Luotuna rakkauteen ja vastuuseen

 

Yhdistän tähän mietiskelevään kirjoitukseeni ajatuksia Paavalin ihmiskäsityksestä. Samoin tähän vaikuttaa pidemmän ajan huomioni siitä, että välillä keskustelu tai opetus laista ja evankeliumista tuntuu kovalta tai teoreettiselta. Samoin puhe armosta ja rakkaudesta voi tuntua liian kevyeltä. 

Luen Eetu Rissasen kirjaa Paavalin ihmiskäsityksestä vuodelta 1942. Olen lukenut sen useita kertoja. Kirja ei ole helppolukuinen, ei todellakaan. Jälleen luen sitä hitaasti luonnon keskellä, saaristomökissä.

”Ihmistä on arvosteltava Jumalasta, ei ihmisen omista mahdollisuuksista päin. Hän on luotu elämään Jumalan rakkaudessa. Kun ihminen kääntyy pois Jumalasta, merkitsee se ensi sijassa Jumalan lahjan, Jumalan rakkauden hylkäämistä. Elämä, jonka Jumala ihmiselle lahjoittaa, on elämää nimenomaan hänen rakkaudessaan. Ihmisen vastuunalaisuus Jumalan edessä on vastuunalaisuutta nimenomaan tässä rakkaudessa.” (s.17) Ihminen on luotu elämään Jumalan kasvojen edessä.

Ihminen on Jumalan kuvanakin erilainen kuin Jumala mitättömyytensä, rajoittuneisuutensa ja syntisyytensä tähden. Ihminen on erilainen kuin muut luodut olennot. Hän on eri tavoin vastuunalainen, ”kahden maailman kansalainen”. Ihmisen vastuunalaisuuteen kuuluu myös Jumalan pyhän tahdon ja vanhurskaan tuomion todellisuus, ymmärtää hän tätä tai ei.

Kun ihminen on vastuussa teoistaan Jumalan edessä, tulee hänen toimintansa tapahtua kuuliaisuudessa Jumalaa kohtaan. Jotta tämä olisi mahdollista, täytyy hänen tuntea Jumalan tahto. Jumalan tahdon saamme tietää Jumalan laista (Room. 7:23). Ihminen oppii tuntemaan Jumalaa ja hänen tahtoaan myös luomistöitä tarkkaamalla (Room. 1:19,20).

Paavali käyttää sanaa ”sydän” useassa kohtaa ihmisen sisimmästä. Sydämessä, ihmisen sisimmässä, tapahtuu Jumalan puoleen kääntyminen. Tosin tämä kääntyminen on Jumalan armolahja: ”Jumala, joka sanoi: ’Loistakoon valo pimeydestä’, on se, joka loisti sydämiimme” (2 Kor. 4:6) Sydän ei kuitenkaan ole mitään jumalallista, jolla olisi välitöntä osuutta jumaluudesta, vaikka se onkin paikka, johon Jumalan valo loistaa. (s.41)

Room. 8:16 Paavali erottaa ”hengen itsensä” ja ”meidän hengen” toisistaan. ”Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia”. Edellinen jae osoittaa, että ”henki itse” on Jumalan antama Henki, joka on todisteena Jumalan lapseudesta ja joka yhtyy ”meidän henkemme” kanssa. (s.44)

Paavalin mukaan ihminen – ruumis, sielu, sydän, ymmärrys ja omatunto mukaanluettuina – on Jumalan edessä erottamattomana kokonaisuutena, hänen luomistekonsa ja hänelle vastuunalainen. Me uskomme ruumiin ylösnousemukseen, ja niin ruumiskin pääsee osalliseksi ylösnousemuksesta. (s.47)

Paavalin kirjeistä käy ilmi, ettei syntiä ole ainoastaan rikos lähimmäistä tai Jumalaa vastaan, vaan sitä saattaa olla myöskin siinä, mikä yksityisessä ihmisessä tai kansassa ihmissilmällä katsottuna on kaikkein parasta, niinkuin juutalaisessa lakihurskaudessa ja kreikkalaisessa viisaudessa. Lakihurskauden kauheus Jumalan edessä on erityisesti siinä, että siinä lain täyttämiseen liittyy lihallisuuden, ihmisen ylpeyden laillistaminen vanhurskaudeksi. Laki toi ilmi ihmisen täydellisen vastahakoisuuden Jumalaa kohtaan. Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta, jonka tuli olla kuuliaisuuden ja rakkauden suhde, tuli niin ollen vihan suhde. (s.55) Itse lisäisin ihmisen puolelta myös pelon ja pakenemisen tähän kohtaan.

Olen usein ajatellut näitä ihmisen tunteita. Itselleni tämä kaikki kertoo ihmisen erilaisesta ja vastuunalaisesta asemasta Luojansa edessä. Silti näen päivittäin Jumalan rakastavaa huolenpitoa kaikista luoduistaan. Näen hänen rakkauttaan, viisauttaan, kauneuden tasapainoa, suuruuttaan ja ihmeellisyyttään luonnossa. Sen vuoksi laitan artikkelikuvaksi tämän harmaasiepon poikasen. Minä saan liikuttua katsoessani Luojan töitä. Saan olla myös Luojan työtoverina huolehtiessani luonnosta ja nostaessani esiin sen ihmeellisyyttä.

