähelläsi on ehtymätön ilo, sinun oikealla puolellasi ikuinen onni. (KR1992)

Noissa edellä olevissa jakeissa on minulle huima ero käännöksissä. Tuo on niitä ensimmäisiä kohtia Vanhassa Testamentissa, missä huomasin niin ihanan iankaikkisen elämän lupauksen. Minulle ajatus siitä, että saan olla iankaikkisesti elävän Jumalan kasvojen edessä ja Hänen oikeassa kädessään, on tavaton.

Oikea käsi tai käsivarsi viittaa omassa ajattelussani myös jo Kristukseen. Kristuksen tulee olla Jumalan oikea käsivarsi ja Hänelle kuuluu paikka Isän oikealla puolella. Sitä paitsi ajatus läsnäolostakin ymmärretään usein kokemuksena. Minulle Jumalan kasvojen edessä eläminen on merkinnyt sitä, että saan turvata kaikessa elävään ja persoonalliseen Jumalaan, Isään.

Ps.139:7: Minne minä voisin mennä, kussa ei sinun Henkesi olisi, minne paeta sinun kasvojesi edestä?(1933)

Ps.139:7: Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta sinun edestäsi?(1992)

Vuonna 1992 ihastuin ensin psalmin 139 uuteen käännökseen. ”Minä olen ihme, suuri ihme”, tämä ja jokin muu kohta riemastuttivat minua. Löysin runollisuutta ja kielellistä kauneutta. On vaikea löytää nyt oikeita sanoja jälleen. Tunsin jonkin siirtymän yleisuskonnollisuuteen tässäkin, kuten laajemminkin koskien uutta käännöstä. Nämä ovat pienen pieniä vivahteita – ymmärrän sen hyvin. Silti tuo edellä oleva kohta voisi kertoa jollekin uushenkisyyteen tottuneelle, että jumaluus ulottuu kaikkialle. Tahdon itse ajatella, että olen aina ja kaikkialla saman persoonallisen Jumalan kasvojen edessä. Olen Jumalan Hengen johdatuksessa ja opastuksessa.

Ps. 89:14: Sinulla on käsivarsi voimaa täynnä, väkevä on sinun kätesi, korotettu sinun oikea kätesi. 15. Vanhurskaus ja oikeus on sinun valtaistuimesi perustus, armo ja totuus käy sinun kasvojesi edellä. (1933)

Ps. 89:14: Käsivartesi on voimaa täynnä, kätesi on voittoisa ja väkevä. 15. Vanhurskaus ja oikeus ovat valtaistuimesi perusta, armo ja uskollisuus ovat sinun palvelijasi. (1992)

Jälleen moni sanoisi, ettei tuossa ole mitään eroa. Itselleni jälleen on. Minulle merkitsee tuo ”korotettu on sinun oikea kätesi” viittausta Jeesukseen Kristukseen. Sen vuoksi olen kokenut jatkon yksikkömuodon luonnollisena, eli ”vanhurskaus ja oikeus on sinun valtaistuimesi perustus”. Koen tuon ja jatko-osan ”armo ja totuus käy sinun kasvojesi edellä” edelleen viittauksena Kristukseen. Uudessa käännösessä en näe tätä yhteyttä.

”Kun olen oman kotikoneeni ja muistiinpanojeni äärellä, toivon voivani kirjoittaa näistä asioista artikkelin.” Noin kirjoitin vuosia sitten. Huomaan kirjoittavani hyvin usein muualla kuin kotona, nytkin  bussissa 29.12.2019 Minulla on aiheita, jotka nousevat mieleen muutaman vuoden välein. Ne eivät tule koskaan valmiiksi.

Kasvot Vanhassa Testamentissa Tämän puhuin Salossa Henótês – konferenssissa. Puherunko.

Ceta Lehtniemi

Adventtiajan ajatuksia

Ja kun he lähestyivät Jerusalemia ja saapuivat Beetfageen, Öljymäelle, silloin Jeesus lähetti kaksi opetuslasta ja sanoi heille: ”Menkää kylään, joka on edessänne, niin te kohta löydätte aasintamman sidottuna ja varsan sen kanssa; päästäkää ne ja tuokaa minulle. Ja jos joku teille jotakin sanoo, niin vastatkaa: ’Herra tarvitsee niitä’; ja kohta hän lähettää ne.” Mutta tämä tapahtui, että kävisi toteen, mikä on puhuttu profeetan kautta, joka sanoo: ”Sanokaa tytär Siionille: ’Katso, sinun kuninkaasi tulee sinulle hiljaisena ja ratsastaen aasilla, ikeenalaisen aasin varsalla.’” (Matteuksen evankeliumi 21: 1-5)

Olikohan Jeesuksen pyytämä aasin varsa kuvan varsan näköinen? Tätä lempeää eläintä katsoin todella pitkään. Selän tumma ristikuvio muistutti minua siitä, että Jeesuksen, Vapahtajamme, ristin tie alkoi lauhkean ja sävyisän, nuoren aasintamman selässä. Kyseessä oli varsa, jolla ratsastettiin ensimmäistä kertaa.

Muistan vielä elävästi, kun katsoin aaseja pari vuotta sitten Fuerteventuralla. Iäkkäämmän aasin vierellä tämä kuvaamani aasi vaikutti todellakin noin yksivuotiaalta. Arvioni perustin siihen, kun olen katsonut hirven ja valkohäntäpeurojen edellisen kesän vasoja. En houkutellut tätä nuorta aasia millään tavoin lähelleni, se vain tuli. Aasi kumartui edessäni syömään jotain kasvia maasta. Silloin näin tuon ristikuvion. Välillä minusta tuntuu siltä, että Luoja ohjaa luotujaan, samoin tietenkin Pyhä Henki muistuttaa minua Raamatun sanan kohdista. Nämä ovat sellaisia suuria, pieniä hetkiä, jotka vahvistavat uskoa.

Meidän Herramme ratsasti aasilla, nöyränä, hän ratsasti kipuun ja kärsimykseen. Jo hänen elämänsä alku oli vaatimaton. Hän syntyi talliin. Hänelle ei ollut tilaa. Hän ei nauttinut kunniaa ihmisten silmissä. Jumalan Pojan tie oli alennustie. Koko Hänen elämänsä täällä alhaalla maan päällä kertoi nöyryydestä ja kuuliaisuudesta Isää kohtaan. Kaikki tämä tapahtui tähtemme.

