He laittavat majansa kallioihin

Sananl. 30:26 tamaanit ovat heikko kansa, mutta he laittavat majansa kallioihin;

Tämä sananlaskun paikka nousi jostain esille aamulla varhain. Saatoin sen yllättäen löytää raamattuhaun kautta. Huh, miten paljon tunteita nousikin pintaan tämän jakeen myötä. Jos kirjoittaisin yhä päiväkirjaa, niin se olisi nyt kädessäni tämän tabletin sijasta.

Minulla on jossain kuva, missä olen jonkin rinteessä olevan luolan suulla. Tahdoin tällaisen kuvan, ja kirjoitin siihen runon. Se on karkea ja viimeistelemätön, mutta aito. Kirjoitin runoja eniten elämänvaiheessa, jolloin jokin tuohon asti välttämätön suorittaminen oli väistymässä. Tarvitsin sekä suojaa että lujaa pohjaa. Lisäksi koin joka aistillani sen, että oma suojani, kätköpaikkani oli lähellä taivasta. Taivas merkitsi myös valoa ja totuutta.

Löytäisinkö runoni vielä jostain? Olenko hylännyt sen? Löysin vanhan kierrevihkosen. Sen kirjoittamiseen liittyi myös apu muilta. Tarvitsin tietokoneen kotiin, ja tarvitsin apua saadakseni kierrevihkosen käsiini. Suurin kynnys liittyi siihen miten uskallan paljastaa tunteeni ja keskeneräisyyteni. Tulenko tämän vuoksi hylätyksi?

On kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun kirjoitin päivittäin vihkoihin kuin vuoropuhelua Isälle Jumalalleni. Ja kirjoitin ikään kuin saamiani vastauksia. Myöhemmin yritin saada tätä vaihetta julkaisuksi kokonaisuutena. Ensimmäinen taho ilmoitti heti, ettei ota edes katsottavaksi, heillä on tarpeeksi ”omia” julistajia ja runoilijoita. Seuraava taho ilmoitti, ettei voi julkaista mitään ikään kuin profetian muodossa. Tuli hyvin syrjään sysätty olo. Tuli tunne siitä, että oma herkkä elämäni Jumalan kasvojen edessä ja samalla kuin Isän sylissä, ei ole riittävän oikeaa. Sitä ei voi julkaista.

Hyvin pieni riisuttu kirja kuitenkin tuli julkaisuksi asti muutaman vuoden päästä. Piti tulla pieni kirjasarja, mutta ei tullut. Asia raukesi. Omaan elämääni tuli muutto ja muutoksia, uusia yhteyksiä ja uupuminen. Itselleni on ollut tärkeää kirjoittaa, puhua ja kuunnella aivan keskeistä evankeliumin sanomaa. Samoin on ollut tärkeää erottaa aito väärästä

Olisiko vasta nyt sellainen aika ja sellainen lepo, että voisin raottaa syvemmin näitä alkuperäisiä tekstejäni? Kuka enää voisi torjua minut?

Psalmi 27:5: Sillä hän kätkee minut majaansa pahana päivänä, hän suojaa minua telttansa suojassa, korottaa minut kalliolle.

Lohjalla 17.10.2019, Ceta Lehtniemi

Ihmiskäsityksestä 4.

Uusi ihminen elämän todellisuudessa

Jatkan kirjan Piirteitä Paavalin ihmiskäsityksestä käsittelyä. Kyseessä on Eetu Rissasen synodaalikirjoitus Kuopion hiippakunnan pappeinkokoukseen v. 1942. Olen laittanut artikkelisarjani otsakkeiksi Ihmistäsityksestä 1-4.

Luterilaisuudessa puhutaan pyhityksestä varovasti ja arastellen. On opittu olemaan Jumalan lahjan varassa, köyhänä ja vastaanottajana. Onko Paavalin kuvaama uusi ihminen toinen kuin Lutherin kuvaama? ”Luterilaisuuden erikoisuus toisaalta katolisuuden, toisaalta pyhitystä korostavien liikkeiden rinnalla on lausuttu lyhyesti sanoilla simul justus et peccator, samalla vanhurskas ja syntinen. Katolisuudessa armo, taivaallinen lääke, sielunpohjaan vuodatettuna poistaa synnin niin, että vain perisynnin syttymisvalmis taula jää jäljelle. Pyhitystä korostavissa liikkeissä anteeksiantamus on elämän alkukohtana, jonka jälkeen seuraa jatkuva pyhitys. Luther on tajunnut, että väärä varmuus ja ylpeys estyvät vain siten, että ihminen jatkuvasti syntisenä elää aina anteeksiantamuksen varassa.” (s.95)

Paavalin kehotukset seurakuntien jäsenille osoittavat, että nämä ovat syntisiä ja epätäydellisiä. He tarvitsevat parannuksen tekoa ja anteeksiantamusta. ”Rakkaani, niin puhdistautukaamme kaikesta lihan ja hengen saastutuksesta” (2. Kor. 7:1) Kristittynä oleminen merkitsee olemista vastakohtien ristiriidassa: lihan ja Hengen taistelussa. Paavali liittää itsensä myös matkalla oleviin, jotka vasta rientävät kohti uskon lopullista päämäärää.

Paavalin vanhurskauttamisopissa on havaittavissa kolme keskeistä kohtaa: 1) Jumalan armo, 2) Kristus Välittäjä, ja 3) usko. Jumalan armo on kristillisyyden objektiivisena perustana. Siihen kristittyjä uudestaan ja uudestaan ohjataan. Sen tähden Paavali sekä aloittaa että lopettaa kirjeensä armontoivotuksella. Sen tähden Paavali muistuttaa galatalaisille, että he ovat langenneet pois armosta (Gal. 5:4) Sekä armoon tuleminen että siinä oleminen on tapahtunut Kristuksen kautta. (ss.96, 97)

Paavali on Lutheria herkemmin kuvannut uuden elämän alkua, kääntymistapahtumaa, kun taas Luther on kuvannut enemmänkin kristityn elämää ja ihmissielun liikahduksia. Eino Sormunen selostaa tätä eroa seuraavasti kirjassaan Selvyyttä kohti: ”Paavalin ja Lutherin välillä oli ollut munkkilaisuus, Augustinus, rippilaitos ja mystiikka, ja ne olivat valtavasti syventäneet ihmissielun salaisimpienkin liikahtelujen tuntemusta” Sormusen mukaan Paavalille ja Lutherille oli merkitystä erilaisella hengellisellä taustalla, kun heille kirkastui Jumalan vanhurskaus Kristuksessa. Syntisen vanhurskauttamisesta tuli molemmille uskon ja julistuksen ydin. (s. 98, lainaus Sormunen, Selvyyttä kohti s. 75)

Paavalin ja Lutherin sisäinen tie on erilainen. Paavalilla oli keskeisenä ajatuksena ennen kääntymistä ja kääntymishetkellä Kristuksen vainoaminen, Lutherilla hänen omat syntinsä, ja Jumalan asenne häneen, syntiseen. (s.99) Meidän jokaisen henkilökohtainen ”sisäinen tie” on erilainen ja ainutkertainen, vaikka elinympäristömme olisikin ulkoisesti samankaltainen.

Uusi ruumiillisuus. Kun ihminen uskomalla Kristukseen on uudistunut, on kuolemakin tullut osalliseksi tästä uudistuksesta. Kuoleman kautta ihminen käy uuteen olotilaan. Paavali toivoi, että Kristus saisi kunnian niin hänen kärsimyksissään kuin kuolemassaankin.

Kuoleman jälkeisestä ruumiillisuudesta Paavali käyttää erilaisia nimityksiä. ”Katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen, kuolevainen kuolemattomuuteen” (1. Kor. 15:50). Ruumiillisuus ajassa merkitsi Paavalille myös kaipuuta päästä olemaan Kristuksen kanssa. Se merkitsi poissaoloa Herrasta, vielä täyttymätöntä läheisyyttä ja katsomista (2. Kor. 5:1-10, Fil. 1:21-23). (s.100)

Myöskin juutalaiset uskoivat Messiaan tuloon, ylösnousemukseen ja kuolemanjälkeiseen ruumiilliseen elämään, mutta juutalaisten ja Paavalin käsitysten välillä on suuria eroavaisuuksia. Paavalin mukaan Messias, Kristus, on jo ilmestynyt ja ylösnoussut, ja hänen ylösnousemuksessaan on kuolleitten ylösnouseminen jo alkanut. Kristus on esikoinen kuolleista nousevien joukossa. Toiseksi Paavali erottaa kuolevaisen ja kuolemattoman, katoavaisen ja katoamattoman niin terävästi toisistaan, että juutalainen ajatus tämän maallisen elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen käy mahdottomaksi. (ss. 101, 102)

”Paavalin ylösnousemustoivo on myöskin kreikkalaisen iäisyys- ja sielun kuolemattomuusajatuksen sekä ihmisen jumaloitumista opettavan mystiikan jyrkkä vastakohta. Paavalin mukaan koko ihminen on tässä elämässä synnin ja kuoleman hallitsemassa maailmassa, ja vapautuakseen kuolemasta ja päästäkseen osalliseksi ylösnousemuksesta, hän tarvitsee jumalallista ihmetyötä. Paavalin mukaan sielu ei ole iäisyyden maailman osa eikä ruumis sielun vankila. Pelastus ei merkitse sielun vapauttamista maallisen aineen kahleista, vaan kuolleista herättämistä, muuttamista taivaalliseen pukuun ja muuttumista Kristuksen kuvan kaltaiseksi, josta uudistuksesta myöskin ruumis pääsee osalliseksi. Kuolleista herättäminen on Paavalin mukaan edelleen Kristuksen kautta suoritettu Jumalan ihmetyö eikä johdu sielun jumalallisesta ominaisuudesta eikä maagillisesta vihkiytymisestä.” (s.102, lainaus Emil Brunner, Der Mensch im Widerspruch s. 493)

Mietteitä tekoja korostavien raamatunpaikkojen äärellä. Kipu elämämme vaatimattomuudesta ja vaillinaisuudesta jollakin tavoin edellyttävät tämän asian käsittelyä. Tässä asiassa meillä on usein hyvin subjektiivinen ja kokemuksiimme perustuva näkökulma. Ehkä myös vertaamme herkästi itseämme muihin.