Jumala loi ihmisen kuvakseen. Ehkä saan Luojan kuvana olosta aavistuksen myös tätä kautta. Sisälläni on ollut jo lapsesta alkaen jotain mikä sykkii tarkatessani luontoa. Tuntuu, että kaikki tapahtuu niin oikein ja kauniisti, kun linnut rakentavat pesän, saavat poikasensa maastoon ja vielä sielläkin huolehtivat niistä ensi alkuun. Ja se liikuttaa myös, että linnut kuin turvaavat ihmiseen rakentaessaan oman pesänsä ihmisen kodin tai mökin yhteyteen. Kun katson avutonta poikasta korkean mökin harjalla kuistin sisäänkäynnin yläpuolella odottamassa emoaan, näen tässä Luojan hyvyyttä, hänen ominaisuuksiaan. Jumala ei unohda pientä lintua, ei myöskään pientä ihmislastaan. Halpanakin pidetty säilyy Jumalan sydämellä. ”Eikö viittä varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä Jumala ole yhtäkään niistä unhottanut.” (Luuk. 12:6)

Itselleni coram Deo, Jumalan edessä eläminen, merkitsee hyvin paljon juuri ihmiskuvan ymmärryksen kautta. On niin vaikea löytää oikeita sanoja. Ehkä kyse on sen ymmärtämisestä, että kaikki vanhurskaus tulee ulkopuoleltani, se on uskonvanhurskautta ilman omaa ansiota. Saan levätä Kristuksen ansiossa. Saan olla omalla paikallani kasvaen rauhaan ja luottamukseen. Oikeastaan olen löytänyt rauhan levottomanakin, ja olen oppinut tuntemaan Jumalaa, joka on luotettava, ja jonka puoleen saan aina kääntyä. Saan odottaa häntä avuksi kaikkeen hätääni, kaikissa huonoissakin tuntemuksissani. Saan olla lapsi, Jumalan lapsi.

Jatkan myöhemmin aiheesta, ja ainakin jatkan jotain liittyen Paavalin ihmiskäsitykseen. En tiedä miten jatkan, mutta nyt en pysty keskittymään aiheeseen tämän enempää. Mutta mennään nyt näin eteenpäin. Kirjoitan taas, kun tulee tunne, että nyt täytyy saada jäsenneltyä jotain ulos.

Ceta Lehtniemi

On torstai 20.6.2019. En ajatellut kirjoittaa mitään. On kuitenkin tunne, että jotain olisi hyvä sanoa ihan itsenikin vuoksi. En ota tähän artikkeliini näkyviin raamatunjakeita, mutta varmasti ajatukseni nousevat osaksi näiden tuolla esillä olevien jakeiden pohjalta Raamatun luku ja rukoushetki  Tänään kirjoitin aamulla kohdan 37, mutta edelliset kohdat ovat myös sisälläni vaikuttamassa.

Kristittyjen keskustelu julkisuudessa on tuntunut omasta mielestäni kovalta ja jopa omaa etua tavoittelevalta. En tahtoisi mainita tässä yhteydessä yhdenkään henkilön tai tahon nimeä. Koen, että herkästi aiheutuu vahinkoa kaikkein heikoimmissa. Sanoo tai ei sano, niin tämä vaara on.

Miten voisimme parhaamme mukaan ”rakentaa” toinen toistamme sanoin ja teoin? Hämmennys oli suuri myös alkuaikojen kristillisissä seurakunnissa. Oli jopa pelkoa, että on jäänyt kokonaan pelastuksen ulkopuolelle.

Tänään kuljin mökkimme puutarhassa ja pihamaalla hetken tabletti kädessäni. Otin muutamia kuvia ja istuin rantapenkillä. Siinä hiljaisuudessa näitä mietin. En edes tahtonut ottaa niin sanotusti kauniita kuvia, en puhuttelevia, en viimeisteltyjä. Otin kuvia selvittääkseni ajatuksiani. Nyt myös kirjoitan aivan samasta syystä. Joskus se mitä lukee tai näkee tai kuulee, elää jonkin aikaa monien tunteiden ja ajatusten keskellä. On hyvä vain odottaa hiljaisuudessa.

Hyvää juhannusta!

Ceta Lehtniemi

Meidän edestämme,

Eino Sormunen, Helsinki 1941, Osakeyhtiö Weiling & Göös Aktiebolag

Kirjan sanoma on hyvin keskeisissä asioissa. Se on sekä oppikirja että minulle ainakin hartauskirja, apu hiljentymiseen ja rukoukseen. Olen pannut merkille, että joku vuosikymmen sitten osattiin kiinnittää huomiota sisällysluetteloon. Vaikka teen vihkoon muistiinpanoja, palaan välillä vilkaisemaan sisällysluetteloa. 

Kirjan keskivaiheilla on luvussa Kristus meidän puolestamme käsitelty sovitusoppia, sitä mitä siitä on teologia sanonut. On hyvä, että luku on laaja. Vuosisadan vaihteessa (tarkoittaa 1800 luvun vaihtumista 1900 -luvuksi) sovitusoppi oli jokseenkin kadonnut teologisesta keskustelusta. Silloin moni jumaluusoppinut oli sillä kannalla, että evankeliumi ei ollut sanomaa Jeesuksen Kristuksen teosta, vaan Jumalan isänrakkaudesta. Jeesus oli tässä ajattelussa sanoman tuoja, vaan ei sen sisällys (s. 47).

Vanhalla kirkolla ei muka ollut sovitusoppia, vaan sen oli keksinyt vasta keskiaika, Anselm ja Abaelard. Erikoisesti Anselm sai osakseen kritiikkiä. Tuhlaajapoika -vertausta käytettiin osoituksena siitä, että isä armahtaa ilman välittäjää. Vertauksen kohokohta ei kuitenkaan ole ajatus: mitään sovitusta ei tarvita, vaan ajatus: ”Kun hän vielä kaukana oli, hänen isänsä armahti häntä …” Lisättäköön vielä, ettei vertauksen kuulijoilla ollut mitään vaaraa käsittää väärin vertauksen ydintä, sillä heidän Jumala-kuvansa ei ollut vetistetty ”rakkaus”, vaan juutalaisuuden Jumala, pyhä ja vanhurskas (s. 52).