Kuitenkaan mikään maan päällä näkemämme kirkkaus ei voita ylösnousseen Herramme kirkkautta. Me sytytämme valoja pimeyteen. Pienetkin kynttilät lohduttavat ja antavat toivoa. Me odotamme kuitenkin myös Kristusta, josta sanotaan: ”Ei ole enää aurinko sinun valonasi päivällä, eikä valaise sinua kuun kumotus, vaan Herra on sinun iankaikkinen valkeutesi, ja sinun Jumalasi sinun kirkkautesi. Ei sinun aurinkosi enää laske, eikä sinun kuusi vajene, sillä Herra on sinun iankaikkinen valkeutesi, ja päättyneet ovat sinun murheesi päivät”. (Jesaja: 60:19,20)

”Eikä kaupunki tarvitse valoksensa aurinkoa eikä kuuta; sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppu on Karitsa.” (Ilmestyskirja 21:23)

Aurinkoakin voi kuvata kameran linssin läpi vain, jos se on osittain pilven tai sumun peitossa. Mitä onkaan Kristuksen kirkkaus ja kunnia! Ja kuitenkin voimme perillä katsoa Kristusta. Olemme tuolloin itsekin muuttuneet, ja tavallaan taivaallinen olemuksemme ei ole enää maallisten lakien alainen. Kaikki on joskus uutta.

Adventtiaikaan liittyy myös läheisten ihmisten kaipaus. Useimmista rakkaistamme on jäänyt vaatimattomia muistoja, ehkä tunnelmia pienistä yhteisistä hetkistä. Ehkä muistamme jonkun rohkaisun sanan, jonkin katseen, pienen eleen. Tällöin huomaamme sen, että tavallinen arki on arvokasta, pienet asiat kantavat.

Kristinuskon sanomaan liittyy jälleennäkemisen toivo. Meidän uskomme ei ehkä ole kovin näkyvää tai merkittävää. Jospa se kuitenkin pyrkii edes hapuillen kiinnittymään Herraamme ja Vapahtajaamme. Usko on kuitenkin lahjaa ja armoa, jota ei voi ansaita millään omalla. Olemme kenties olleet arkoja uskon ilmaisemisessa, kenties peläten sen tuovan uusia vaatimuksia elämään. Adventtiaikana saamme muistaa sen, että lammaspaimenet olivat ensimmäisinä vastasyntyneen Vapahtajamme seimen äärellä.

Nyt voimme muistaa kiitollisena sitä, että Jeesus Kristus eli maan päällä ihmisen elämän. Hän tietää mitä tekoa me olemme. Hän eli elämänsä vaatimattomasti hyvin arkisten ihmisten parissa. Hän elää yhä kanssamme arjessamme, nyt eri tavoin kuin maallisen alennustiensä aikana. Hän on kuitenkin sama nöyrä Vapahtajamme, joka syntyi talliin ja ratsasti aasin varsalla.

Ceta Lehtniemi

Kirjoitan nyt hyvin haparoivia mietteitäni. Laitan jotain ylös itseäni ajatellen, ja julkaisen sen samalla. Meillä on ollut kristillisissä piireissä vallitsevana melko yhtenäinen tapa opettaa otsakkeen aiheesta kristillisten seurakuntien syntymisten ajoista aina noin 1990 -luvulle saakka. Opetus ammennettiin Raamatusta koskien miehen ja naisen välisiä suhteita ja perhe-elämää. Jopa lasten kasvatukseen liittyviä asioita etsittiin Jumalan sanasta.

Itse ymmärrän sen, että yhteiskunnan muuttuessa joidenkin asioiden käsittelyn tulisi ainakin kielellisesti muuttua, ja yhteiskunnan lakien kunnioituksen tulisi säilyä siinä kuin ehdottomasti myös Raamatun sanan kunnioituksen. 

Ymmärtääkseni teologiassa tapahtui jo itsessään hyvin paljon muutoksia liberaaliin suuntaan. Se tapahtui vähitellen sisältä käsin. Olen lukenut teologiaa joitain kymmeniä opintoviikkoja, ehkä juuri sen verran mitä tarvitsin, jotta mielenkiintoni heräsi erityisesti tutkimaan Osmo Tiililän kirjoja sekä vanhempaa hengellistä kirjallisuuttamme. Aloin etsimään kirkasta ydinsanomaa Kristuksen työstä. Samalla olen jostain syystä kuin herkistynyt näihin ihmiskuvaan ja ihmiskäsityksiin liittyviin asioihin.

Näihin viime vuosikymmenien muutoksiin liittyy mielestäni suuri muutos ihmiskuvassa. Raamatun tulkintaan liittyy jotain sellaista ajatusta, että vasta nyt ihmisellä on uutta ja ylempää tietoa monelta elämän alueelta, ja nyt on mahdollisuus tältä pohjalta opettaa. Rajanveto siihen, mikä on selvästi aikaan liittyvää elämänmuotoa, ja mikä Jumalan säätämystä, on hämärtynyt. Samoin emme osaa puhua syntiinlankeemuksesta enää hengellisin merkityksin, ehkä emme käsitteestä synti myöskään. Hengellisen sisällön ymmärrys on heikkoa.

Nyt Päivi Räsäsen jo 15 vuotta sitten Luthersäätiön Aamutähti -sarjassa julkaistu vihkonen ”Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät” on poliisin tutkinnassa. Luin tämän 29 sivuisen kirjasen internetistä, mistä se on yhä luettavissa. Siinä puhui konservatiivikristitty, lääkäri ja kansanedustaja. Kirjanen on minusta hyvä siinä tarkoituksessa mihin se on tarkoitettukin, eli antamaan Raamattuun perustuvaa opetusta uskoville nuorille ja seurakunnan yhteydessä eläville perheille. Sen julkaiseminen internetsivuilla tuo sen julkiseksi kaikille. Tämä on minusta täysin länsimaisen sananvapauden mukaista.