Muistotilaisuuksissa puhutaan usein vainajasta hyvää. Hänen aktiivisuutensa ja aikaansaannoksensa muistetaan. Syrjään elämässään joutunut ei juuri saa saattajia viimeiselle matkalleen, ei ainakaan yhteiskunnan silmissä merkittäviä henkilöitä. Iäisyyden näkökulmasta ihmisen ”teot” merkitsevät todennäköisesti muuta kuin täällä osaamme määritellä tai arvostaa.

Sitä olen myös ajatellut, että tekomme täällä ovat osa yhteistä matkaa. Ne kiinnittävät meitä osaltaan Kristukseen ja hänen valmistamaansa taivastiehen. Kyse ei ole useinkaan erillisistä ja irrallisista teoista, suorituksista, vaan sisäisemmistä asioista samalla. Kyse on myös Hengen hedelmästä ja evankeliumin esillä pitämisestä tai edistämisestä eri tavoin.

”… kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on” (1. Kor. 3:13). ”Sillä kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa” (2. Kor. 5:10). Kuitenkaan kristitty, uusi ihminen, ei loista hyveillä, hänen askeleensa ei julista voittoa synnistä. Hän ei ole jotain erityistä tai menestynyttä.

Roomalaiskirjeen 12 luku ja 13. luvun alku antaa jonkinlaisen käsityksen siitä miten tavallista ja vaatimatonta elämää lopultakin toivotaan kristityiltä. Ei tule ajatella itsestään kohtuuttomia, tulee kunnioittaa toista, osoittaa rakkautta toisia kohtaan seurakunnassa, iloita iloitsevien kanssa, itkeä itkevien kanssa, siunata toista eikä kirota, tehdä huolella tehtävänsä, olla esivallalle alamainen ym. (s. 93)

”Minkä tähden Jumala ei salli lastensa päästä osalliseksi kokonaisesta tai osittaisesta synnittömyyden autuudesta? Me elämme kirkon aikakaudessa, joka kestää helluntaista Kristuksen tulemisen päivään. Tänä aikana Jumalan kansa vaeltaa uskossa eikä näkemisessä. Jos pyhyys kävisi näkyvästi toteen jo ajassa, niin ihminen ei turvautuisikaan yksin Jumalan armoon, vaan samalla myöskin siihen, mitä hän itsessään olisi. Todellista elämää on tänä väliaikana vain siellä, missä Kristus yksin on meidän uusi elämämme ja me uskossa pidämme hänen käskynsä. Täydellinen uusi elämä pysyy eskatologisena toivona.” (s. 94, lainaus Günther Dehn, Theologia Viatorum)

Taustoja ja ajatuksia. Eetu Rissanen kirjoitti tämän synodaalikirjoituksen Kuopion hiippakunnan pappeinkokoukseen vuonna 1942, eli sota-aikana. Kuopion piispana oli tuolloin Eino Sormunen. Pastori Eetu Rissanen oli tuomiokapitulin notaarina. (viite 1. s.14) Sodan lisäksi voisi sanoa ajan olleen myös poliittisesti ja taloudellisesti tavattoman vaikea. Olisi hyvä ymmärtää jotain myös siitä, mitä kristillinen ihmiskäsitys vaikutti yhteiskunnassa tänä erityisenä aikana.

Kun puhumme uudesta ihmisestä elämän todellisuudessa, mielestäni tähän kuuluu myös laajempi ajatus kristittyjen yhteisön tai kirkon vaikutuksesta yhteiskuntaan ja ympäröivään maailmaan. Kyllähän esimerkiksi marxilaisuus, ateismi, kapitalismi, kansallissosialismi, vihreä liike, idän uskonnollisuus, humanistinen psykologia jne. pyrkivät vaikuttamaan ja vaikuttavat ihmiskäsitykseen ja yhteiskuntaan myös tätä kautta. Sotavuosina, sitä ennen ja sen jälkeen oli paljon erilaista poliittista ja ideologista liikehdintää. Pidän hyvinkin luonnollisena, että yhden pappeinkokouksen aihepiiri liittyi juuri kristilliseen ihmiskäsitykseen. Elämme jossain mielessä saman kaltaista aikaa nyt.

Sota vaikutti aivan kaikkeen niin yhteiskunnassa, kirkossa kuin yksityisten ihmisten kohdalla. Kuopion hiippakunta käsitti laajan itärajan. Sen vuoksi siellä annettiin määräys pitää kirkot lämmitettyinä ja ottamassa vastaan evakkoja. (viite 1. s.18) Siirtoväkeä eli evakkoja oli kaikkiaan noin 420000 henkeä eli 11 prosenttia Suomen silloisesta väkiluvusta. Suomi menetti vuosina 1939-1945 taisteluissa noin 90000 miestä. Heiltä jäi noin 30000 sotaleskeä ja yli 50000 sotaorpoa. (Wikipedia) Tätä on vaikea ymmärtää nyt rauhan aikana.

Kuopion tuomiokapituli teki piispa Sormusen johdolla talvisodan jälkeen piispainkokoukselle aloitteen kirkkolain muuttamisesta siten, että diakoniatyöstä tulisi seurakuntien lakisääteinen velvollisuus. Sormunen ajoi linjausta, jonka mukaan jokainen seurakunta oli velvollinen perustamaan diakonian viran. Lisäksi jokaisessa hiippakunnassa tuli olla diakoniatoimikunta ja diakoniapastori johtamassa työtä. Kirkolliskokous hyväksyi Sormusen ehdotuksen vuonna 1943. Tämä oli jatkoa sille valtavalle aineelliselle ja henkiselle tuen tarpeelle, mitä sota aiheutti, ja missä työssä kirkko oli jo sodan aikana mukana. (viite 1. s.19 )

Syksyllä 1942 vietettiin suurta suomalaisen Raamatun 300-vuotisjuhlaa ympäri Suomen. Syyskuussa tuomiokapituli kertoi seurakunnille lokakuussa vietettävästä juhlasta ja siihen liittyvästä vuoden 1642 Raamatun juhlapainoksesta. Tuomiokapitulin antamassa kehotuksessa tuotiin ilmi Raamatun elähdyttävä ja siunauksellinen vaikutus suomalaisten elämään. Kehotuksessa myös rinnastettiin ensimmäisen suomenkielisen raamatunkäännöksen vaikea aika vallitsevaan sotatilaan. Nytkin suomalaiset saivat puolustaa Pyhän Raamatun arvoja taistelussa antikristusta vastaan. Rukouksessa kiitettiin kansankirkosta ja Raamatusta, tunnustettiin hitaus Sanan kuulemisessa ja todeksi tekemisessä ja rukoiltiin, että Raamatun sana vaikuttaisi koko kansaan. (viite 2. s. 73)

Minusta Eetu Rissasen synodaalikirjoitus ”Piirteitä Paavalin ihmiskäsityksestä” Kuopion hiippakunnan pappeinkokoukseen vuonna 1942 on ajaton ja ydinasioihin syventyvä kuvaus kristillisestä ihmiskäsityksestä. Yhteys sota-aikaan, Rissasen oma rintamapalvelus ja myös toimiminen piispa Eino Sormusen alaisuudessa Kuopion tuomiokapitulissa saattoivat vaikuttaa aiheen käsittelyyn. Itselleni kirja on tärkeä kristillinen tutkielma, jossa piirtyy selvänä uskon keskeiset asiat liitettyinä ihmiskäsitykseen, ja samalla se antaa hyvän perustan miettiessäni tämän hetken kirkon valintoja ja painotuksia.

Omassa kirjassani on alkulehdellä saatesanat eräälle rintamapapille, ja Eetu Rissasen allekirjoitus. Kirja annettiin ehkä lahjaksi, tai se saatettiin antaa peräti juuri tuossa pappeinkokouksessa, johon se oli kirjoitettu. Voisin ajatella, ettei tätä pehmeäkantista kirjaa painettu kovin monta kappaletta. Useimmat kirjat ovat hävinneet. Tutkijoita ja opiskelijoita varten on varmaan jossain säilytettynä myös tämä kirja. Internetistä löytämistäni teologisissa tutkielmissa, joissa mainitaan Eetu Rissasen nimi, keskitytään lähinnä ajan kuvauksiin, mikä on myös tärkeää. Nyt on siis internetissä löydettävissä tämä kirjoitukseni. Mainitsen tähän loppuun vielä sen, että olen koulutukseltani hammaslääkäri, eläkeläinen. Olen kuitenkin harrastanut vanhojen kristillisten kirjojen keräilyä ja lukemista.

Ceta Lehtniemi

Raamatun lainaukset ovat kirkkoraamatusta vuodelta 1938.

Sulkulausekkeissa esiintyvä sivunumero viittaa kirjaan ”Piirteitä Paavalin ihmiskäsityksestä” ellei muuta ole mainittu. Lisäksi joihinkin kohtiin laitoin maininnan kirjassa käytetyistä lainauksista tai viitteistä.

Lisäksi merkitsin nämä kaksi tutkielmaa, joihin tutustuin internetin kautta.

Viite 1. Pro gradu -tutkielma: http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20140209/urn_nbn_fi_uef-20140209.pdf

Viite 2. Pro gradu -tutkielma: http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20151110/urn_nbn_fi_uef-20151110.pdf

Ihmiskäsityksestä 3.

Ihminen uutena Kristuksessa

Pohjana on edelleen Eetu Rissasen kirja Paavalin ihmiskäsityksestä. Jälleen poikkean paljon varsinaisesta pappein synodaalikokoukseen kirjoitetusta 1940 -luvun alun kirjasta. Jo otsakkeeni poikkeaa kirjan otsakkeesta, joka oli yksinkertaisesti ”Uusi ihminen”. Teen tämän muutoksen jo sen tähden, että olen peilannut kristillistä Paavalin ihmiskäsitystä humanistisen psykologian ihmiskäsitykseen. Myös kirjoitukseni lukijat, jos heitä on, ovat muita kuin 1940 -luvun teologeja. Näin siis täsmennän jo otsakkeessa, että kirjoitan kristillisestä ihmiskäsityksestä. Kirjoitukseni on jatkoa kahteen edelliseen artikkeliin.