Myöhemmin sovitusopit olivat monipuolisesti läsnä teologisessa keskustelussa maailmansodankin kenties osaltaan vaikuttaessa tähän. Puhuttiin Kristuksesta turmiovaltojen voittajana, sijaissovittajana tai sijaiskärsijänä. Sormunen toteaa, että teologia on todella ristikeskeistä ja kristuskeskeistä, siis kristillistä, vain sikäli kuin sijaissovitusoppi on sen keskuksessa. Kristillisyydessä on kaikki arvioitava ristin teon varassa.

Anselmin hyvitysoppi on ollut välillä huonossa valossa sen väitetyn oikeudellisen luonteen vuoksi. Luther omaksui aikoinaan Anselmin ajatuksen, että sovitus oli välttämätön ja että se oli tapahtunut tosiasia ja sellaisena pätevä ja riittävä. Mutta hän syvensi Anselmin ajatusta siinä kohtaa, että Jeesuksen kärsimys oli rangaistuskärsimys ja juuri sellaisena hyvitys. Jeesus kantoi meidän syntiemme rangaistuksen ruumiissaan ja meidän syntiemme syyllisyyden omassatunnossaan kokiessaan syyllisyyden aiheuttaman äärimmäisen hädän, Jumalan hylkäämänä olemisen kauhun: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!”

Luther nimittää turmiovalloiksi kaikkia niitä, jotka tahtovat ahdistetulta omaltatunnolta pimittää Kristuksen ja siten syöstä meidät epäuskoon ja epätoivoon. Sama taistelu, jota Kristus ja turmiovallat käyvät maailmankaikkeudessa, tapahtuu myöskin kauhistuneessa omassatunnossa, ja silloin meitä voi auttaa vain hän, joka on meidän edestämme maistanut ihmisosan kaikki syvyydet, mutta keskellä pimeyttä, toivottomuutta ja Jumalan pilkkaamisen kiusausta on pysynyt kiinni Jumalassa.

Vasta tässä käsityksessä on Jumala astunut kaikkeen ihmishätään ja hänen hankkimansa sovitus ja lunastus on runsas ja riittävä tuomaan pysyvän avun, rauhan ja lohdutuksen syntisen ihmisen kaikkeen hätään (ss. 66, 67).

 

Tauon jälkeen palaan nyt lukuun Vapahtajamme ihmisyyden merkitys, s. 29

Uskomme siihen, että Vapahtajamme on ”totinen Jumala, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt, ja myös totinen ihminen, syntynyt neitsyt Mariasta”. Jeesuksen jumaluus on usein koettu tavallaan uskolle helpommaksi tai hyväksyttävämmäksi asiaksi kuin Jeesuksen ihmisyys. Varsinkin siinä kohden, missä ihminen on heikoin ja avuttomin, nimittäin kärsimyksessä, ei voitu nähdä häntä meidän vertaisenamme ihmimilliseltä olemukseltaan. Jeesuksen kärsimys tahdottiin käsittää enemmän tai vähemmän näennäiseksi. Tämä käsitys tunnetaan dokeettisen käsityksen nimellä.

On suuri virhe ja osoitus pinnallisesta ymmärryksestä, jos Jeesusta ajatellaan ihmisenäkin ainoastaan hänen jumalallisen täydellisyytensä, siveellisyytensä ja esikuvana olemisensa kautta.  Kun Luther kehotti katsomaan Jumalan rakkautta ihmisessä Jeesuksessa, hän tarkoitti sitä, että Jumalan valtasuuruus , pyhyys ja vanhurskaus oli Jeesuksessa laskeutunut alas, inhimillisen hädän ja avuttomuuden alaisuuteen sitä varten, että syntinen todella voisi hädässään ja avuttomuudessaan häneen tarttua. Vapahtajamme kokema hätä ja kiusaukset olivat täyttä totta. Hän oli ahdistettu ja murheellinen kokien aidosti samaa kuin me ihmiset. (Hebr. 4:15)

Suurin vaikeus liittyy useimpien uskovien ajatuksissa siihen, että Vapahtajamme oli kiusattu niinkuin mekin, siihen että hän tunsi lihan ja hengen välisen kamppailun kiusauksen tullessa. Hän jopa pyysi opetuslapsiaan valvomaan ja rukoilemaan kanssaan (Matt. 26:41). Toiset ajattelevat, että Jeesus erehtyi, että hän luuli hänellä olevan tavalliset lankeamisen mahdollisuudet, vaikkei hänellä muka niitä ollut.

Jeesuksen vaikein kiusaus oli se hetki, jolloin hän oli ristillä Jumalan hylkäämänä ja huusi tuskanhuutonsa: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Matt. 27:46) Jos Jeesus tässä erehtyi, ei hän olekaan kantanut meidän syntimme syyllisyyttä ja rangaistusta ja Jumalan vihaa pohjiaan myöten. Ihmisen äärimmäisin hätä on juuri Jumalan hylkäämänä olemisen kauhu, ja tämä luovuttamaton Raamatun sana osoittaa meille, että Vapahtajamme on senkin kantanut ”meidän edestämme”. Näin hänen vapahtajantyönsä on ulottunut hätämme syvimpään pimeyteen asti (s.33).

 

Siirryn lukuun ”Kärsiikö Kristus yhä?”, s. 72

Sormunen kertoo kirjassaan, että hänen julkaistuaan Herättäjä -lehdessä artikkelina ”Vapahtajamme ihmisyyden merkitys”, se herätti myös kiivaita vastaväitteitä. Niihin hän joutui sitten reagoimaan, ja tältä pohjalta syntyi myös tämä kirjan luku.