Luin myös vuonna 2018 ilmestyneen Tapio Puolimatkan kirjan ”Seksuaalivallankumous”. Sen alaotsake kuuluu ”Perheen ja kulttuurin romahdus”. Erittäin suositeltava kirja, jos kiinnostaa aihepiiri laajemmin kulttuurihistorian ja tutkimuksen näkökulmasta. Minulle tuli hiukan yllätyksenä EU:n melko pitkään antama tuki Pride -liikkeen taustalla vaikuttavalle järjestölle. Liitän tähän pienen facebookiin tekemäni yhteen vedon aiheesta. Tein siitä erillisen sivun: Puolimatka, Seksuaalivallankumous

Eläkkeellä oleva rovasti Per-Olof Malk kirjoitti facebookissa aiheesta kirkkolain näkökulmasta: Per-Olof Malk kirkkolakiin ja sananvapauteen liittyen

Piispa Seppo Häkkinen kirjoitti facebookiin seuraavasti: Seppo Häkkinen liittyen Räsäsen kirjoitukseen

Kirkko tai sen konservatiivisimmatkaan piispat eivät voi suoraan ottaa kantaa Päivi Räsäsen kirjaseen ja siinä esiintyviin raamatunkohtiin. Tämä johtuu siitä, että kirkko on erkaantunut konservatiivisesta eli perinteisestä lähes 2000 vuotta jatkuneesta raamatuntulkinnasta. Kysyn sitä, onko vasta nyt löytynyt uusi tapa nähdä uudessa valossa Uuden Testamentin kautta kolmannen Mooseksenkirjan pyhyyslait? Vai lähestyykö kirkko kuitenkin maallisen ymmärryksen kautta Pride -liikettä ja uutta seksuaaliopetusta, mitä annetaan lapsille koulussa? 

Todennäköisintä on, että kirkko ulkonaisen yhtenäisyytensä kaapuun on kätkenyt lähes kaikki raamattukäsitykset ja ihmiskuvat. Piispan tulisi olla paimen laajemmalle lukijakunnalle kuin vain kirkon jäsenille tai osalle sen henkilökuntaa. Arvelen, että kannanotto Päivi Räsäsen kirjasen sisältöön olisi pakottanut avaamaan niitä juurisyitä, miksi kirkosta on eronnut näitä konservatiivisia, luterilaisia uskonyhteisöjä. Kysymys ei olekaan yksinomaan naispappeudesta, vaan myös siitä miten Raamatusta saa opettaa, ja miten siitä enää osataan opettaa. Piispankin on helpompi kirjoittaa muuttuneesta ajasta ja sananvapaudesta kuin varsinaisesta aiheesta.

Raamatun ihmiskäsitys on ollut aina törmäyskurssilla ympäröiviin ihmiskäsityksiin nähden. Tämä näkyy selkeimmin kohdissa, missä annetaan ohjeita esimerkiksi seksuaaliseen käyttäytymiseen liittyen. Näillä alueilla on suuri vaara joutua vahingoitetuksi tai vahingoittaa muita. Monet kultitkin syntyivät siltä pohjalta, ettei ymmärretty ihmisen olevan kaikilta osiltaan yhtenäinen kokonaisuus Jumalan kasvojen edessä.

Sen vuoksi, kun israelilaiset saapuivat Kanaanin maahan ja jo erämaavaelluksen aikoihin, oli syytä antaa tarkkoja ohjeita pysyä erillään ympäröivien kansojen käytöstavoista ja kulteista. Ja aivan sama asia toistui, kun Paavali antoi ohjeita Rooman ja Korintin kristityille. Älkää toimiko kuten ympäröivät kansat tekevät.

Ihmiskäsityksen lukuisista muutosvivahteista voisin poimia tähän gnostilaisen käsityksen siitä, että ihminen on tavallaan sisällinen, ruumiista erillinen korkeampi olento. Tämä on lähellä ajatusta, että ruumis voi harjoittaa erilaisia seksuaalisuuteen liittyviä asioita ja riittejä ”itse ihmisen” siitä vahingoittumatta. Ihminen voi jopa saada jotain hyötyä tai viisautta tätäkin kautta. Samoin nykyiseen seksuaaliopetukseen liitetään jo ajatusta siitä, että lapsi on sitä sukupuolta miksi hän itsensä kokee. Eli sukupuolikin erotetaan biologiasta ja kehosta sisäisen ihmisen ominaisuudeksi.

Vähän edelliseen liittyen, mutta erilaisista taustoista tulee ajatus sielunvaelluksesta. Siinäkin ihminen on kehossaan sillä ajatuksella, että voi syntyä uudelleen toiseen kehoon. Raamatun käsitys elämän ainutlaatuisuudesta, yhdestä maanpäällisestä elämästä ja ihmisen kokonaisuudesta, on hävinnyt.

Yksi ajatusmalli liittyy siihen, että käsitetään ihminen väärällä tavalla osaksi maailmankaikkeutta tai osaksi jumaluutta. Jumala Luojana hämärtyy ja ihmisen osa luotuna ja täysin erillisenä Jumalasta on hävinnyt.

Lisäksi voisin mainita sen, että humanismi on synnyttänyt ja juurruttanut yhä syvemmin moninaisia ajatuksia ihmisen perimmäiseen hyvyyteen liittyen. Tämä tulee vaikuttamaan yhä enemmän lainsäädännössä ja lakien soveltamisessa. Tämä ei ole jokin irrallinen heitto, mutta vaatinee perusteluja jossain muussa yhteydessä. Kun ihminen on hyvä, hän osaa valita oikein, kantaa vastuunsa ym., jos vain olosuhteet ovat kyllin hyvät, jos hänelle ollaan hyviä ja annetaan kaikki mahdollisuudet ja kaikki valittava tuodaan eteen. Näin ehkä ajatellaan. Silloinhan ei tarvitse varjella ketään esimerkiksi huumeilta. Tulee ehkä vain huolehtia, että kaikki tieto on jossain muodossa saatavilla. 

Kulttuuriimme on tullut myös lyhytnäköisyyttä ja nautinnon sekä kokemusten etsintää. Tämä koskee myös seksuaalisten asioiden esillä pitoa, ja niiden liittämistä kaupallisuuteen. Seksuaalirikollisuus on saanut myös yhä uusia muotoja.

