Kuin kuvastimessa

Täällä näemme kuin kuvastimessa, joskus sitten kasvoista kasvoihin. Meillä suomalaisilla on erikoinen mahdollisuus katsella luonnossa tyyntä veden pintaa. Miten se pysäyttääkään luonnossa kulkijan. Syksyisin katson usein lammen pintaan heijastuvia värejä. Kesäiltoina keväästä aina loppusyksyyn saakka istun kalliolla katsoen tyyntä merta ja siihen heijastuvaa taivasta.

Hiljaisella viikolla vuonna 2018 ei ole Suomessa näitä heijastavia vesiä. Olenkin ollut tietokoneellani järjestelemässä tiedostoja. Sieltä tuli tämä artikkelikuvaksi laittamani kortti esille. Se puhutteli juuri tuon tekstin ja kuvan yhdistelmänä. Se sopi omiin ajatuksiini, koska mielessäni oli kaiken aikaa: Mitä hävitän? Mitä säilytän? Mikä on arvokasta minulle vielä? Mikä voisi olla arvokasta muille nyt eläville tai tänne jälkeeni jääville?

Nämä esittämäni kysymykset tuntuvat ehkä isoilta. Kuitenkin ihmisen elämä on haihtuva ja usein jälkiä jättämätön. Olin ottanut tuon kauniin sanoituksen jostain ja siinä lukee ”Levinsen”. En pystynyt löytämään kirjoittajaa etsimällä internetistä. Miksi? Kirjoitin sitten nimen tai osia värssyn sanoista, löytyi aivan liikaa. Hyllyjä siivotessani ja tehdessäni tilaa hävitin vanhat tietosanakirjani vain muutama viikko sitten. Niistä olisin löytänyt henkilön. Mutta minä tarvitsin metrin lisätilaa, se oli tärkeää.

Kortista, eli artikkelikuvasta, näen nyt katsoessani enemmän. Olen ottanut hämärässä huoneessa lampun valossa kuvan vanhasta kellahtaneesta kirjasta. Siinä on ollut tuo värssy ja valmiiksi nimi ”Levinsen”. Kuvan olen ottanut puhelimellani, ja luultavasti samana iltana olen ottanut tuon valokuvan kalliolta. Olen mökillä omassa nurkkauksessani tehnyt tuon kortin puhelimeni ohjelmilla siinä olevista tuoreista kuvista.

Jossain vaiheessa toiset arvioivat sen mikä on tärkeää tässä kodissa, onko jotain säilytettävää. Jossain vaiheessa minun kotini, mökkini, maisemani, minun asuinsijani, on Isän luona kirkkaudessa. Silloin en katsele näitä rakkaita heijastavia vesiä, en kirjojani tai taulujani. Silloin näen kasvoista kasvoihin. Kenet näen? Näen hänet, joka ristiinnaulittiin ensimmäisenä pääsiäisenä, näen Kristuksen.

Kyllä perillä on myös vesiä, kristallivirtoja ja elämän veden lähde. On myös valoa ja kirkkautta, joka kaikki tulee Kristuksen kasvoista.  Siellä on puita, ruohoa ja on katuja. Siellä on eläimiä. Perillä on varmasti paljon sitä mitä täällä pidämme hyvänä ja arvossa, mutta silti kaikki on täysin toisin. Nyt näemme kuin kuvastimessa, kuin heijastavan vedenpinnan kautta.

1Kor. 13:12 Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.

Ceta Lehtniemi