Jo alkukirkon aikana esiintyi niitä, jotka perustivat ajatuksensa kreikkalaiseen Jumala-kuvaan, jonka mukaan jumalat elävät autuaassa levossa, kaiken inhimillisen hädän saavuttamattomassa rauhassa. Heille oli sietämätön ajatus, että Jumala olisi kärsinyt Kristuksessa, ja siksi he selittivät ristinkärsimyksen näennäiseksi, kuin näytelmäksi. Luther asettui voimakkaasti kaikkea ”dokeettista” ajattelua vastaan. Hän toi esiin Jumalan hylkäämänä ristillä olevan Kristuksen (Matt. 27:46).

Tämän jälkeen järkeisusko tahtoi sovittaa Vapahtajamme kärsimyksen vain Getsemaneen ja Golgatalle, mutta erottaa siitä Jeesuksen maallisen elämän, joka olisi meille muka vain siveellinen esikuva, ilman ajatusta sijaiskärsimyksestä. Kuitenkin täytenä ihmisenä Jeesus oli osallinen kaikesta ihmisen osasta, kuitenkin ilman syntiä.

Kristuksen tuleminen maailmaan oli Jumalan kärsivän rakkauden teko. Olisiko tämä ominaisuus poissa Isän oikealle kädelle korotetun Herran sydämestä? Kukaan ei puhu nyt sovitus- ja lunastuskärsimyksen jatkumisesta. Se on kerta kaikkiaan tapahtunut ja riittävä. Puhe on siitä, ettei Jeesus Kristus ole vain kaksi vuosituhatta sitten kuollut suurmies, jonka elämäntyötä on Jumalan ja ihmisen välisen suhteen muuttuminen. Hän on korotettu Herra, elävä, persoonallinen, ja hän rakastaa meitä. Hän on yhä sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hän on omiensa kanssa maailman loppuun saakka, kaitsee ja johdattaa Isän huoneeseen perille kotiin.

Kyse on siitä, että meidän tähtemme kärsinyt Vapahtaja, ”Kristus meidän puolestamme”, on henkilökohtaisesti meitä uskossa lähellä oleva ”Kristus meissä” ja kokee suhteessaan meihin kaikki persoonallisen olennon syvät sielunkokemukset.

Luther kuvaa Kristusta rakastavana Paimenena ja myös sankarina, joka taistelee saatanaa vastaan yksityisistä sieluista siihen asti, kunnes vihollisista viimeinen on kukistettu. Lutherin armo-opin huippuna on juuri oppi ristin ”hylätystä rakkaudesta”, siitä, ettei elävän Herramme rakkaus meihin sammu meidän vihastamme eikä välinpitämättömyydestämme, vaan se muuttuu yhä syvemmin kärsiväksi rakkaudeksi. (s. 79)

Sormusen sanoin ”pysähdymme kunnioittaen, vailla vastausta sen kysymyksen edessä: mitenkä on Jumalan autuuden laita sen vuoksi, että loppu on kahdenlainen, nimittäin iankaikkinen elämä, mutta myös iankaikkinen kadotus. Tiedämme vain, että nyt, armonajassa, olemme Jumalan etsivän, murehtivan, kotiin odottavan rakkauden kohteena.” (s. 79)

Vapahtaja etsii, Vapahtaja murehtii, Vapahtaja tuntee rakkauden hätää meistä. Olemme kristittyjä, tiemme vie Kristuksen kautta Isän eteen. Itse olen liittänyt myös Vapahtajan kokeman ilon tähän yhteyteen. Siihenkin löytyy varmasti tukea Raamatusta.

Itse koen iloa, turvaa ja vapautta Vapahtajani, sieluni Paimenen, läheisyydessä. Koen myös surua ajastamme ja omista toimistani. Jumala on minulle tunteva ja persoonallinen, eikä tämä piirre vähennä mitenkään suurta kunnioitusta ja kiitollisuutta häntä kohtaan.  Jumala on pyhä, ylistettävä ja kunnioitettava. Hän on myös salattu Jumala, ja tunnustan ymmärtäni heikosti näitä asioita. Silti minulle on äärettömän tärkeää se, että voin ymmärtää Kristuksen olevan kaikessa läsnä syvästi tuntevana ja omistaan huolehtivana.

Ymmärrän myös oman elinaikani lyhyyden vasta nyt ikäni lähestyessä 70 vuotta ja hieman tuskaillessani keskittymiskyvyttömyyteni kanssa. Eikä kyse ole vain tästä, vaan myös siitä, että olen kiinnostunut niin monesta asiasta. Pyydän voimia siihen mikä on tarpeellista. Mielessäni on myös koota pdf-kirja näistä kirja-arvioistani. Ja juuri tässä kirjassa Meidän edestämme on sitä asiasisältöä, minkä äärellä viivyn ainakin tämän loppuvuoden.

Ceta Lehtniemi

Joka jaksoi tähän syventyä, voisi olla kiinnostunut myös tästä: LUTHER-USKONPUHDISTUS 500V. Erityisesti Conformitas Christi -ajatus Lutherin teologiassa käsittelee samoja kysymyksiä.

Nyt ollaan jo kesän kynnyksellä. Itse vietän yhä enemmän aikaa saaressa. Ensimmäiset vihannesten alut ovat jo kasvamassa lavassa. Olen myös muokannut maata kylvöä ajatellen. Oma puutarhatouhuni on kuin näpertelyä. Se kyllä muistuttaa myös omaa hengellistä kylvötyötäni.