Välillä tuntuu siltä, että olemme unohtaneet sen, että kristinuskon ja juutalaisuuden maaperässä naisen ja lapsen arvostus on aina ollut erilaisella ja korkeammalla tasolla kuin muissa kulttuureissa. Ei se ole ollut riittävää, sen myönnän. Nyt olisi kuitenkin hyvä nähdä myös se, että arvostukseen voi sisältyä myös sukupuolten erilaisuuden arvostus. Tulisi voida nähdä mies ja nainen yhdessä toteuttamassa Jumalan tahtoa ja tarkoituksia maan päällä. Tähän liittyy niin olennaisesti myös perhe ja lasten kasvatus ja varjeleminen. Kristillinen ihmiskäsitys pohjautuu siihen, että emme elä maailmassa luonnostamme hyvinä ja sellaisina, että erotamme oikean väärästä. Elämme syntiinlankeemuksen seurauksissa, ja tarvitsemme ohjausta. Kristityt tunnustavat etsivänsä arvonsa Raamatusta.

Ilman armoa ja turvaamista Kristuksen sovitustyöhön, en voi ajatella elämääni. En voi kokea paremmuutta toisella tavoin ajattelevia tai toisin käyttäytyviä kohtaan. Silti soisin, että kristilliset yhteisöt ja perheet saisivat varjella ja kasvattaa lapsiaan ja nuoriaan osittain yhteiskunnan antamasta kasvatuksesta poikkeavalla tavalla. Mielestäni näin on kasvatettu vastuullisia ja toiset huomioivia yksilöitä. Tätä tulisi myös yhteiskunnan arvostaa.

Ceta Lehtniemi

Uusi ihminen elämän todellisuudessa

Jatkan kirjan Piirteitä Paavalin ihmiskäsityksestä käsittelyä. Kyseessä on Eetu Rissasen synodaalikirjoitus Kuopion hiippakunnan pappeinkokoukseen v. 1942. Olen laittanut artikkelisarjani otsakkeiksi Ihmistäsityksestä 1-4.

Luterilaisuudessa puhutaan pyhityksestä varovasti ja arastellen. On opittu olemaan Jumalan lahjan varassa, köyhänä ja vastaanottajana. Onko Paavalin kuvaama uusi ihminen toinen kuin Lutherin kuvaama? ”Luterilaisuuden erikoisuus toisaalta katolisuuden, toisaalta pyhitystä korostavien liikkeiden rinnalla on lausuttu lyhyesti sanoilla simul justus et peccator, samalla vanhurskas ja syntinen. Katolisuudessa armo, taivaallinen lääke, sielunpohjaan vuodatettuna poistaa synnin niin, että vain perisynnin syttymisvalmis taula jää jäljelle. Pyhitystä korostavissa liikkeissä anteeksiantamus on elämän alkukohtana, jonka jälkeen seuraa jatkuva pyhitys. Luther on tajunnut, että väärä varmuus ja ylpeys estyvät vain siten, että ihminen jatkuvasti syntisenä elää aina anteeksiantamuksen varassa.” (s.95)

Paavalin kehotukset seurakuntien jäsenille osoittavat, että nämä ovat syntisiä ja epätäydellisiä. He tarvitsevat parannuksen tekoa ja anteeksiantamusta. ”Rakkaani, niin puhdistautukaamme kaikesta lihan ja hengen saastutuksesta” (2. Kor. 7:1) Kristittynä oleminen merkitsee olemista vastakohtien ristiriidassa: lihan ja Hengen taistelussa. Paavali liittää itsensä myös matkalla oleviin, jotka vasta rientävät kohti uskon lopullista päämäärää.

Paavalin vanhurskauttamisopissa on havaittavissa kolme keskeistä kohtaa: 1) Jumalan armo, 2) Kristus Välittäjä, ja 3) usko. Jumalan armo on kristillisyyden objektiivisena perustana. Siihen kristittyjä uudestaan ja uudestaan ohjataan. Sen tähden Paavali sekä aloittaa että lopettaa kirjeensä armontoivotuksella. Sen tähden Paavali muistuttaa galatalaisille, että he ovat langenneet pois armosta (Gal. 5:4) Sekä armoon tuleminen että siinä oleminen on tapahtunut Kristuksen kautta. (ss.96, 97)

Paavali on Lutheria herkemmin kuvannut uuden elämän alkua, kääntymistapahtumaa, kun taas Luther on kuvannut enemmänkin kristityn elämää ja ihmissielun liikahduksia. Eino Sormunen selostaa tätä eroa seuraavasti kirjassaan Selvyyttä kohti: ”Paavalin ja Lutherin välillä oli ollut munkkilaisuus, Augustinus, rippilaitos ja mystiikka, ja ne olivat valtavasti syventäneet ihmissielun salaisimpienkin liikahtelujen tuntemusta” Sormusen mukaan Paavalille ja Lutherille oli merkitystä erilaisella hengellisellä taustalla, kun heille kirkastui Jumalan vanhurskaus Kristuksessa. Syntisen vanhurskauttamisesta tuli molemmille uskon ja julistuksen ydin. (s. 98, lainaus Sormunen, Selvyyttä kohti s. 75)

Paavalin ja Lutherin sisäinen tie on erilainen. Paavalilla oli keskeisenä ajatuksena ennen kääntymistä ja kääntymishetkellä Kristuksen vainoaminen, Lutherilla hänen omat syntinsä, ja Jumalan asenne häneen, syntiseen. (s.99) Meidän jokaisen henkilökohtainen ”sisäinen tie” on erilainen ja ainutkertainen, vaikka elinympäristömme olisikin ulkoisesti samankaltainen.

Uusi ruumiillisuus. Kun ihminen uskomalla Kristukseen on uudistunut, on kuolemakin tullut osalliseksi tästä uudistuksesta. Kuoleman kautta ihminen käy uuteen olotilaan. Paavali toivoi, että Kristus saisi kunnian niin hänen kärsimyksissään kuin kuolemassaankin.