Paavali käytti itse paljon ilmaisua ”olla Kristuksessa”. Se kuvasi voimakkaasti ihmisen uutta tilaa Kristukseen uskovana, Kristukseen kastettuna. Se kuvasi elämää Kristuksen Hengen, sanan ja seurakuntaruumiin yhteydessä. Paavalille tämä merkitsi myös erityistä tehtävää apostolina, seurakuntien perustajana ja opettajana. Itselleni on merkinnyt paljon se miten Martti Luther ja suomalaiset vanhemman polven Luther -tutkijat ovat käsitelleet Paavalin kirjeitä.

Olen myös törmännyt sellaiseen käsitykseen, että Luther käsitteli ”vain” Paavalin kirjeitä, mikä ei pidä paikkaansa. Olen myös kuullut jonkun pitävän Paavalin osuutta Raamatun kokonaisuudessa vähäisenä. Itselleni miettiessäni ihmiskäsitystä ja Kristuksen ristin sovitustyötä tässä kokonaisuudessa, juuri Paavalin kirjeet ja Lutherin opetukseen perehtyneet kirjat ovat olleet ratkaisevan tärkeät. Meillä on Suomessa ollut myös poikkeava yhteys saksan kielen opetukseen, mitä on aiemmin pidetty merkitsevänä teknisillä aloilla. Uskoisin sillä olleen suuri merkitys myös siinä, että meillä on niin erinomaisia vanhoja kirjoja liittyen juuri keskeiseen kristilliseen opetukseen.

Jumalan työ

Kun laki ei ollut elämän tie elämäksi, vaan kuoleman tie kuolemaksi, avasi Jumala hyvyydessään aivan uuden pelastustien: armon tien. Kristuksen ristissä ja veressä on tapahtunut vapautuminen synnin syyllisyydestä, jota Paavali kuvaa erityisesti Roomalaiskirjeen 1-5 luvuissa. Synnin syyllisyydestä vapautumiseen liittyy vielä elämän vapautus eli vapautuminen synnin vallasta, josta Paavali puhuu Roomalaiskirjeen 6 ja 8 luvuissa. Lisäksi Kristus on lunastanut meidät vapaiksi turmiovalloista, joiksi Paavali luki synnin, kuoleman, perkeleen, lihan ja lain. (s.68)

Uusi elämä

Uusi elämä otetaan vastaan uskossa. Kyse ei ole kuitenkaan ihmisen olemuksen muutoksesta siten kuin näemme esimerkiksi perhosen metamorfoosissa tapahtuvan. Kuitenkin Jumala itse oman Henkensä kautta vaikuttaa meissä jopa niin, että kristittyä voi verrata Pyhän Hengen temppeliin, joka hän myös on. Ja samalla uusi elämä on saviastiassa, edelleen heikossa ja erehtyväisessä ihmisessä. Tähän uuteen meidät on kastettu tai kastetaan. Olemme Kristuksen yhteyteen otetut, ja tahdomme vaeltaa uskossa aina perille saakka, taivaaseen, Isän kotiin, jossa saamme viimein nähdä mitä kaikkea tämä Kristuksen meille lunastama uusi elämä merkitsee. Paavalin kirjeissä on hyvin paljon läsnä kuolema ja iankaikkinen elämä. Se vaikuttaa hyvällä tavalla toivoa ja elämän kunnioitusta luoden. Se tulee kuin osaksi tätä maanpäällistä elämää.

”Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut” (2 Kor. 5:17) Uusi aiooni on alkanut, ”sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu” (Room. 5:5) Ei ole siis kysymys ainoastaan periaatteellisesta suhteen muuttamisesta Jumalan ja ihmisen välillä, vaan siitä, että ihminen todella on valkeuden lapsi ja uusi ihminen Kristuksessa. Kristuksen sovitustyön osallisuus ei siten ole vain ulkopuolellamme (extra nos), vaan myös sisäpuolellamme (in nobis). (s.76)

Uusi elämä ja ihminen

Paavalin kirjeissä ihminen ei ole yksin, vaan on osana seurakuntaa, Kristuksen ruumista. Se on minusta hyvä muistaa, vaikka nyt aiheena onkin ihmiskäsitys. Tämä on hyvä muistaa myös nyt, kun näemme ehkä kukin paljon vaikeaa tämän ajan seurakunnissa. En usko Jumalan tarkoittavan sellaista kristillistä elämää, jossa ei oltaisi yhteydessä muihin kristittyihin, tai josta puuttuisi sana, ehtoollinen tai rukous yhdessä toisten kanssa. Silti uskoa Jumalan herättämänä voi olla sielläkin missä emme sitä näe tai arvaa olevankaan. Tämän edellä olevan kirjoitin myös itselleni, koska minulla on ollut vaikeuksia näillä alueilla. On ollut helpointa pitää kirjoja seurana ja keskustelukumppanina. Olen myös kasvanut tänne saaristoon ja sen luonnon keskelle, missä pääasiassa kirjoitan.

Uusi elämä ja liha. Koska ihminen kokonansa, koko hänen olemuksensa, on syntinen, täytyy hänen kokonansa kuolla. Tätä tarkoitetaan, kun Paavali puhuu lihan kuolemisesta. ”… ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen” (Gal. 5:24). Uusi elämä ei ole vaeltamista lihan mukaan, vaan Hengen (Room. 8:12-14) (s.79)

Ihmisen jäsenet, jotka ennen annettiin synnin palvelijoiksi laittomuuteen, annetaan uudessa elämässä vanhurskauden palvelijoiksi pyhitykseen (Room. 6:19). Synnin palvelijasta, jopa voi sanoa orjasta, on tullut Kristuksen orja. Paavalilla tämä tarkoitti suurta tehtävää pakanain apostolina, josta ei voinut kieltäytyä: ”Voi minua, ellen evankeliumia julista!” (s.80)

Uuden ihmisen olemukseen kuuluu, että hän luopuu vanhasta. Tämä ei kuitenkaan Paavalin mukaan ole välttämätön paha, vaan se on Jumalan armon osoitus. Siitä johtuu, että uskon kuuliaisuus on kristitylle vapauden täyttymys eikä mikään orjuuttava laki. Jos tämä jätetään huomioon ottamatta, kristillinen etiikka kutistuu synnin karttamiseen ja johtaa askeesiin ja lainomaisuuteen. Kuitenkin kristillinen elämä on iloa ja rauhaa sekä luottamusta Jumalaan vaikeuksienkin keskellä. Se on elämää anteeksiantamuksen turvissa. Aina on edessä uusi mahdollisuus erehtyvälle ja heikolle, joka tahtoo elää Jumalan yhteydessä. Lapsen turvallisuus on tosiasia. Rukouksessa saamme sanoa ”Abba” ”Isä”.

Uusi elämä ja ruumis. Ihminen elää ruumiissa niin tämän maallisen elämänsä kuin myös tulevan elämänsä ylösnousemuksen jälkeen. Jumala luo ihmiselle uuden ruumiin (2. Kor. 15:35 eteenpäin) Tämä nykyinen ruumis häviää, ja sen tilalle tulee toinen, joka ei enää vaella uskossa, vaan katselee Herraa kasvoista kasvoihin. Siihen elämään Paavali ikävöi (2. Kor. 5:7-8) Tämä ruumis, missä käydään taistelua syntiä ja epäuskoa vastaan on ”alennuksen ruumis”, tuleva ruumis on ”kirkkauden ruumis”.

Ruumiilla on niin suuri merkitys, että se on tarkoitettu olemaan Herraa varten, ja ruumiin jäsenet ovat Kristuksen jäseniä sekä ruumis on Pyhän Hengen temppeli (1. Kor. 6:13 eteenpäin) Tämän vuoksi Paavali kehoittaa korinttolaisia kirkastamaan Jumalan ruumiissaan. Tämä kehoitus ei Paavalilla tarkoita jotain ylihengellistä, vaan arkista elämää, jossa ruumiin erilaiset tarpeet huomioidaan raittiilla tavalla. (s.81)

Jos ruumis on Pyhän Hengen asuntona ja vaikutuspaikkana (1. Kor. 6:19), on ihminen ruumiinsa kautta Kristuksen jäsen ja häneen sidottu, jonka kautta hän saa osallisuuden ylösnousemukseen. Itse myönnän ymmärtäväni heikosti näitä suuria kokonaisuuksia. Kuitenkin kaikessa tässä paino on siinä, että Kristus on antanut elämäämme ikuisen arvon, joka toteutuu hänen teossaan, hänen yhteydessään, hänen Hengessään. Tämä iankaikkinen ja jotenkin käsittämättömän ihmeellinen elämän merkitys on näkynyt jo luomisessa, mutta särkynyt ihmisen syntiinlankeemuksen seurauksena. Nyt se on uudelleen valmistettu meille Kristuksessa.

Uusi elämä ja sisäinen ihminen. Paavali puhuu useammassa kohdassa ”sydämestä”. Sillä tarkoitetaan hyvin yksinkertaisesti ihmisen sisintä, koko ihmistä. Kohdassa Roomalaiskirje 5:5 Paavali sanoo, että Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu. Myöskin Galatalaiskirje 4:6 mukaan sydän on se paikka, johon Jumala lähettää Poikansa hengen. Sydämeen vuodatetun Hengen sisältönä on mm. rakkaus. (s.85)

Paavali toivoo, että Kristus asuisi uskon kautta kristittyjen sydämissä, siis kristityissä (Ef. 3:17). Mitä Paavali tarkoittaa tällä? Seuraavat jakeet ovat lähes runollisen kauniit ja pysäyttävät. Paavali toivoo, että kristityt olisivat rakkauteen juurtuneet ja perustuneet. Hän toivoo, että kristittyinä käsittäisimme ”mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on” ja oppisimme tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä, ja tulisimme täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä. Jo aiemmin samassa kirjeessä Paavali kehotti avaamaan ”sydämen silmät” (Ef. 1:18).

Myös Room. 10:9 sanoo uskon tapahtuvan sydämessä. Paavali toivoo, että Herra ohjaisi tessalonikalaisten sydämet Jumalan rakkauteen ja Kristuksen kärsivällisyyteen. Paavali puhuu vakavasti myös kuuliaisuudesta ja mielen uudistuksesta ( esim. 2. Kor. 10:5 ja Room. 12:2) Uudistuminen koskee sisäistä ihmistä ja hänen ajatus- ja tahtoelämäänsä.