Tein joku vuosi sitten Eirikuvassa pienen kirjasen Armon hetkiä. Kun aloin tehdä kirjoja Ifolorissa, toteutin tuon kirjan ensimmäisten joukossa. Muutoksia tuli vain valmistajan vaihtumisen vuoksi. Nyt tänä keväänä tein kirjasta e-kirjan isbn -tunnuksin. Pdf -tiedostosta tuli melko iso ja hitaasti latautuva, koska toteutin sen leikekuvin.  Joten jaksa odottaa pieni hetki sen avautumista. Pientä paperikirjaa pidän yleensä muutaman varalla. Kirjan koko on A6, pienen kirjekuoren kokoinen.

Vanha tuttu pikkukirja Armon hetkiä on nyt e-kirjana. Armon hetkiä.cetalena

Tein pari vuotta sitten kirjan Virvoita sanallasi. Siitä tein myös e-kirjan nyt keväällä. Se latautuukin nopeammin, koska jaksoin kirjoittaa uudestaan tekstit. Myös tätä kirjaa pidän muutaman varastossa. Nykyisin ei ole kovin runsaasti lahjakirjaksi sopivia hengellisiä kirjoja. Kirjan koko on 21cm x 21cm.

Paperikirjana tuttu teos nyt e-kirjana Virvoita sanallasi Virvoita sanallasi.cetalena

Edellisestä hiukan jatkettu versio Hoida sanallasi  https://cetalenan.fi/2020/11/05/hoida-sanallasi/

Eli tästä voit tutustua sisältöön, tallettaa itsellesi, tai voit tilata paperikirjana. Voit käyttää kommenttikenttää tilaukseen. Katson jokaisen kommentin (vastauksen) läpi, enkä tietenkään julkaise. Voit käyttää myös mesenger -viestiä. Olen facebookissa. Olen välttänyt sähköpostini tai puhelinnumeroni esillä pitämistä.

Toivon, että nämä kirjani, sekä muutama muu kirja ja kortit voisivat olla palvelemassa. Teen myös sellaisia kirjoja ja kortteja, jotka eivät ole hengellisiä. Kuitenkin luonto on Jumalan luomaa, ja se on puhuttelevaa. Tein viimeksi kirjan Syksyäni en anna pois. Siinä käyn läpi vanhenemisen ajatuksia. Itselleni tämä kirja on tärkeä. Sain uutta innostusta saatuani sen valmiiksi. Koen myös suurta iloa, kun saan myönteistä palautetta. Kuvaaminen, kirjoittaminen ja kirjan toteuttaminen ovat yksinäistä puuhaa.

Kun saan uudistettua nämä hengelliset kirjani, otan myös paperikirjoihin isbn -tunnukset. Tarjoan myös niitä kirjastoon. Tämä Syksyäni en anna pois on jo Lohjan kirjastossa. Hengellisiä e-kirjoja ei ehkä ole helppo saada kirjastoihin, koska kirjaston henkilökunta ei itse lataa kirjoja. Kirjastojen e-kirjat valitaan palvelun tarjoajan kokoelmista.  Paperikirjoja voi mennä henkilökohtaisesti esittelemään ja tarjoamaan. Sama ei toimi sähköisen kirjan osalta. Ladatkaa kuitenkin täältä e-kirjojani vapaasti tai pitäkää kotisivujani esillä.

Tästä aihepiiristä lisää rinnakkaisella kotisivullani http://cetalena.nettisivu.org/ 

Ceta Lehtniemi

 

 

Muistellen

Luin omia arkisia artikkeleitani aamulla varhain. Olin ehdolla kuntavaaleissa kaksi vuotta sitten oikeastaan omimmilla teemoillani. Noista artikkeleista sen voi nähdä. Kolme lyhyttä kirjoitustani talteen , Osaammeko asettua vanhan asemaan?  , Voimavaroja ja taitoja arkeen mahdollisimman varhain  

On hyvä, että talletin kirjoitukseni. Niistä tunnistan kyllä aidon itseni. Eivät nuo todella mitään vaalikirjoituksia olleet. En niiden kautta saavuttanut tunnettavuutta enkä päässyt esille. Ainoa luottamuspaikkani on Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen varajäsenyys. Olen menossa aikaisin keskiviikkoaamuna Pasilaan kokoukseen Lohjalta. Teen sen hyvin mielelläni. Näillä virkistysalueilla huomioidaan ihmisten erilaisuus, ikä, kunto ja rajoitteet. Rahoitus tulee sekä luonto-, retkeily-, veneily- ja luontoliikuntajärjestöiltä että kunnilta. http://uuvi.fi 

Ennen pääsiäistä kävin Karkalin luontopolulla katsomassa kevään etenemistä. Kävelin noin seitsemän kilometriä. En olisi voinut tehdä tuota lenkkiä ilman polveni kuntouttamista. Kaaduin vuosia sitten ja selvisin jalkani kanssa, kun vältin tiettyjä liikkeitä. Kuitenkaan en osannut huomioida vammaa riittävästi ja puoli vuotta sitten polveli kipeytyi todella hankalaan kuntoon. Olen nyt muutaman kuukauden ajan säännöllisesti vahvistanut lihaksiani ja nivelsiteitäni. Ja nyt pystyn tekemään pitkiäkin luontoretkiä. Silti muistan, että on huolehdittava siitä, että huonosti liikkuvat pääsevät myös nauttimaan luonnosta.

Entä sitten se seikka, että kuulun Suomen toiseksi suurimpaan puolueeseen, perussuomalaisiin? Tämä on ollut minulle itselleni pelkästään antava asia. Minun on ollut jopa helpompi ymmärtää muidenkin yhteiskunnallista aktiivisuutta. Rukoilen paljon Suomen ja muun maailman asioiden puolesta, samoin usean poliitikon puolesta. Saan paljon hyviä kirjavinkkejä. Osallistun keskusteluihin ja tutkin paljon tilastoja ja erilaisia artikkeleja. Annan myös lahjoina omia kirjojani ja korttejani, myös hengellisiä.