Kuoleman jälkeisestä ruumiillisuudesta Paavali käyttää erilaisia nimityksiä. ”Katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen, kuolevainen kuolemattomuuteen” (1. Kor. 15:50). Ruumiillisuus ajassa merkitsi Paavalille myös kaipuuta päästä olemaan Kristuksen kanssa. Se merkitsi poissaoloa Herrasta, vielä täyttymätöntä läheisyyttä ja katsomista (2. Kor. 5:1-10, Fil. 1:21-23). (s.100)

Myöskin juutalaiset uskoivat Messiaan tuloon, ylösnousemukseen ja kuolemanjälkeiseen ruumiilliseen elämään, mutta juutalaisten ja Paavalin käsitysten välillä on suuria eroavaisuuksia. Paavalin mukaan Messias, Kristus, on jo ilmestynyt ja ylösnoussut, ja hänen ylösnousemuksessaan on kuolleitten ylösnouseminen jo alkanut. Kristus on esikoinen kuolleista nousevien joukossa. Toiseksi Paavali erottaa kuolevaisen ja kuolemattoman, katoavaisen ja katoamattoman niin terävästi toisistaan, että juutalainen ajatus tämän maallisen elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen käy mahdottomaksi. (ss. 101, 102)

”Paavalin ylösnousemustoivo on myöskin kreikkalaisen iäisyys- ja sielun kuolemattomuusajatuksen sekä ihmisen jumaloitumista opettavan mystiikan jyrkkä vastakohta. Paavalin mukaan koko ihminen on tässä elämässä synnin ja kuoleman hallitsemassa maailmassa, ja vapautuakseen kuolemasta ja päästäkseen osalliseksi ylösnousemuksesta, hän tarvitsee jumalallista ihmetyötä. Paavalin mukaan sielu ei ole iäisyyden maailman osa eikä ruumis sielun vankila. Pelastus ei merkitse sielun vapauttamista maallisen aineen kahleista, vaan kuolleista herättämistä, muuttamista taivaalliseen pukuun ja muuttumista Kristuksen kuvan kaltaiseksi, josta uudistuksesta myöskin ruumis pääsee osalliseksi. Kuolleista herättäminen on Paavalin mukaan edelleen Kristuksen kautta suoritettu Jumalan ihmetyö eikä johdu sielun jumalallisesta ominaisuudesta eikä maagillisesta vihkiytymisestä.” (s.102, lainaus Emil Brunner, Der Mensch im Widerspruch s. 493)

Mietteitä tekoja korostavien raamatunpaikkojen äärellä. Kipu elämämme vaatimattomuudesta ja vaillinaisuudesta jollakin tavoin edellyttävät tämän asian käsittelyä. Tässä asiassa meillä on usein hyvin subjektiivinen ja kokemuksiimme perustuva näkökulma. Ehkä myös vertaamme herkästi itseämme muihin.

Muistotilaisuuksissa puhutaan usein vainajasta hyvää. Hänen aktiivisuutensa ja aikaansaannoksensa muistetaan. Syrjään elämässään joutunut ei juuri saa saattajia viimeiselle matkalleen, ei ainakaan yhteiskunnan silmissä merkittäviä henkilöitä. Iäisyyden näkökulmasta ihmisen ”teot” merkitsevät todennäköisesti muuta kuin täällä osaamme määritellä tai arvostaa.

Sitä olen myös ajatellut, että tekomme täällä ovat osa yhteistä matkaa. Ne kiinnittävät meitä osaltaan Kristukseen ja hänen valmistamaansa taivastiehen. Kyse ei ole useinkaan erillisistä ja irrallisista teoista, suorituksista, vaan sisäisemmistä asioista samalla. Kyse on myös Hengen hedelmästä ja evankeliumin esillä pitämisestä tai edistämisestä eri tavoin.

”… kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on” (1. Kor. 3:13). ”Sillä kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa” (2. Kor. 5:10). Kuitenkaan kristitty, uusi ihminen, ei loista hyveillä, hänen askeleensa ei julista voittoa synnistä. Hän ei ole jotain erityistä tai menestynyttä.

Roomalaiskirjeen 12 luku ja 13. luvun alku antaa jonkinlaisen käsityksen siitä miten tavallista ja vaatimatonta elämää lopultakin toivotaan kristityiltä. Ei tule ajatella itsestään kohtuuttomia, tulee kunnioittaa toista, osoittaa rakkautta toisia kohtaan seurakunnassa, iloita iloitsevien kanssa, itkeä itkevien kanssa, siunata toista eikä kirota, tehdä huolella tehtävänsä, olla esivallalle alamainen ym. (s. 93)

”Minkä tähden Jumala ei salli lastensa päästä osalliseksi kokonaisesta tai osittaisesta synnittömyyden autuudesta? Me elämme kirkon aikakaudessa, joka kestää helluntaista Kristuksen tulemisen päivään. Tänä aikana Jumalan kansa vaeltaa uskossa eikä näkemisessä. Jos pyhyys kävisi näkyvästi toteen jo ajassa, niin ihminen ei turvautuisikaan yksin Jumalan armoon, vaan samalla myöskin siihen, mitä hän itsessään olisi. Todellista elämää on tänä väliaikana vain siellä, missä Kristus yksin on meidän uusi elämämme ja me uskossa pidämme hänen käskynsä. Täydellinen uusi elämä pysyy eskatologisena toivona.” (s. 94, lainaus Günther Dehn, Theologia Viatorum)

Taustoja ja ajatuksia. Eetu Rissanen kirjoitti tämän synodaalikirjoituksen Kuopion hiippakunnan pappeinkokoukseen vuonna 1942, eli sota-aikana. Kuopion piispana oli tuolloin Eino Sormunen. Pastori Eetu Rissanen oli tuomiokapitulin notaarina. (viite 1. s.14) Sodan lisäksi voisi sanoa ajan olleen myös poliittisesti ja taloudellisesti tavattoman vaikea. Olisi hyvä ymmärtää jotain myös siitä, mitä kristillinen ihmiskäsitys vaikutti yhteiskunnassa tänä erityisenä aikana. 