Paavali vetoaa ihmisten ymmärrykseen ja ajatteluun hyvin usein. Myös omatunto on lähellä näitä käsitteitä. Kuitenkin tässä kaikessa on olennaista se, että Kristuksen henki, Pyhä Henki, asuu kristityssä. Sydämen usko ja elävä yhteys Herraan kasvattaa rakkautta ja juurtumista, mistä edellä on ollut puhe. Paavalin teksti on paljolti vetoamista sanojen ymmärtämiseen ja vastaanottamiseen silloinkin, kun hän käyttää ilmauksia ”sydämen silmät” tai ”sydän”. Emme voi ohittaa pinnallisesti hengellisiä opetuksen tai kehotuksen sanoja, vaan niiden edessä tulee pysähtyä, ja niiden tulee saada uudistaa ihmistä ja kiinnittää häntä Kristukseen.

Seuraava väliotsake Eetu Rissasen kirjassa on ”Uusi ihminen elämän todellisuudessa”. Teen tästä vielä uuden kokonaisuuden. Eli ”Ihmiskäsityksestä 4.” on vielä tulossa. Kun kaikki osat ovat valmiina, niin pyrin lukemaan ne läpi ja tarkistamaan.

Ceta Lehtniemi

Ihmiskäsityksestä 2.

Ihminen synnin turmelemana

Piirteitä Paavalin ihmiskäsityksestä, kirjoittanut Eetu Rissanen, Kuopio 1942. Artikkelini edustaa paljon omaa ajatteluani. Vältän Raamatussa ja tässä tapauksessa Paavalin kirjeissä esiintyvien alkukielisten sanojen liiallista esiin ottoa ja niiden syvällistä käsittelyä. En myöskään tuo näkyviin kirjan lukuisia lähdeviitteitä. Paino on siinä mitä luulen ymmärtäneeni ja minkä itse koen tärkeäksi tässä ajassa. Olen kirjan äärellä opiskelijana. En pysty laatimaan mitään tutkielmaa.

Tämä osa ihmiskäsityksestä tuntui hyvin raskaalta, ja arvelin etten ehkä pysty siitä mitään kirjoittamaan. Nyt kuitenkin minulle vahvistui ymmärrys Jumalan muuttumattomuudesta. Saan ajatella häntä kaiken aikaa esimerkiksi Luojana ja Paimenena, rakastavana, etsivänä ja huolehtivana. Synnin turmelemana olo ei tee meistä Jumalan hylkäämiä, kuin orpoja tässä maailmassa. Se ei nosta ihmistä kaiken keskiöön.

Myöskään maapallon tai maailmankaikkeuden kohtalot eivät jää meidän käsiimme, vaikka tehtävämme on toki viljellä ja varjella. Edelleen Jumala hallitsee. Saamme usein kokea syvää huolenpitoa ja johdatusta jo ennen kuin voimme puhua henkilökohtaisesta uskostakaan tai uudesta ihmisestä Jumalan yhteydessä, mikä on seuraava aiheeni. Jumala näyttäytyy myös luonnossa ja historiassa tavalla, jonka ihminen voi ymmärtää.

Synnin olemus kuvataan tottelemattomuutena Jumalaa kohtaan. Se on myös totuutta vastaan. Synnin kautta ihmisestä tulee lain rikkoja ja lihan mieli on vihollisuutta Jumalaa kohtaan. Laittomuus, anomia, on Paavalilla tärkeä synnin nimitys (Room. 6:19, 2. Kor. 6:14). Room. 4:7 kohdassa sanan anomia monikkomuoto on käännetty sanalla rikokset.

Laki laajassa mielessä käsittää Mooseksen lain lisäksi kristinuskon uuden rakkauden käskyn, joka tulee esiin hyvin monella tapaa ja monessa kohtaa Uudessa Testamentissa. Paavalin mukaan laki täytetään rakkaudella: ”… joka toistansa rakastaa, se on lain täyttänyt” (Room. 13:8). Sama asia näkyy myös kohdissa Gal. 5:14 ja 1 Kor. 13. Todellinen kuuliaisuus ja Jumalan kunnioittaminen ei ole mitään muuta kuin rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Ellei tätä rakkautta ole, ei ihminen täytä lakia, vaikkei hän rikkoisi yhtään ainoata käskysanaa vastaan. Lain pyhyys ilmenee nimenomaan siinä, ettei ihminen syntinsä vuoksi voi sitä täyttää. (s.52)

Lain tarkoitus on synnin ilmisaattaminen. Ihminen voi myös olla lain alla. Paavali vertaa lain alla oloa jopa vankina tai pidätettynä oloon, ja lähes samassa yhteydessä hän puhuu laista kasvattajana Kristukseen. Kristus tuli lunastamaan lain alaiset (Gal. 4:5). Kristuksen Hengen saaneet eivät enää ole lain alla (Gal. 5:8). Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta siten, että hän otti itse kantaakseen kirouksen (Gal. 2:19, 3:13, Ef. 2:15), niin että voimme palvella Jumalaa ”Hengen uudessa tilassa” (Room. 7:6). Kristuksesta päin katsottuna laki saa positiivisen, pelastushistoriallisen aseman Jumalan tahdon ilmaisijana, synnin ilmisaattajana ja suurentajana. (s.54)

Paavali pitää lakia pyhänä ja jumalallisena, eikä vapaus laista merkitse hänelle lain kumoamista, vaan sen täyttämistä, mutta siten, että usko on tullut kaikkien töitten ja armo kaiken ansion vastakohdaksi. Synnillä on aina myös seurauksensa niin yksilön, ihmisyhteisön ja jopa kosmoksen näkökulmasta katsoen. Ihmisen tottelemattomuudella ja Jumalan tahdosta poikkeamisella on laajat vaikutukset. Paavali näkee nämä suuret kokonaisuudet taustalla silloinkin, kun hän puhuu yksilön vapautumisesta lain kirouksesta.

Olen miettinyt sitä kuinka ajatukseni synnistä ja laista ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Kun ymmärtää laajemmin hengellisiä kokonaisuuksia ja osaa ajatella Kristuksen ristin sovitustyöstä käsin, pystyy käsittelemään näitä asioita. Silti ymmärrän sen miten helposti syntyy väärinkäsityksiä ja väärää pelkoa näillä alueilla. Raamatun kuva Jumalan tahdosta poikenneesta, syntiinlangenneesta ihmissuvusta ei ole sen kaltainen mitä aikamme länsimainen humanistinen psykologia esittää.

Rissasen kirjassa otetaan Paavalin käyttämin termein Uuden Testamentin kirjeistä lukuisia kohtia esille. Lopulliseksi päätelmäksi tulee, että synnin harjoittajana esiintyy koko ihminen, ja että kaikki mitä ihmisessä on, on turmeltunutta synnin tähden, niin ettei mikään puoli ole säilynyt alkuperäisessä puhtaudessaan. Nimitettäköön ihmistä henkiruumiilliseksi olennoksi tai muuksi, hän on kokonansa synnin saastuttama, totus homo peccator (s. 65).

Kirjassa kuin pysähdyttiin miettimään omantunnon merkitystä ja tilaa, kun puhutaan synnin saastuttamasta ihmisestä. On vaikea määritellä, onko omatunto turmeluksen alainen. Se on heikko ja voi tahraantua (1 Kor. 8:7). Se ei luonnollisestikaan ole Paavalin mukaan myöskään mitään jumalallista. (s.64/65) Usein vedotaan juuri omaantuntoon, jonka toivotaan ilmaisevan mikä on oikein. Näin ei välttämättä ole elämässä; omatunto on voinut muodostua virheelliselle pohjalle ympäröivien aatteiden ja oppien vaikutuksesta. Myös kasvatuksen merkitystä jäin miettimään. Omatunto voi myös paatua.

Perisyntiä saatettiin ajatella siten, että alussa ollut vanhurskaus (alkuvanhurskaus) puuttuu syntiinlangenneelta ihmiseltä. Samoin oli ajatuksia siitä, että perisynti merkitsi kääntymistä ajalliseen ja katoavaiseen. Luther käsitti asian niin, että ihminen on kokonansa itsekkyyden ja ylpeyden läpitunkema, ja tällaisena erottamattomana kokonaisuutena, henki-ruumiillisena olentona ihminen tekee syntiä ja on syntinen. Samoin vanhurskauttaminen kohdistuu erottamattomaan kokonaisuuteen. (s. 66)

Ihmisessä ei ole siis mitään, mikä ei olisi synnin tahraamaa; hän on kokonansa syntinen ja ehdottomasti Jumalaa vastaan. Tästä tilasta hänen on mahdotonta päästä vapautumaan omin voimin, sillä kaikki mitä hänellä on, hänen parhaimmatkin ominaisuutensa, hänen hurskautensa, hänen voimansa ja viisautensa ovat mahtavan valtiaan – synnin – kahleisiin sidotut. Voidaanko tästä tilasta vapautua? Paavali todistaa itse vapautuneensa ja julistaa samaa vapautta muillekin. (s. 67)

Seuraava artikkelini käsittelee hyvin myönteisiä asioita. Jumala ei ole jättänyt ihmistä synnin tai lain kahleisiin, vaan vastaus tähän ihmisen kannalta toivottomaan umpikujaan on olemassa. Lain tie ei ollut elämän tie elämäksi, vaan kuoleman tie kuolemaksi. Jumala avasi hyvyydessään aivan uuden pelastustien: armon tien. Jumalan pelastusteko on tapahtunut Jeesuksessa Kristuksessa, nimenomaan hänen kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan.

Seuraavakin artikkelini käsittelee kuitenkin ihmiskäsitystä. Rissasen kirjassa luvun nimenä on Uusi ihminen. Katsotaan käytänkö tuota alaotsaketta vai jotain muuta.

Humanistinen psykologia näkee toisin

Kristinuskon ihmiskäsitys ja käsitys maailmasta tai maailmankaikkeudesta ei hylkää luonnontieteitä kuten biologiaa tai fysiikkaa. Ylikorostuneet ristiriidat on nostettu esiin puhuttaessa luomisesta tai ihmisen kehityksestä. On alueita, joilla voimme tyytyä siihen, että yksityiskohdat eivät selviä ihmiselle tässä ajassa. Tästä huolimatta jo Raamatun alkukertomukset tuovat eteemme kuvan ensimmäisistä ihmisistä, Adamista ja Eevasta, jotka hylkäävät kuuliaisuuteen ja kiitollisuuteen pohjautuvan asemansa Luojansa edessä. He itse hylkäävät vanhurskaan rauhan tilansa ja pakenevat omaa Luojaansa.