Pidän esillä kotikaupunkiani, Lohjaa. Teen tämän sitäkin mieluummin, kun tiedän monien tuttujeni pyrkivän toimimaan kokouksissa kaupungin parhaaksi. Kaikki tuttuni eivät todellakaan ole samasta puolueesta. Tuttu on tuttu, ystävä on ystävä ja sukulainen on sukulainen. Kaikki ovat arvokkaita. En ole tottunut käyttämään epäkunnioittavaa kieltä, enkä tahdo väheksyä ketään. Itse tahdon palvella lahjoillani kirjoittaen ja kuvaten, kuunnellen ja keskustellen.

Lisäys:

Kolme lyhyttä kirjoitustani talteen viimeisen kirjoituksen otsake on: Lohja on järvikaupunki. Lainaus tuolta: ”Aurlahti on usein kuvauksellinen auringon laskiessa. Kuvani voisi olla yhtä hyvin otettu vaikkapa Hiidensalmelta, tai lukuisista eri paikoista Lohjalta. Meille asukkaille järvi on todellinen helmi. Se on myös kirkkain houkutin uusille asukkaille.” Tämän kirjoituksen artikkelikuva on auringonlaskusta Aurlahdelta. Tein siitä postikortin. Jatkan myöhemmin korttisarjaa Järvikaupunki Lohja.

Ceta Lehtniemi

Sain valmiiksi valokuvakirjan ”Syksyäni en anna pois”. Ajattelin, etten kirjoita tuosta kirjasta tai sen sisällöstä tässä yhteydessä. Otan sieltä ainoastaan joitain kuvia leikekuvina tilaamastani e-kirjasta. Laitan toki nimeni kuviin, jos ne sattuvat eksymään johonkin.

Olen nyt 69 ikäinen. En ole vielä varsinaisesti vanha, en iäkäs. Sanomalehden otsakkeista olen kyllä joskus lukenut, että tämän ikäinen ”vanhus” on kadoksissa tai jäänyt auton alle. Tällä iällä ei ole oikein osuvaa nimeä. On myös aivan totta sekin, että osa ikäisistäni on vanhuksia, osa voisi olla aivan hyvin täysipainoisesti työelämässä.

On kulunut 50 vuotta ylioppilaaksi tulosta. Tuolloin olisi ollut vaikea kuvitella tätä tekniikkaa, mitä minulla on nyt käytettävissäni. Tämä juuri tällä hetkellä käsissäni oleva tabletti on kovin mieluisa minulle. Mitähän vielä hankin? Mitähän tarpeellista vielä on tulossa?

Kaikkeen opiskeluun tarjotaan kursseja, kirjoittamiseen, kuvaamiseen, jopa Ifolor -kirjojen tekemiseen, ehkä kotisivuihinkin. Ja ikäihmisille on jotain tietokoneen käyttöön liittyviä opastuksia. Itse en jaksa kursseja. Kävin kaksi akvarellikurssia, mutta väsyin kovasti. Minulle sopii kaikessa omatahtinen itse tekeminen.

Tämän syksyisen kuvan otin mökiltä kohdasta, missä pikkulapolulle oli tehty pieni silta pelto-ojan yli. Syksyisin luonnon ”korut” löytyvät kulkuväyliltä. Niiden päälle on vähällä astua. Minä yleensä astun yli. Kevään kukkaset ovat polkujen vieressä nurmikolla tai kukkapenkissä.

Syksyn sävyt ovat tavattoman rikkaat. Valon määrä ja osumiskulma tuovat esiin samankin kohteen aivan erilaisena. Olisikohan ikääntymisessä vähän samaa. Katsojan silmätkin ovat eri päivinä kovin erilaiset. Milloin näkee lähelle, milloin kauaksi. Joskus näkee ja kuulee vain sellaista, miltä tahtoisi sulkea kaikki aistit. Välillä taas tahtoisi kuin imeä kaikkien aistien koko kapasiteetilla jokaisen pienenkin tuokion.

Kamera auttaa usein näiden tuokioiden tallentamisessa. Hyvä näin. Jotain on sentään jäänyt talteen.

Ceta Lehtniemi

Tämä innosti minua ryhtymään omien tuotteitteni kustantajaksi. Tein toisen sivuston tätä varten: http://cetalena.nettisivu.org/

Osmo Tiililän kirjasen ”Kristus hallitsee” äärellä

Vihkonen koostuu muutamasta ylioppilaille vuosina 1929 ja 1930 pidetystä luennosta. Kustantaja on Suomen Lähetysseura. Kirjasen esitelmät ovat tarkoitetut tuohon aikaan ja hetkeen, ne ovat vapaamuotoisia yleisöluentoja, eivät oppitunteja. En käsittele kirjasta kovin laajasti. Muutama asia jäi mieleeni elämään. Kappalejako on omani, ja teen tämän yhteenvedon lähinnä itseäni ajatellen.

 

Kristinuskoa ei voi nykyaikaistaa

Huomasin, että jo vuonna 1930 Tiililä mietti teemaa miksi kristinuskoa ei voi uudistaa. Tästä aihepiiristähän syntyi kirja aivan 1960 -luvun lopulla lähes 40 vuotta myöhemmin. On mielenkiintoista, että jokin sydämelle vahvasti annettu asia säilyy koko aikuiselämän ajan. Juuri kirkon uskonopin sekä elämän muuttuminen ikuisesta pääasiasta poispäin oli ymmärtääkseni teologian professori Osmo Tiililälle äärettömän raskas asia.