Kun puhumme uudesta ihmisestä elämän todellisuudessa, mielestäni tähän kuuluu myös laajempi ajatus kristittyjen yhteisön tai kirkon vaikutuksesta yhteiskuntaan ja ympäröivään maailmaan. Kyllähän esimerkiksi marxilaisuus, ateismi, kapitalismi, kansallissosialismi, vihreä liike, idän uskonnollisuus, humanistinen psykologia jne. pyrkivät vaikuttamaan ja vaikuttavat ihmiskäsitykseen ja yhteiskuntaan myös tätä kautta. Sotavuosina, sitä ennen ja sen jälkeen oli paljon erilaista poliittista ja ideologista liikehdintää. Pidän hyvinkin luonnollisena, että yhden pappeinkokouksen aihepiiri liittyi juuri kristilliseen ihmiskäsitykseen. Elämme jossain mielessä saman kaltaista aikaa nyt.

Sota vaikutti aivan kaikkeen niin yhteiskunnassa, kirkossa kuin yksityisten ihmisten kohdalla. Kuopion hiippakunta käsitti laajan itärajan. Sen vuoksi siellä annettiin määräys pitää kirkot lämmitettyinä ja ottamassa vastaan evakkoja. (viite 1. s.18) Siirtoväkeä eli evakkoja oli kaikkiaan noin 420000 henkeä eli 11 prosenttia Suomen silloisesta väkiluvusta. Suomi menetti vuosina 1939-1945 taisteluissa noin 90000 miestä. Heiltä jäi noin 30000 sotaleskeä ja yli 50000 sotaorpoa. (Wikipedia) Tätä on vaikea ymmärtää nyt rauhan aikana.

Kuopion tuomiokapituli teki piispa Sormusen johdolla talvisodan jälkeen piispainkokoukselle aloitteen kirkkolain muuttamisesta siten, että diakoniatyöstä tulisi seurakuntien lakisääteinen velvollisuus. Sormunen ajoi linjausta, jonka mukaan jokainen seurakunta oli velvollinen perustamaan diakonian viran. Lisäksi jokaisessa hiippakunnassa tuli olla diakoniatoimikunta ja diakoniapastori johtamassa työtä. Kirkolliskokous hyväksyi Sormusen ehdotuksen vuonna 1943. Tämä oli jatkoa sille valtavalle aineelliselle ja henkiselle tuen tarpeelle, mitä sota aiheutti, ja missä työssä kirkko oli jo sodan aikana mukana. (viite 1. s.19 )

Syksyllä 1942 vietettiin suurta suomalaisen Raamatun 300-vuotisjuhlaa ympäri Suomen. Syyskuussa tuomiokapituli kertoi seurakunnille lokakuussa vietettävästä juhlasta ja siihen liittyvästä vuoden 1642 Raamatun juhlapainoksesta. Tuomiokapitulin antamassa kehotuksessa tuotiin ilmi Raamatun elähdyttävä ja siunauksellinen vaikutus suomalaisten elämään. Kehotuksessa myös rinnastettiin ensimmäisen suomenkielisen raamatunkäännöksen vaikea aika vallitsevaan sotatilaan. Nytkin suomalaiset saivat puolustaa Pyhän Raamatun arvoja taistelussa antikristusta vastaan. Rukouksessa kiitettiin kansankirkosta ja Raamatusta, tunnustettiin hitaus Sanan kuulemisessa ja todeksi tekemisessä ja rukoiltiin, että Raamatun sana vaikuttaisi koko kansaan. (viite 2. s. 73) 

Minusta Eetu Rissasen synodaalikirjoitus ”Piirteitä Paavalin ihmiskäsityksestä” Kuopion hiippakunnan pappeinkokoukseen vuonna 1942 on ajaton ja ydinasioihin syventyvä kuvaus kristillisestä ihmiskäsityksestä. Yhteys sota-aikaan, Rissasen oma rintamapalvelus ja myös toimiminen piispa Eino Sormusen alaisuudessa Kuopion tuomiokapitulissa saattoivat vaikuttaa aiheen käsittelyyn. Itselleni kirja on tärkeä kristillinen tutkielma, jossa piirtyy selvänä uskon keskeiset asiat liitettyinä ihmiskäsitykseen, ja samalla se antaa hyvän perustan miettiessäni tämän hetken kirkon valintoja ja painotuksia.

Omassa kirjassani on alkulehdellä saatesanat eräälle rintamapapille, ja Eetu Rissasen allekirjoitus. Kirja annettiin ehkä lahjaksi, tai se saatettiin antaa peräti juuri tuossa pappeinkokouksessa, johon se oli kirjoitettu. Voisin ajatella, ettei tätä pehmeäkantista kirjaa painettu kovin monta kappaletta. Useimmat kirjat ovat hävinneet. Tutkijoita ja opiskelijoita varten on varmaan jossain säilytettynä myös tämä kirja. Internetistä löytämistäni teologisissa tutkielmissa, joissa mainitaan Eetu Rissasen nimi, keskitytään lähinnä ajan kuvauksiin, mikä on myös tärkeää. Nyt on siis internetissä löydettävissä tämä kirjoitukseni. Mainitsen tähän loppuun vielä sen, että olen koulutukseltani hammaslääkäri, eläkeläinen. Olen kuitenkin harrastanut vanhojen kristillisten kirjojen keräilyä ja lukemista.

Ceta Lehtniemi

Raamatun lainaukset ovat kirkkoraamatusta vuodelta 1938.

Sulkulausekkeissa esiintyvä sivunumero viittaa kirjaan ”Piirteitä Paavalin ihmiskäsityksestä” ellei muuta ole mainittu. Lisäksi joihinkin kohtiin laitoin maininnan kirjassa käytetyistä lainauksista tai viitteistä.

Lisäksi merkitsin nämä kaksi tutkielmaa, joihin tutustuin internetin kautta.