Ensimmäisessä ihmisessä näkyy syntiinlankeemuksen jälkeen välittömästi se, että omaa vastuuta ei nähdä, vaan syytetään olosuhteita tai toista ihmistä. Ihmisen turmeltunut tila ja asema periytyi heidän jälkeläisilleen. Sitä kuvaa myös veljesmurha, kun Kain tappoi Abelin. Myös persoonallisen pahan eli saatanan osuus tuodaan näkyviin jo Raamatun alkukertomuksessa heti syntiinlankeemuksen yhteydessä. Ihmissuku joutuu persoonallisen pahan pettämäksi ja kiusaamaksi. Myös koko luomakunta joutuu turmeluksen alle ihmisen syntiinlankeemuksen vuoksi. Tämä kaikki muutos ja paha tapahtui olosuhteissa, jotka olivat täydellisesti hyvät, suorastaan paratiisin tila.

Humanistinen ihmiskäsitys ja psykologia hylkää aivan toisella tasolla luonnontieteet ja sen tutkimusalueet. Se hylkää myös fysiikan tiedemallin. Se ei mielestäni suuntaudu useinkaan arkisella ja realistisella tasolla lähimmäisen huomioimiseen ja rakastamiseen niin käytännöllisesti kuin perinteinen kristinusko on opettanut. Saan ainakin itse sen vaikutelman, että usein uudenlaiset merkitykset, aatteet ja arvot nostetaan väärällä tavalla murskaamaan tavallista ajattelua ja arkista elämää, ja hylätään tarvittaessa jopa tutkittua tietoa. Vaikuttaa siltä, että totuutena ei pidetä kohta mitään, vaan kaikki muuttuu suhteelliseksi ja näkökulmasta riippuvaiseksi. Globaaleihin kysymyksiin heijastuu se, ettei huomioida elävää Jumalaa todellisena elämän ylläpitäjänä. Ihminen nousee suureksi ja kaikkea ohjaavaksi uusine aatteineen.

Perinteisen kristinuskon kohdalla voisimme ottaa esille vaikka käskyt ja Isä meidän rukouksen. Näihin on liittynyt hyvin käytännöllinen opetus. Kristinusko on aina motivoinut toimiin ihmisten elinolojen parantamiseksi. Kirkon piirissä on syntynyt usein avustustyötä ennen kuin työ on siirtynyt yhteiskunnan vastuulle. Myös lähetystyöhön on yhdistynyt tämä periaate usein hyvin onnistuneesti. Tässä kaikessa on luonnontieteellisellä tutkimuksella ja opetuksella ollut myös suuri merkitys. Luonnontieteiden arvostus on jopa saattanut nousta kristinuskon ja juutalaisuuden käsityksestä Jumalasta Luojana ja elämän ylläpitäjänä. Itse näen tätä piirrettä esimerkiksi lääketieteen ja fysiikan kehityksessä.

Humanistinen psykologia hylkää Jumalan kaikkivaltiaana, ihmisestä riippumattomana ja olemukseltaan persoonallisena. Mielestäni voin näin nähdä, koska siinä ihminen on lopulta kaiken keskus. Ihmisen olemassaolo toteutuu dynaamisena ja itseään säätelevänä järjestelmänä. Ihmisen sisäinen hyvyys on silmiinpistävää, ja kaiken hallitsemista pidetään mahdollisena.

Perusajatuksia (liite 1.)

Fysiikan tiedemallin hylkääminen
Ihmisen ainutlaatuisuuden, kokonaisvaltaisuuden (holistisuuden) ja yksilöllisyyden korostaminen
Kiinnostus merkityksen ongelmaan
Tutkija itse osa tutkimustaan; kohteena avoin ja muuttuva inhimillinen järjestelmä

Maslow’n mukaan ihmisellä on yksilöllinen sisäinen luonne, joka sisältää kaikki impulssit kohti kasvua ja itsensätoteuttamista. Sisäinen luonne on positiivinen voima, joka pyrkii inhimillisyyden toteuttamiseen. Sisäinen luonne on herkkä; se tukehtuu helposti paineiden, odotusten ja pelkojen alla; usein jo lapsuudessa. Sisäinen luonne harvoin katoaa kokonaan: se toimii alitajunnassa sisäisenä äänenä odottaen toteutumistaan. (Maslow 1972, 85–88) Maslow, A. (1972). The further reaches of human nature. Dallas: Offset paperback.

Koin, että humanistisen psykologian ihmiskäsityksen tuominen tähän kohtaan voi auttaa jatkon käsittelyä. Vain synnin turmelema ihminen, syntisairas, voi ymmärtää mitä tarkoittaa seuraava artikkeli ”Uusi ihminen”. Armo ja evankeliumi saattavat kuulostaa käsittämättömältä vaatimukselta eikä vapautukselta tai pelastukselta ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskottaessa. ”Terveet” eivät tarvitse parantajaa itsensä ulkopuolelta. He löytävät sisimmästään kaiken tarvittavan kunhan olosuhteet sen sallivat.

Humanistinen psykologia johdattelee lähinnä henkisen kasvun tielle. Myös idän uskonnollisuus tulee usein läheiseksi. Ristiriitaista kyllä korostaessaan myös suhteiden merkitystä, se ei kuitenkaan ilman välittäjää voi saavuttaa yhteyttä elävään Jumalaan. Kaikki Jumalan etsiminen ja kaipaaminen ilman Välittäjää, ilman Kristusta, johtaa turvaamaan joko omiin tekoihin tai vie erilaisiin henkisen kasvun menetelmiin. Kristinuskon ihmiskäsitys ja uskon perusta Jeesuksen Kristuksen sovitustyössä on täysin erilainen ja kuin vastakkainen tämän ajan humanistiselle ihmiskäsitykselle ja inhimilliselle järjestelmälle.

Liite 1. https://disco.teak.fi/anttila/4-1-humanistinen-psykologia-ihmiskasitys/

Ceta Lehtniemi

Ihmiskäsityksestä 1.

Luotuna rakkauteen ja vastuuseen

Yhdistän tähän mietiskelevään kirjoitukseeni ajatuksia Paavalin ihmiskäsityksestä. Samoin tähän vaikuttaa pidemmän ajan huomioni siitä, että välillä keskustelu tai opetus laista ja evankeliumista tuntuu kovalta tai teoreettiselta. Samoin puhe armosta ja rakkaudesta voi tuntua liian kevyeltä.

Luen Eetu Rissasen kirjaa Paavalin ihmiskäsityksestä vuodelta 1942. Olen lukenut sen useita kertoja. Kirja ei ole helppolukuinen, ei todellakaan. Jälleen luen sitä hitaasti luonnon keskellä, saaristomökissä.

”Ihmistä on arvosteltava Jumalasta, ei ihmisen omista mahdollisuuksista päin. Hän on luotu elämään Jumalan rakkaudessa. Kun ihminen kääntyy pois Jumalasta, merkitsee se ensi sijassa Jumalan lahjan, Jumalan rakkauden hylkäämistä. Elämä, jonka Jumala ihmiselle lahjoittaa, on elämää nimenomaan hänen rakkaudessaan. Ihmisen vastuunalaisuus Jumalan edessä on vastuunalaisuutta nimenomaan tässä rakkaudessa.” (s.17) Ihminen on luotu elämään Jumalan kasvojen edessä.

Ihminen on Jumalan kuvanakin erilainen kuin Jumala mitättömyytensä, rajoittuneisuutensa ja syntisyytensä tähden. Ihminen on erilainen kuin muut luodut olennot. Hän on eri tavoin vastuunalainen, ”kahden maailman kansalainen”. Ihmisen vastuunalaisuuteen kuuluu myös Jumalan pyhän tahdon ja vanhurskaan tuomion todellisuus, ymmärtää hän tätä tai ei.

Kun ihminen on vastuussa teoistaan Jumalan edessä, tulee hänen toimintansa tapahtua kuuliaisuudessa Jumalaa kohtaan. Jotta tämä olisi mahdollista, täytyy hänen tuntea Jumalan tahto. Jumalan tahdon saamme tietää Jumalan laista (Room. 7:23). Ihminen oppii tuntemaan Jumalaa ja hänen tahtoaan myös luomistöitä tarkkaamalla (Room. 1:19,20).

Paavali käyttää sanaa ”sydän” useassa kohtaa ihmisen sisimmästä. Sydämessä, ihmisen sisimmässä, tapahtuu Jumalan puoleen kääntyminen. Tosin tämä kääntyminen on Jumalan armolahja: ”Jumala, joka sanoi: ’Loistakoon valo pimeydestä’, on se, joka loisti sydämiimme” (2 Kor. 4:6) Sydän ei kuitenkaan ole mitään jumalallista, jolla olisi välitöntä osuutta jumaluudesta, vaikka se onkin paikka, johon Jumalan valo loistaa. (s.41)

Room. 8:16 Paavali erottaa ”hengen itsensä” ja ”meidän hengen” toisistaan. ”Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia”. Edellinen jae osoittaa, että ”henki itse” on Jumalan antama Henki, joka on todisteena Jumalan lapseudesta ja joka yhtyy ”meidän henkemme” kanssa. (s.44)

Paavalin mukaan ihminen – ruumis, sielu, sydän, ymmärrys ja omatunto mukaanluettuina – on Jumalan edessä erottamattomana kokonaisuutena, hänen luomistekonsa ja hänelle vastuunalainen. Me uskomme ruumiin ylösnousemukseen, ja niin ruumiskin pääsee osalliseksi ylösnousemuksesta. (s.47)

Paavalin kirjeistä käy ilmi, ettei syntiä ole ainoastaan rikos lähimmäistä tai Jumalaa vastaan, vaan sitä saattaa olla myöskin siinä, mikä yksityisessä ihmisessä tai kansassa ihmissilmällä katsottuna on kaikkein parasta, niinkuin juutalaisessa lakihurskaudessa ja kreikkalaisessa viisaudessa. Lakihurskauden kauheus Jumalan edessä on erityisesti siinä, että siinä lain täyttämiseen liittyy lihallisuuden, ihmisen ylpeyden laillistaminen vanhurskaudeksi. Laki toi ilmi ihmisen täydellisen vastahakoisuuden Jumalaa kohtaan. Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta, jonka tuli olla kuuliaisuuden ja rakkauden suhde, tuli niin ollen vihan suhde. (s.55) Itse lisäisin ihmisen puolelta myös pelon ja pakenemisen tähän kohtaan.