S. 34 ja 35 lukee seuraavaa.
”On syytä verrata kristinuskon sanomaa kaikkien muiden uskontojen sanomaan. Niissä annetaan ihmisille monenlaisia neuvoja ja ohjeita: täytä laki! elä niin ja niin, tee sitä ja sitä, niin ehkä saavutat kuolemattomuuden. Harjoita itseäsi sisällisyydessä, käy läpi erilaiset jooga-menetelmät, niin että lopulta saavutat sen autuaan asteen, jossa ymmärrät olevasi yhtä maailmankaikkeuden sielun kanssa, mutta jos et tähän pysty, saat kitua jälleensyntymisen kirouksessa. Kieltäydy kaikesta ja koeta vapautua täydellisesti pienimmästäkin elämänjanosta, niin ehkä pääset nirvanan autuaaseen sammumiseen. Tällaista on niiden sisältö. Kristinusko sen sijaan julistaa jotakin valmista. ”Se on täytetty. Kristus on kuollut kerta kaikkiaan syntiesi puolesta ja sinulla on jo nyt uskossa häneen vapaus. Sinun autuutesi pohjana eivät ole epävarmat omat aikaansaannoksesi, vaan Jumalan itsensä laskema perustus, joka totisesti kestää.”

Tässä kohdin kirjoittaja ajatteli monen pitävän näitä sanoja ahdasmielisinä. Ikäänkuin oltaisiin lyömässä pakkopaitaa vapaudestaan riemuitsevan nykyajan (1930) ihmisen kahlehtijaksi. Osmo Tiililä ei voi kirjoittaa paremmin myös omaan aikaamme osuvaa sanomaa. Se, mitä hän on koettanut sanoa kristinuskon läpi aikojen säilyvästä muuttumattomasta sisällöstä, ei lopultakaan ole puhetta vain opista. Kristinusko on elämää, vanha kristinusko, se, jolta elämää ei ole viety viisaitten parantamispyrkimyksissä. Uudenaikainen kristinusko sen sijaan ei ole elämää, se on oppia. Oikea kristinusko on elämää ylhäältä, toisesta maailmasta, monesti pahennusta ja hullutusta luonnolliselle ihmiselle, joka ei ole siitä päässyt omakohtaiseen kokemukseen

Laitan tähän näytteen yhdestä sivusta, joka on tuon aihepiirin alla.

 

Lähetystyö sekularisoituneessa ajassa muistuttaa lähetyksen alkuaikoja

Toinen yhtä lailla puhuttelemaan jäänyt alue liittyi lähetystyön vaiheisiin eri aikakausina. Nykyisessä maailmassa (1900 – ja 2000 luvuilla) ei voida erottaa alueellisesti kristittyjä maita tai maanosia pakanamaailmasta. Kristityt ovat sekä länsimaissa että muissa maanosissa vastustavien voimien keskellä. Ihmisten elämää Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa voidaan verrata Rooman valtakunnan maallistuneeseen elämään. Ennen oli välinpitämättömyys kristinuskoa kohtaan tuomittavaa, nyt se on hyväksyttyä ja julkista. Käytännöllinen materialismi on myös voittanut alaa. Uskonnollinen välinpitämättömyys on ollut 1900 -luvun erityisilmiö. Tästä käytetään nimeä sekularismi. Kyse ei suinkaan ole samasta asiasta kuin tietoinen jumalankielteisyys. Kyse on ehkä pikemmin uskonnon unohtamisesta kaiken kehityksen, kulttuurin tai muun ajatuksia ja aikaa vangitsevan keskellä.

Kirjan mukaan tämä aika muistuttaa lähetyksen alkuaikoja. Tämä sekularismi on levinnyt myös entisiin lähetysmaihin, joissa on myös tapahtunut vastaavaa maallistumista. Otan tästä aihepiiristä esille peräti kaksi sivua.

Täytyy sanoa, että luentoteksti liki 90 vuoden takaa kuulosti ensin hieman mahtipontiselta. Enhän minä ikääntyvä nainen voi millään tavoin verrata itseäni lähetystyön suuriin nimiin tai alkuseurakunnan apostoleihin. Tämä ei oikeastaan puhuttelekaan juuri tuossa mielessä. Minua puhuttelee asia, jota tässä sanotaan Kristus-suhteeksi. Ja minua kyllä puhuttelee myös tuo juhlava sävy, koska kyse on käsittämättömän suuresta asiasta.

Oma kokemukseni siitä, että olen Jumalan lapseksi otettu, on aivan yhtä arvokas kuin jokaisella muullakin uskovalla, kuten näillä esikuviksi mainituilla. Elämäni on arkista ja tavallista, eikä ehkä ole vuosiakaan jäljellä niin kovin paljon, jos ajattelee siitä perspektiivistä, mistä nuoret ylioppilaat kuuntelivat Tiililää. Kaikki on kuitenkin Jumalan tiedossa. Samalla tavoin saan avata sydämeni  ja ajatusmaailmani, ja saan antaa Jumalan täyttää ne. En kai epäile, etteikö Hän itse osaisi antaa jokaiselle sitä mikä on hengellisesti tarpeellista, ja mikä hyödyttää evankeliumin etenemistä. Lähetystyö on tullut arkeemme. Se on tässä ja nyt. Se on pienissä ja arkisissa puitteissa, se on esirukouksissa ja arjen asenteissa ja teoissa, kun sydämemme on kiinnittynyt Kristukseen.