Viite 1. Pro gradu -tutkielma: http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20140209/urn_nbn_fi_uef-20140209.pdf

Viite 2. Pro gradu -tutkielma: http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20151110/urn_nbn_fi_uef-20151110.pdf

Ihminen uutena Kristuksessa

Pohjana on edelleen Eetu Rissasen kirja Paavalin ihmiskäsityksestä. Jälleen poikkean paljon varsinaisesta pappein synodaalikokoukseen kirjoitetusta 1940 -luvun alun kirjasta. Jo otsakkeeni poikkeaa kirjan otsakkeesta, joka oli yksinkertaisesti ”Uusi ihminen”. Teen tämän muutoksen jo sen tähden, että olen peilannut kristillistä Paavalin ihmiskäsitystä humanistisen psykologian ihmiskäsitykseen. Myös kirjoitukseni lukijat, jos heitä on, ovat muita kuin 1940 -luvun teologeja. Näin siis täsmennän jo otsakkeessa, että kirjoitan kristillisestä ihmiskäsityksestä. Kirjoitukseni on jatkoa kahteen edelliseen artikkeliin.

Paavali käytti itse paljon ilmaisua ”olla Kristuksessa”. Se kuvasi voimakkaasti ihmisen uutta tilaa Kristukseen uskovana, Kristukseen kastettuna. Se kuvasi elämää Kristuksen Hengen, sanan ja seurakuntaruumiin yhteydessä. Paavalille tämä merkitsi myös erityistä tehtävää apostolina, seurakuntien perustajana ja opettajana. Itselleni on merkinnyt paljon se miten Martti Luther ja suomalaiset vanhemman polven Luther -tutkijat ovat käsitelleet Paavalin kirjeitä. 

Olen myös törmännyt sellaiseen käsitykseen, että Luther käsitteli ”vain” Paavalin kirjeitä, mikä ei pidä paikkaansa. Olen myös kuullut jonkun pitävän Paavalin osuutta Raamatun kokonaisuudessa vähäisenä. Itselleni miettiessäni ihmiskäsitystä ja Kristuksen ristin sovitustyötä tässä kokonaisuudessa, juuri Paavalin kirjeet ja Lutherin opetukseen perehtyneet kirjat ovat olleet ratkaisevan tärkeät. Meillä on Suomessa ollut myös poikkeava yhteys saksan kielen opetukseen, mitä on aiemmin pidetty merkitsevänä teknisillä aloilla. Uskoisin sillä olleen suuri merkitys myös siinä, että meillä on niin erinomaisia vanhoja kirjoja liittyen juuri keskeiseen kristilliseen opetukseen. 

Jumalan työ

Kun laki ei ollut elämän tie elämäksi, vaan kuoleman tie kuolemaksi, avasi Jumala hyvyydessään aivan uuden pelastustien: armon tien. Kristuksen ristissä ja veressä on tapahtunut vapautuminen synnin syyllisyydestä, jota Paavali kuvaa erityisesti Roomalaiskirjeen 1-5 luvuissa. Synnin syyllisyydestä vapautumiseen liittyy vielä elämän vapautus eli vapautuminen synnin vallasta, josta Paavali puhuu Roomalaiskirjeen 6 ja 8 luvuissa. Lisäksi Kristus on lunastanut meidät vapaiksi turmiovalloista, joiksi Paavali luki synnin, kuoleman, perkeleen, lihan ja lain. (s.68)

Uusi elämä

Uusi elämä otetaan vastaan uskossa. Kyse ei ole kuitenkaan ihmisen olemuksen muutoksesta siten kuin näemme esimerkiksi perhosen metamorfoosissa tapahtuvan. Kuitenkin Jumala itse oman Henkensä kautta vaikuttaa meissä jopa niin, että kristittyä voi verrata Pyhän Hengen temppeliin, joka hän myös on. Ja samalla uusi elämä on saviastiassa, edelleen heikossa ja erehtyväisessä ihmisessä. Tähän uuteen meidät on kastettu tai kastetaan. Olemme Kristuksen yhteyteen otetut, ja tahdomme vaeltaa uskossa aina perille saakka, taivaaseen, Isän kotiin, jossa saamme viimein nähdä mitä kaikkea tämä Kristuksen meille lunastama uusi elämä merkitsee. Paavalin kirjeissä on hyvin paljon läsnä kuolema ja iankaikkinen elämä. Se vaikuttaa hyvällä tavalla toivoa ja elämän kunnioitusta luoden. Se tulee kuin osaksi tätä maanpäällistä elämää. 

”Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut” (2 Kor. 5:17) Uusi aiooni on alkanut, ”sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu” (Room. 5:5) Ei ole siis kysymys ainoastaan periaatteellisesta suhteen muuttamisesta Jumalan ja ihmisen välillä, vaan siitä, että ihminen todella on valkeuden lapsi ja uusi ihminen Kristuksessa. Kristuksen sovitustyön osallisuus ei siten ole vain ulkopuolellamme (extra nos), vaan myös sisäpuolellamme (in nobis). (s.76) 

Uusi elämä ja ihminen

Paavalin kirjeissä ihminen ei ole yksin, vaan on osana seurakuntaa, Kristuksen ruumista. Se on minusta hyvä muistaa, vaikka nyt aiheena onkin ihmiskäsitys. Tämä on hyvä muistaa myös nyt, kun näemme ehkä kukin paljon vaikeaa tämän ajan seurakunnissa. En usko Jumalan tarkoittavan sellaista kristillistä elämää, jossa ei oltaisi yhteydessä muihin kristittyihin, tai josta puuttuisi sana, ehtoollinen tai rukous yhdessä toisten kanssa. Silti uskoa Jumalan herättämänä voi olla sielläkin missä emme sitä näe tai arvaa olevankaan. Tämän edellä olevan kirjoitin myös itselleni, koska minulla on ollut vaikeuksia näillä alueilla. On ollut helpointa pitää kirjoja seurana ja keskustelukumppanina. Olen myös kasvanut tänne saaristoon ja sen luonnon keskelle, missä pääasiassa kirjoitan.