Olen usein ajatellut näitä ihmisen tunteita. Itselleni tämä kaikki kertoo ihmisen erilaisesta ja vastuunalaisesta asemasta Luojansa edessä. Silti näen päivittäin Jumalan rakastavaa huolenpitoa kaikista luoduistaan. Näen hänen rakkauttaan, viisauttaan, kauneuden tasapainoa, suuruuttaan ja ihmeellisyyttään luonnossa. Sen vuoksi laitan artikkelikuvaksi tämän harmaasiepon poikasen. Minä saan liikuttua katsoessani Luojan töitä. Saan olla myös Luojan työtoverina huolehtiessani luonnosta ja nostaessani esiin sen ihmeellisyyttä.

Jumala loi ihmisen kuvakseen. Ehkä saan Luojan kuvana olosta aavistuksen myös tätä kautta. Sisälläni on ollut jo lapsesta alkaen jotain mikä sykkii tarkatessani luontoa. Tuntuu, että kaikki tapahtuu niin oikein ja kauniisti, kun linnut rakentavat pesän, saavat poikasensa maastoon ja vielä sielläkin huolehtivat niistä ensi alkuun. Ja se liikuttaa myös, että linnut kuin turvaavat ihmiseen rakentaessaan oman pesänsä ihmisen kodin tai mökin yhteyteen. Kun katson avutonta poikasta korkean mökin harjalla kuistin sisäänkäynnin yläpuolella odottamassa emoaan, näen tässä Luojan hyvyyttä, hänen ominaisuuksiaan. Jumala ei unohda pientä lintua, ei myöskään pientä ihmislastaan. Halpanakin pidetty säilyy Jumalan sydämellä. ”Eikö viittä varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä Jumala ole yhtäkään niistä unhottanut.” (Luuk. 12:6)

Itselleni coram Deo, Jumalan edessä eläminen, merkitsee hyvin paljon juuri ihmiskuvan ymmärryksen kautta. On niin vaikea löytää oikeita sanoja. Ehkä kyse on sen ymmärtämisestä, että kaikki vanhurskaus tulee ulkopuoleltani, se on uskonvanhurskautta ilman omaa ansiota. Saan levätä Kristuksen ansiossa. Saan olla omalla paikallani kasvaen rauhaan ja luottamukseen. Oikeastaan olen löytänyt rauhan levottomanakin, ja olen oppinut tuntemaan Jumalaa, joka on luotettava, ja jonka puoleen saan aina kääntyä. Saan odottaa häntä avuksi kaikkeen hätääni, kaikissa huonoissakin tuntemuksissani. Saan olla lapsi, Jumalan lapsi.

Jatkan myöhemmin aiheesta, ja ainakin jatkan jotain liittyen Paavalin ihmiskäsitykseen. En tiedä miten jatkan, mutta nyt en pysty keskittymään aiheeseen tämän enempää. Mutta mennään nyt näin eteenpäin. Kirjoitan taas, kun tulee tunne, että nyt täytyy saada jäsenneltyä jotain ulos.

Ceta Lehtniemi

Juhannusta odotellessa

On torstai 20.6.2019. En ajatellut kirjoittaa mitään. On kuitenkin tunne, että jotain olisi hyvä sanoa ihan itsenikin vuoksi. En ota tähän artikkeliini näkyviin raamatunjakeita, mutta varmasti ajatukseni nousevat osaksi näiden tuolla esillä olevien jakeiden pohjalta Raamatun luku ja rukoushetki Tänään kirjoitin aamulla kohdan 37, mutta edelliset kohdat ovat myös sisälläni vaikuttamassa.

Kristittyjen keskustelu julkisuudessa on tuntunut omasta mielestäni kovalta ja jopa omaa etua tavoittelevalta. En tahtoisi mainita tässä yhteydessä yhdenkään henkilön tai tahon nimeä. Koen, että herkästi aiheutuu vahinkoa kaikkein heikoimmissa. Sanoo tai ei sano, niin tämä vaara on.

Miten voisimme parhaamme mukaan ”rakentaa” toinen toistamme sanoin ja teoin? Hämmennys oli suuri myös alkuaikojen kristillisissä seurakunnissa. Oli jopa pelkoa, että on jäänyt kokonaan pelastuksen ulkopuolelle.

Tänään kuljin mökkimme puutarhassa ja pihamaalla hetken tabletti kädessäni. Otin muutamia kuvia ja istuin rantapenkillä. Siinä hiljaisuudessa näitä mietin. En edes tahtonut ottaa niin sanotusti kauniita kuvia, en puhuttelevia, en viimeisteltyjä. Otin kuvia selvittääkseni ajatuksiani. Nyt myös kirjoitan aivan samasta syystä. Joskus se mitä lukee tai näkee tai kuulee, elää jonkin aikaa monien tunteiden ja ajatusten keskellä. On hyvä vain odottaa hiljaisuudessa.

Hyvää juhannusta!

Ceta Lehtniemi

Meidän edestämme

Meidän edestämme,

Eino Sormunen, Helsinki 1941, Osakeyhtiö Weiling & Göös Aktiebolag

Kirjan sanoma on hyvin keskeisissä asioissa. Se on sekä oppikirja että minulle ainakin hartauskirja, apu hiljentymiseen ja rukoukseen. Olen pannut merkille, että joku vuosikymmen sitten osattiin kiinnittää huomiota sisällysluetteloon. Vaikka teen vihkoon muistiinpanoja, palaan välillä vilkaisemaan sisällysluetteloa.

Kirjan keskivaiheilla on luvussa Kristus meidän puolestamme käsitelty sovitusoppia, sitä mitä siitä on teologia sanonut. On hyvä, että luku on laaja. Vuosisadan vaihteessa (tarkoittaa 1800 luvun vaihtumista 1900 -luvuksi) sovitusoppi oli jokseenkin kadonnut teologisesta keskustelusta. Silloin moni jumaluusoppinut oli sillä kannalla, että evankeliumi ei ollut sanomaa Jeesuksen Kristuksen teosta, vaan Jumalan isänrakkaudesta. Jeesus oli tässä ajattelussa sanoman tuoja, vaan ei sen sisällys (s. 47).

Vanhalla kirkolla ei muka ollut sovitusoppia, vaan sen oli keksinyt vasta keskiaika, Anselm ja Abaelard. Erikoisesti Anselm sai osakseen kritiikkiä. Tuhlaajapoika -vertausta käytettiin osoituksena siitä, että isä armahtaa ilman välittäjää. Vertauksen kohokohta ei kuitenkaan ole ajatus: mitään sovitusta ei tarvita, vaan ajatus: ”Kun hän vielä kaukana oli, hänen isänsä armahti häntä …” Lisättäköön vielä, ettei vertauksen kuulijoilla ollut mitään vaaraa käsittää väärin vertauksen ydintä, sillä heidän Jumala-kuvansa ei ollut vetistetty ”rakkaus”, vaan juutalaisuuden Jumala, pyhä ja vanhurskas (s. 52).

Myöhemmin sovitusopit olivat monipuolisesti läsnä teologisessa keskustelussa maailmansodankin kenties osaltaan vaikuttaessa tähän. Puhuttiin Kristuksesta turmiovaltojen voittajana, sijaissovittajana tai sijaiskärsijänä. Sormunen toteaa, että teologia on todella ristikeskeistä ja kristuskeskeistä, siis kristillistä, vain sikäli kuin sijaissovitusoppi on sen keskuksessa. Kristillisyydessä on kaikki arvioitava ristin teon varassa.

Anselmin hyvitysoppi on ollut välillä huonossa valossa sen väitetyn oikeudellisen luonteen vuoksi. Luther omaksui aikoinaan Anselmin ajatuksen, että sovitus oli välttämätön ja että se oli tapahtunut tosiasia ja sellaisena pätevä ja riittävä. Mutta hän syvensi Anselmin ajatusta siinä kohtaa, että Jeesuksen kärsimys oli rangaistuskärsimys ja juuri sellaisena hyvitys. Jeesus kantoi meidän syntiemme rangaistuksen ruumiissaan ja meidän syntiemme syyllisyyden omassatunnossaan kokiessaan syyllisyyden aiheuttaman äärimmäisen hädän, Jumalan hylkäämänä olemisen kauhun: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!”

Luther nimittää turmiovalloiksi kaikkia niitä, jotka tahtovat ahdistetulta omaltatunnolta pimittää Kristuksen ja siten syöstä meidät epäuskoon ja epätoivoon. Sama taistelu, jota Kristus ja turmiovallat käyvät maailmankaikkeudessa, tapahtuu myöskin kauhistuneessa omassatunnossa, ja silloin meitä voi auttaa vain hän, joka on meidän edestämme maistanut ihmisosan kaikki syvyydet, mutta keskellä pimeyttä, toivottomuutta ja Jumalan pilkkaamisen kiusausta on pysynyt kiinni Jumalassa.

Vasta tässä käsityksessä on Jumala astunut kaikkeen ihmishätään ja hänen hankkimansa sovitus ja lunastus on runsas ja riittävä tuomaan pysyvän avun, rauhan ja lohdutuksen syntisen ihmisen kaikkeen hätään (ss. 66, 67).

Tauon jälkeen palaan nyt lukuun Vapahtajamme ihmisyyden merkitys, s. 29

Uskomme siihen, että Vapahtajamme on ”totinen Jumala, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt, ja myös totinen ihminen, syntynyt neitsyt Mariasta”. Jeesuksen jumaluus on usein koettu tavallaan uskolle helpommaksi tai hyväksyttävämmäksi asiaksi kuin Jeesuksen ihmisyys. Varsinkin siinä kohden, missä ihminen on heikoin ja avuttomin, nimittäin kärsimyksessä, ei voitu nähdä häntä meidän vertaisenamme ihmimilliseltä olemukseltaan. Jeesuksen kärsimys tahdottiin käsittää enemmän tai vähemmän näennäiseksi. Tämä käsitys tunnetaan dokeettisen käsityksen nimellä.