 

Osmo Tiililän puhe Kristuksesta perustuu henkilökohtaiseen uskoon ja suureen oppineisuuteen nöyrällä tavalla

Tiililä sanoo kirjasen esipuheessa: ”Pyrkimykseni on ollut tuoda Kristus ylioppilaiden eteen sellaisena kuin olen hänet itse oppinut näkemään, monia ehkä loukkaavana, jyrkkänä, ”ahdasmieliseen” uskoon ja ehdottomaan antautumiseen kehottavana. Olen koettanut puhua hänestä kahdessa mielessä: ainutlaatuisena ja muuttumattomana Vapahtajana ja toiseksi maailmanhistorian voittavana Herrana, joka kutsuu omiansa kuninkaalliseen tehtäväänsä, lähetystyöhön. Harras toivomukseni olisi, että edes joku saisi näiden rivien johtamana nähdä hänen suuruuttaan.”

Ensimmäisessä luvussa kerrotaan mielestäni kirjoittajalle tyypillisellä tavalla Jeesuksesta historiallisena henkilönä ja Jumalan Poikana, joka otti palvelijan muodon. Jeesus astui alas nöyryyttäen itsensä ja kärsi ristin kuoleman. Jeesuksen ristiin ei kuulunut vain hänen lopullinen ruumiillinen kärsimisensä, vaan koko hänen astumisensa alas aikaan. Hän jättäytyi ihmisten käsiin jopa siinä mielessä, että hänen pyhää persoonaansa revitään ja käsitellään halventavasti ja kuin yläpuolelle asettuen kaikkina aikoina. Hänet asetetaan muiden uskontojen perustajien kanssa ikään kuin samaan sarjaan. Ja kuitenkin Jeesus oli ja on aivan muuta. Hän on ainosyntyinen Poika, vain itsensä kanssa verrattava, se ainoa välittäjä, jonka Jumala antoi sillaksi iäisyyden ja ajan, taivaan ja maan, Jumalan ja ihmisen välille.

Ceta Lehtniemi

Tein elokuun puolivälissä valokuvaliikkeen ohjelmalla kirjan. Se on tarina tai satu pienestä joutsenenpoikasesta, joka ei tahtonut lähteä emonsa selästä. Jo pari vuotta sitten, kun seurasin joutsenperhettä mökkirannassa, ajattelin tätä kertomusta. Sen vuoksi ei ollut ihme, että tarina hahmottui jo etsiessäni kuvia tietokoneelta kirjaa varten.

Olimme vain alkuviikon päivät kotona Lohjalla, ja kirjan tekoon ei jäänyt riittävää aikaa. Jostain kuitenkin löysin alkuperäiset kuvat ja sain tehtyä kirjan melko sujuvasti. Ajattelin tätä myös Ifolorkirja 2018 kilpailuun, mutta se ei päässyt finalistien joukkoon. Yritän ehkä ensi vuonna uudelleen. Nyt pääsen siis hiukan vielä muokkaamaan kirjaa, kun olemme taas kotona edes pari päivää. Isoa työtä ei enää ole viimeistelyssä. Kuvien muokkaukseen tietokoneellani olen tyytyväinen, samoin kertomukseen.

Olen lukenut paljon satuja omille lapsilleni. Nyt parina vuonna olen ollut myös Roution koulun luku- ja retkimummo. Olen lukenut eläinsatuja oppilaille. Eli ei sinänsä ole mikään ihme, että kirja syntyi helposti. Luonnossa kulkiessani tai seuratessani eläinperheiden touhuja tarinat saattavat kypsyä mielessäni. Kuitenkin pohja on varmaan syntynyt jo omassa lapsuudessani. Olisipa hauska lukea omaa kirjaa vaikka Roution koulussa, ja jättää sinne muistoksi yksi kappale. Mielelläni kertoisin myös kirjan synnystä jotain. Ehkä saan lukea kirjaani myös jossain muualla, esikoulussa tai kirjastossa.

Muistelen vielä tilannetta, joka mahdollisti tämän kirjan synnyn. Joku perheenjäsenistäni huusi minut katsomaan pientä poikasta emonsa selässä joku vuosi sitten. Tilanne oli niin hauska, että asetuin kannolle istumaan mukanani sekä kamera että puhelin. Muut poikaset touhuavat emojensa rinnalla, ja yksi vain nukkuu emonsa selässä. Onko tämä joutsenlapsonen uninen, ujo vai arka?

Ja nyt juuri naputellessani tätä kirjoitustani puhelimella, tuli tämän kesän joutsenperhe syömään ahvenvitaa aivan samaan paikkaan. Nyt nämä tämän vuoden poikaset ovat jo melko isot. Kertomukseni joutsenperhe vieraili rannassamme varmaan kesäkuussa ja nyt on syyskuu. Täällä saaressa on totuttu siihen, että melkein minkä tahansa työn voi keskeyttää, jos luonnossa on jotain seurattavaa.

Laitan tähän kirjani kannen artikkelikuvaksi ja pari muuta kuvaa vielä kertomaan jotain kirjastani sekä samalla elämästäni meren äärellä. Kuvat ovat puhelimella otettuja leikekuvia e-kirjasta. Lisäsin nimeni tänne laittamiini kuviin. Kirja on kovakantinen 21cm x 21cm. Sivuja siinä on 26.

Mietin myös sitä, laitanko sivunumeroita vai en. Yleensä en ole käyttänyt. Samoin otan selvää, onko mahdollista saada kirjalle ISBN koodi, vaikka toimin ilman mitään toiminimeä tai yhdistystä. Nyt rasitan teitä toki aivan turhilla asioilla. Itselläni olisi halu lahjoittaa kirjaa lähimpään kirjastoon ja päiväkotiin, enkä tiedä olisiko kirjani jotenkin virallisempi tämän ISBN numerosarjan kanssa. Enkä toki tiedä ottavatko nämä vastaan kirjaani. Ehkä Lohjan pääkirjasto ottaisi minut lukemaan kirjaani lapsille? Kerron joskus miten asiat etenivät.

Ceta Lehtniemi