Uusi elämä ja liha. Koska ihminen kokonansa, koko hänen olemuksensa, on syntinen, täytyy hänen kokonansa kuolla. Tätä tarkoitetaan, kun Paavali puhuu lihan kuolemisesta. ”… ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen” (Gal.  5:24). Uusi elämä ei ole vaeltamista lihan mukaan, vaan Hengen (Room. 8:12-14) (s.79)

Ihmisen jäsenet, jotka ennen annettiin synnin palvelijoiksi laittomuuteen, annetaan uudessa elämässä vanhurskauden palvelijoiksi pyhitykseen (Room. 6:19). Synnin palvelijasta, jopa voi sanoa orjasta, on tullut Kristuksen orja. Paavalilla tämä tarkoitti suurta tehtävää pakanain apostolina, josta ei voinut kieltäytyä: ”Voi minua, ellen evankeliumia julista!” (s.80)

Uuden ihmisen olemukseen kuuluu, että hän luopuu vanhasta. Tämä ei kuitenkaan Paavalin mukaan ole välttämätön paha, vaan se on Jumalan armon osoitus. Siitä johtuu, että uskon kuuliaisuus on kristitylle vapauden täyttymys eikä mikään orjuuttava laki. Jos tämä jätetään huomioon ottamatta, kristillinen etiikka kutistuu synnin karttamiseen ja johtaa askeesiin ja lainomaisuuteen. Kuitenkin kristillinen elämä on iloa ja rauhaa sekä luottamusta Jumalaan vaikeuksienkin keskellä. Se on elämää anteeksiantamuksen turvissa. Aina on edessä uusi mahdollisuus erehtyvälle ja heikolle, joka tahtoo elää Jumalan yhteydessä. Lapsen turvallisuus on tosiasia. Rukouksessa saamme sanoa ”Abba” ”Isä”.

Uusi elämä ja ruumis. Ihminen elää ruumiissa niin tämän maallisen elämänsä kuin myös tulevan elämänsä ylösnousemuksen jälkeen. Jumala luo ihmiselle uuden ruumiin (2. Kor. 15:35 eteenpäin) Tämä nykyinen ruumis häviää, ja sen tilalle tulee toinen, joka ei enää vaella uskossa, vaan katselee Herraa kasvoista kasvoihin. Siihen elämään Paavali ikävöi (2. Kor. 5:7-8) Tämä ruumis, missä käydään taistelua syntiä ja epäuskoa vastaan on ”alennuksen ruumis”, tuleva ruumis on ”kirkkauden ruumis”.

Ruumiilla on niin suuri merkitys, että se on tarkoitettu olemaan Herraa varten, ja ruumiin jäsenet ovat Kristuksen jäseniä sekä ruumis on Pyhän Hengen temppeli (1. Kor. 6:13 eteenpäin) Tämän vuoksi Paavali kehoittaa korinttolaisia kirkastamaan Jumalan ruumiissaan. Tämä kehoitus ei Paavalilla tarkoita jotain ylihengellistä, vaan arkista elämää, jossa ruumiin erilaiset tarpeet huomioidaan raittiilla tavalla. (s.81)

Jos ruumis on Pyhän Hengen asuntona ja vaikutuspaikkana (1. Kor. 6:19), on ihminen ruumiinsa kautta Kristuksen jäsen ja häneen sidottu, jonka kautta hän saa osallisuuden ylösnousemukseen. Itse myönnän ymmärtäväni heikosti näitä suuria kokonaisuuksia. Kuitenkin kaikessa tässä paino on siinä, että Kristus on antanut elämäämme ikuisen arvon, joka toteutuu hänen teossaan, hänen yhteydessään, hänen Hengessään. Tämä iankaikkinen ja jotenkin käsittämättömän ihmeellinen elämän merkitys on näkynyt jo luomisessa, mutta särkynyt ihmisen syntiinlankeemuksen seurauksena. Nyt se on uudelleen valmistettu meille Kristuksessa.

Uusi elämä ja sisäinen ihminen. Paavali puhuu useammassa kohdassa ”sydämestä”. Sillä tarkoitetaan hyvin yksinkertaisesti ihmisen sisintä, koko ihmistä. Kohdassa Roomalaiskirje 5:5 Paavali sanoo, että Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu. Myöskin Galatalaiskirje 4:6 mukaan sydän on se paikka, johon Jumala lähettää Poikansa hengen. Sydämeen vuodatetun Hengen sisältönä on mm. rakkaus. (s.85)

Paavali toivoo, että Kristus asuisi uskon kautta kristittyjen sydämissä, siis kristityissä (Ef. 3:17). Mitä Paavali tarkoittaa tällä? Seuraavat jakeet ovat lähes runollisen kauniit ja pysäyttävät. Paavali toivoo, että kristityt olisivat rakkauteen juurtuneet ja perustuneet. Hän toivoo, että kristittyinä käsittäisimme ”mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on” ja oppisimme tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä, ja tulisimme täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä. Jo aiemmin samassa kirjeessä Paavali kehotti avaamaan ”sydämen silmät” (Ef. 1:18).

Myös Room. 10:9 sanoo uskon tapahtuvan sydämessä. Paavali toivoo, että Herra ohjaisi tessalonikalaisten sydämet Jumalan rakkauteen ja Kristuksen kärsivällisyyteen. Paavali puhuu vakavasti myös kuuliaisuudesta ja mielen uudistuksesta ( esim. 2. Kor. 10:5 ja Room. 12:2) Uudistuminen koskee sisäistä ihmistä ja hänen ajatus- ja tahtoelämäänsä. 

Paavali vetoaa ihmisten ymmärrykseen ja ajatteluun hyvin usein. Myös omatunto on lähellä näitä käsitteitä. Kuitenkin tässä kaikessa on olennaista se, että Kristuksen henki, Pyhä Henki, asuu kristityssä. Sydämen usko ja elävä yhteys Herraan kasvattaa rakkautta ja juurtumista, mistä edellä on ollut puhe. Paavalin teksti on paljolti vetoamista sanojen ymmärtämiseen ja vastaanottamiseen silloinkin, kun hän käyttää ilmauksia ”sydämen silmät” tai ”sydän”. Emme voi ohittaa pinnallisesti hengellisiä opetuksen tai kehotuksen sanoja, vaan niiden edessä tulee pysähtyä, ja niiden tulee saada uudistaa ihmistä ja kiinnittää häntä Kristukseen.

Seuraava väliotsake Eetu Rissasen kirjassa on ”Uusi ihminen elämän todellisuudessa”. Teen tästä vielä uuden kokonaisuuden. Eli ”Ihmiskäsityksestä 4.” on vielä tulossa. Kun kaikki osat ovat valmiina, niin pyrin lukemaan ne läpi ja tarkistamaan.

Ceta Lehtniemi