On suuri virhe ja osoitus pinnallisesta ymmärryksestä, jos Jeesusta ajatellaan ihmisenäkin ainoastaan hänen jumalallisen täydellisyytensä, siveellisyytensä ja esikuvana olemisensa kautta. Kun Luther kehotti katsomaan Jumalan rakkautta ihmisessä Jeesuksessa, hän tarkoitti sitä, että Jumalan valtasuuruus , pyhyys ja vanhurskaus oli Jeesuksessa laskeutunut alas, inhimillisen hädän ja avuttomuuden alaisuuteen sitä varten, että syntinen todella voisi hädässään ja avuttomuudessaan häneen tarttua. Vapahtajamme kokema hätä ja kiusaukset olivat täyttä totta. Hän oli ahdistettu ja murheellinen kokien aidosti samaa kuin me ihmiset. (Hebr. 4:15)

Suurin vaikeus liittyy useimpien uskovien ajatuksissa siihen, että Vapahtajamme oli kiusattu niinkuin mekin, siihen että hän tunsi lihan ja hengen välisen kamppailun kiusauksen tullessa. Hän jopa pyysi opetuslapsiaan valvomaan ja rukoilemaan kanssaan (Matt. 26:41). Toiset ajattelevat, että Jeesus erehtyi, että hän luuli hänellä olevan tavalliset lankeamisen mahdollisuudet, vaikkei hänellä muka niitä ollut.

Jeesuksen vaikein kiusaus oli se hetki, jolloin hän oli ristillä Jumalan hylkäämänä ja huusi tuskanhuutonsa: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Matt. 27:46) Jos Jeesus tässä erehtyi, ei hän olekaan kantanut meidän syntimme syyllisyyttä ja rangaistusta ja Jumalan vihaa pohjiaan myöten. Ihmisen äärimmäisin hätä on juuri Jumalan hylkäämänä olemisen kauhu, ja tämä luovuttamaton Raamatun sana osoittaa meille, että Vapahtajamme on senkin kantanut ”meidän edestämme”. Näin hänen vapahtajantyönsä on ulottunut hätämme syvimpään pimeyteen asti (s.33).

Siirryn lukuun ”Kärsiikö Kristus yhä?”, s. 72

Sormunen kertoo kirjassaan, että hänen julkaistuaan Herättäjä -lehdessä artikkelina ”Vapahtajamme ihmisyyden merkitys”, se herätti myös kiivaita vastaväitteitä. Niihin hän joutui sitten reagoimaan, ja tältä pohjalta syntyi myös tämä kirjan luku.

Jo alkukirkon aikana esiintyi niitä, jotka perustivat ajatuksensa kreikkalaiseen Jumala-kuvaan, jonka mukaan jumalat elävät autuaassa levossa, kaiken inhimillisen hädän saavuttamattomassa rauhassa. Heille oli sietämätön ajatus, että Jumala olisi kärsinyt Kristuksessa, ja siksi he selittivät ristinkärsimyksen näennäiseksi, kuin näytelmäksi. Luther asettui voimakkaasti kaikkea ”dokeettista” ajattelua vastaan. Hän toi esiin Jumalan hylkäämänä ristillä olevan Kristuksen (Matt. 27:46).

Tämän jälkeen järkeisusko tahtoi sovittaa Vapahtajamme kärsimyksen vain Getsemaneen ja Golgatalle, mutta erottaa siitä Jeesuksen maallisen elämän, joka olisi meille muka vain siveellinen esikuva, ilman ajatusta sijaiskärsimyksestä. Kuitenkin täytenä ihmisenä Jeesus oli osallinen kaikesta ihmisen osasta, kuitenkin ilman syntiä.

Kristuksen tuleminen maailmaan oli Jumalan kärsivän rakkauden teko. Olisiko tämä ominaisuus poissa Isän oikealle kädelle korotetun Herran sydämestä? Kukaan ei puhu nyt sovitus- ja lunastuskärsimyksen jatkumisesta. Se on kerta kaikkiaan tapahtunut ja riittävä. Puhe on siitä, ettei Jeesus Kristus ole vain kaksi vuosituhatta sitten kuollut suurmies, jonka elämäntyötä on Jumalan ja ihmisen välisen suhteen muuttuminen. Hän on korotettu Herra, elävä, persoonallinen, ja hän rakastaa meitä. Hän on yhä sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hän on omiensa kanssa maailman loppuun saakka, kaitsee ja johdattaa Isän huoneeseen perille kotiin.

Kyse on siitä, että meidän tähtemme kärsinyt Vapahtaja, ”Kristus meidän puolestamme”, on henkilökohtaisesti meitä uskossa lähellä oleva ”Kristus meissä” ja kokee suhteessaan meihin kaikki persoonallisen olennon syvät sielunkokemukset.

Luther kuvaa Kristusta rakastavana Paimenena ja myös sankarina, joka taistelee saatanaa vastaan yksityisistä sieluista siihen asti, kunnes vihollisista viimeinen on kukistettu. Lutherin armo-opin huippuna on juuri oppi ristin ”hylätystä rakkaudesta”, siitä, ettei elävän Herramme rakkaus meihin sammu meidän vihastamme eikä välinpitämättömyydestämme, vaan se muuttuu yhä syvemmin kärsiväksi rakkaudeksi. (s. 79)

Sormusen sanoin ”pysähdymme kunnioittaen, vailla vastausta sen kysymyksen edessä: mitenkä on Jumalan autuuden laita sen vuoksi, että loppu on kahdenlainen, nimittäin iankaikkinen elämä, mutta myös iankaikkinen kadotus. Tiedämme vain, että nyt, armonajassa, olemme Jumalan etsivän, murehtivan, kotiin odottavan rakkauden kohteena.” (s. 79)

Vapahtaja etsii, Vapahtaja murehtii, Vapahtaja tuntee rakkauden hätää meistä. Olemme kristittyjä, tiemme vie Kristuksen kautta Isän eteen. Itse olen liittänyt myös Vapahtajan kokeman ilon tähän yhteyteen. Siihenkin löytyy varmasti tukea Raamatusta.

Itse koen iloa, turvaa ja vapautta Vapahtajani, sieluni Paimenen, läheisyydessä. Koen myös surua ajastamme ja omista toimistani. Jumala on minulle tunteva ja persoonallinen, eikä tämä piirre vähennä mitenkään suurta kunnioitusta ja kiitollisuutta häntä kohtaan. Jumala on pyhä, ylistettävä ja kunnioitettava. Hän on myös salattu Jumala, ja tunnustan ymmärtäni heikosti näitä asioita. Silti minulle on äärettömän tärkeää se, että voin ymmärtää Kristuksen olevan kaikessa läsnä syvästi tuntevana ja omistaan huolehtivana.

Ymmärrän myös oman elinaikani lyhyyden vasta nyt ikäni lähestyessä 70 vuotta ja hieman tuskaillessani keskittymiskyvyttömyyteni kanssa. Eikä kyse ole vain tästä, vaan myös siitä, että olen kiinnostunut niin monesta asiasta. Pyydän voimia siihen mikä on tarpeellista. Mielessäni on myös koota pdf-kirja näistä kirja-arvioistani. Ja juuri tässä kirjassa Meidän edestämme on sitä asiasisältöä, minkä äärellä viivyn ainakin tämän loppuvuoden.

Ceta Lehtniemi

Joka jaksoi tähän syventyä, voisi olla kiinnostunut myös tästä: LUTHER-USKONPUHDISTUS 500V. Erityisesti Conformitas Christi -ajatus Lutherin teologiassa käsittelee samoja kysymyksiä.

Rinkebyn koulu, Abrahamin lapset

Rinkebyn koulusta, Abrahamin lapset -kirjasta ja sananvapaudesta

Toinen kirjan Abrahamin lapset kirjoittajista oli tukholmalaisen Rinkebyn koulun opettaja. Lisääntynyt islamilaisten maahanmuuttajien määrä oppilaiden joukossa ja halu luoda rauhalliset olosuhteet ja hyvä uskontojen rinnakkaiselo olivat innostamassa kirjan tekoon. Mahdollisesti ajatuksena oli myös ennakolta yrittää estää mahdollista vihaa ja vihapuhetta. Ensimmäinen suomenkielinen painos kirjasta on vuodelta 2005.

Muslimiväestön maahanmuutto kehitysmaista ei ole ainoa aikamme ilmiö. Tähänkin asiaan liittyen vaaditaan nyt uudenlaisia pelisääntöjä etenkin Euroopassa ja EU:n sisällä. Halutaan kitkeä vihapuhe ja etnisten ryhmien sekä myös uskontojen arvostelu. Olen huolissani Euroopan humanismista, joka sallii islamin valtaavan maanosamme. Samoin aikamme ajatteluun ei tunnu mahtuvan se, että on asioita, jotka ovat oikeita ja tosia. Ajatellaan, että toinen asia on toiselle totta ja oikein, toinen taas toiselle.

On kuitenkin eräs asia, jonka näen vielä huolestuttavampana. Kirkko tekee yhteistyötä muiden kirkkojen ja uskontojen kanssa ilman hengellistä arviointia, muuttaen asiat yksinomaan yhteiskunnallisiksi ja ihmisyksilöiden vuorovaikutuksiksi. Näen, että tämä tie vie yleisuskonnollisuuteen ja myös laajemmin tuhon tielle. Se vie ainakin Euroopan islamisoitumiseen ja edistää osaltaan sananvapautemme kapeutumista. Se johtaa myös väärinkäsityksiin ja jollakin lailla tekee väheksyttäväksi tai epäilyttäväksi kaiken arvioinnin ja kriittisyyden.

Vanha artikkelini Islamia myötäilevä kristinusko tuhoaa itsensä löytyy täältä lyhennettynä Islam tiiviisti Lainaan kirjoituksessani myös Risto Soramiehen kirjaa, jossa hän sanoo, että nykyajan kirkon kiusaus on olla kiltti kirkko, joka toimii ajanhenkeä myötäillen moderaattorin roolissa puuttuen vain eettisiin kysymyksiin ja antaen melkein itsestään selviä vastauksia: olkaa kilttejä toisinuskovia kohtaan

Tässä on vähän pidempi kirja-arvosteluni Abrahamin lapset -kirjasta Abrahamin lapset, kirja-arvostelu Vertaan siinä islamia ja kristinuskoa kuten mielestäni tulisi tehdä. En siis pidä tätä kirjaa hyvänä, koska se vääristelee asioita, eikä erottele millään tavoin kristinuskon ja islamin eroja. Se markkinoi lisäksi sellaista islamia, mitä ei ole olemassa. Kirjan esiin tuomat yhteiset piirteet tai juutalaisten, kristittyjen ja islamin pyhissä kirjoissa esiintyvät yhteiset sanat tai henkilöt eivät suinkaan takaa niille samaa merkitystä.

Suomen Ekumeeninen Neuvosto pitää kirjan esittelyä yhä esillä, ja se on suosittanut sitä mm. kouluille yleiseen uskonnonopetukseen. http://www.ekumenia.fi/julkaisuja/sen_julkaisuja_1987-/abrahamin_lapset__kolmen_uskonnon_yhteiset_juuret/

Emeritusarkkipiispa Kari Mäkinen on ajanut kirjan Abrahamin lapset -ajatuksia ja henkeä seminaareissa https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/arkkipiispa-vuoropuhelua-tarvitaan-fundamentalismin-vahvistuessa/ Nyt keväällä 2019 hän on työryhmän puheenjohtajana vaatimassa tiukempaa vihapuheeseen puuttumista valtiovallan taholta ja tiukempaa vihapuhelainsäädäntöä.

Nyt ”kiihotus kansanryhmää vastaan” ei ole asianomistajarikos. Kenenkään yksityishenkilön ei tarvitse kokea henkilökohtaisesti minkäänlaista vihaa tai uhkaa, eikä ottaa esimerkiksi taloudellista vastuuta asiassa. Kuka vain voi ilmoittaa havaitsemansa vihapuheen poliisille, joka ratkaisee jatkon. Tämän saman helpon käytännön piiriin tahdottaisiin saada nyt muukin arvosteleva puhe tai vihapuhe erilaisia auktoriteetteja, päättäjiä, viranomaisia tai tiedeyhteisöjä kohtaan. Rajan vetäminen on mahdotonta.

Jälleen poliiseja ja tuomareita koulutettaisiin uusille alueille kitkemään jotain sellaista mikä on ehkä enemmänkin seurausta monesta asiasta. ”Viha johtaa aina vihatekoon” -tämä väite ei pidä lainkaan paikkaansa. On paljon oikeutettua vihaa, ja se on hyvin lähellä surua. Sanallinen purkautuminen voi jopa olla se paras vaihtoehto. Ettei vain vaarannettaisi demokratiaa ja saatettaisi kansalaisia pelon valtaan?

Tässä on nyt mallikoulu, jossa toteutettiin tuon arvostelemani kirjan henkeä. Tässä on Rinkebyn koulu. Tähän johti Abrahamin lapset -ideologia ihan käytännössä. Kouluun polttopulloja eivät heitä kantaruotsalaiset. https://www.kansalainen.fi/rinkebyn-ylaasteen-oppilaista-vain-19-sai-hyvaksytyn-todistuksen/ Tämä on ehkä vertauskuva tulevasta EU:sta?

Ceta Lehtniemi

Hengellisistä kirjoistani

Nyt ollaan jo kesän kynnyksellä. Itse vietän yhä enemmän aikaa saaressa. Ensimmäiset vihannesten alut ovat jo kasvamassa lavassa. Olen myös muokannut maata kylvöä ajatellen. Oma puutarhatouhuni on kuin näpertelyä. Se kyllä muistuttaa myös omaa hengellistä kylvötyötäni.

Tein joku vuosi sitten Eirikuvassa pienen kirjasen Armon hetkiä. Kun aloin tehdä kirjoja Ifolorissa, toteutin tuon kirjan ensimmäisten joukossa. Muutoksia tuli vain valmistajan vaihtumisen vuoksi. Nyt tänä keväänä tein kirjasta e-kirjan isbn -tunnuksin. Pdf -tiedostosta tuli melko iso ja hitaasti latautuva, koska toteutin sen leikekuvin. Joten jaksa odottaa pieni hetki sen avautumista. Pientä paperikirjaa pidän yleensä muutaman varalla. Kirjan koko on A6, pienen kirjekuoren kokoinen.

Vanha tuttu pikkukirja Armon hetkiä on nyt e-kirjana. Armon hetkiä.cetalena

Tein pari vuotta sitten kirjan Virvoita sanallasi. Siitä tein myös e-kirjan nyt keväällä. Se latautuukin nopeammin, koska jaksoin kirjoittaa uudestaan tekstit. Myös tätä kirjaa pidän muutaman varastossa. Nykyisin ei ole kovin runsaasti lahjakirjaksi sopivia hengellisiä kirjoja. Kirjan koko on 21cm x 21cm.

Paperikirjana tuttu teos nyt e-kirjana Virvoita sanallasi Virvoita sanallasi.cetalena

Edellisestä hiukan jatkettu versio Hoida sanallasi https://cetalenan.fi/2020/11/05/hoida-sanallasi/

Eli tästä voit tutustua sisältöön, tallettaa itsellesi, tai voit tilata paperikirjana. Voit käyttää kommenttikenttää tilaukseen. Katson jokaisen kommentin (vastauksen) läpi, enkä tietenkään julkaise. Voit käyttää myös mesenger -viestiä. Olen facebookissa. Olen välttänyt sähköpostini tai puhelinnumeroni esillä pitämistä.

Toivon, että nämä kirjani, sekä muutama muu kirja ja kortit voisivat olla palvelemassa. Teen myös sellaisia kirjoja ja kortteja, jotka eivät ole hengellisiä. Kuitenkin luonto on Jumalan luomaa, ja se on puhuttelevaa. Tein viimeksi kirjan Syksyäni en anna pois. Siinä käyn läpi vanhenemisen ajatuksia. Itselleni tämä kirja on tärkeä. Sain uutta innostusta saatuani sen valmiiksi. Koen myös suurta iloa, kun saan myönteistä palautetta. Kuvaaminen, kirjoittaminen ja kirjan toteuttaminen ovat yksinäistä puuhaa.

Kun saan uudistettua nämä hengelliset kirjani, otan myös paperikirjoihin isbn -tunnukset. Tarjoan myös niitä kirjastoon. Tämä Syksyäni en anna pois on jo Lohjan kirjastossa. Hengellisiä e-kirjoja ei ehkä ole helppo saada kirjastoihin, koska kirjaston henkilökunta ei itse lataa kirjoja. Kirjastojen e-kirjat valitaan palvelun tarjoajan kokoelmista. Paperikirjoja voi mennä henkilökohtaisesti esittelemään ja tarjoamaan. Sama ei toimi sähköisen kirjan osalta. Ladatkaa kuitenkin täältä e-kirjojani vapaasti tai pitäkää kotisivujani esillä.

Tästä aihepiiristä lisää rinnakkaisella kotisivullani http://cetalena.nettisivu.org/

Ceta Lehtniemi

Vesien ääreltä

Muistellen

Luin omia arkisia artikkeleitani aamulla varhain. Olin ehdolla kuntavaaleissa kaksi vuotta sitten oikeastaan omimmilla teemoillani. Noista artikkeleista sen voi nähdä. Kolme lyhyttä kirjoitustani talteen , Osaammeko asettua vanhan asemaan? , Voimavaroja ja taitoja arkeen mahdollisimman varhain

On hyvä, että talletin kirjoitukseni. Niistä tunnistan kyllä aidon itseni. Eivät nuo todella mitään vaalikirjoituksia olleet. En niiden kautta saavuttanut tunnettavuutta enkä päässyt esille. Ainoa luottamuspaikkani on Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen varajäsenyys. Olen menossa aikaisin keskiviikkoaamuna Pasilaan kokoukseen Lohjalta. Teen sen hyvin mielelläni. Näillä virkistysalueilla huomioidaan ihmisten erilaisuus, ikä, kunto ja rajoitteet. Rahoitus tulee sekä luonto-, retkeily-, veneily- ja luontoliikuntajärjestöiltä että kunnilta. http://uuvi.fi

Ennen pääsiäistä kävin Karkalin luontopolulla katsomassa kevään etenemistä. Kävelin noin seitsemän kilometriä. En olisi voinut tehdä tuota lenkkiä ilman polveni kuntouttamista. Kaaduin vuosia sitten ja selvisin jalkani kanssa, kun vältin tiettyjä liikkeitä. Kuitenkaan en osannut huomioida vammaa riittävästi ja puoli vuotta sitten polveli kipeytyi todella hankalaan kuntoon. Olen nyt muutaman kuukauden ajan säännöllisesti vahvistanut lihaksiani ja nivelsiteitäni. Ja nyt pystyn tekemään pitkiäkin luontoretkiä. Silti muistan, että on huolehdittava siitä, että huonosti liikkuvat pääsevät myös nauttimaan luonnosta.

Entä sitten se seikka, että kuulun Suomen toiseksi suurimpaan puolueeseen, perussuomalaisiin? Tämä on ollut minulle itselleni pelkästään antava asia. Minun on ollut jopa helpompi ymmärtää muidenkin yhteiskunnallista aktiivisuutta. Rukoilen paljon Suomen ja muun maailman asioiden puolesta, samoin usean poliitikon puolesta. Saan paljon hyviä kirjavinkkejä. Osallistun keskusteluihin ja tutkin paljon tilastoja ja erilaisia artikkeleja. Annan myös lahjoina omia kirjojani ja korttejani, myös hengellisiä.

Pidän esillä kotikaupunkiani, Lohjaa. Teen tämän sitäkin mieluummin, kun tiedän monien tuttujeni pyrkivän toimimaan kokouksissa kaupungin parhaaksi. Kaikki tuttuni eivät todellakaan ole samasta puolueesta. Tuttu on tuttu, ystävä on ystävä ja sukulainen on sukulainen. Kaikki ovat arvokkaita. En ole tottunut käyttämään epäkunnioittavaa kieltä, enkä tahdo väheksyä ketään. Itse tahdon palvella lahjoillani kirjoittaen ja kuvaten, kuunnellen ja keskustellen.

Lisäys:

Kolme lyhyttä kirjoitustani talteen viimeisen kirjoituksen otsake on: Lohja on järvikaupunki. Lainaus tuolta: ”Aurlahti on usein kuvauksellinen auringon laskiessa. Kuvani voisi olla yhtä hyvin otettu vaikkapa Hiidensalmelta, tai lukuisista eri paikoista Lohjalta. Meille asukkaille järvi on todellinen helmi. Se on myös kirkkain houkutin uusille asukkaille.” Tämän kirjoituksen artikkelikuva on auringonlaskusta Aurlahdelta. Tein siitä postikortin. Jatkan myöhemmin korttisarjaa Järvikaupunki Lohja.

Ceta Lehtniemi