Todellinen kutsumus

Luin Open Doors -järjestön perustajana pidetyn veli Andreaksen tarinaa. Tämä seuraava katkelma kuin hyppäsi tajuntaani: ”Todellinen kutsumus ei ole tietty paikka tai ura vaan jokapäiväinen kuuliaisuus. Tämä kutsu koskee kaikkia kristittyjä – ei vain harvoja valittuja”

Tämä on kuin Roomalaiskirjeen 12. luku hyvin tiivistettynä. Koen tämän tavattoman vapauttavana. Minun kuuliaisuuteeni on ajoittain liittynyt monenlainen tekeminen ja myös esillä olo. Siihen on tullut helposti mukaan kelpaamisen ajatus, ja samalla syrjään joutumisen pelko.

Nyt korona on muuttanut kokoontumisia. Moni muukin aiemmin esillä ollut on joutunut tavallaan syrjään. Itselleni tämä aika on merkinnyt myös sitä, että olen tahtonut kuin kurkistella missä muut ovat, ja mitä he tekevät. Moni on löytänyt jotain uutta hiljaisuudessa. Tämä on ollut mukava nähdä. On ollut tiettyä rauhoittumista nähtävissä, mutta myös ehkä aktivoitumista sosiaalisen median puolella.

Voi olla, että on niitä, jotka on vedetty luovaan työhön. Toiset kuuntelevat ja auttavat käytännöllisesti. Osa taas kerää suuren joukon seuraajia facebookissa. Osa ehkä joutuu ihmettelemään paikkaansa, olemaan kenties Raamatun äärellä hiljaa. Hengellisen työn tekijöiden arki on ehkä jossain määrin lähentynyt meidän muiden kristittyjen arjen suuntaan, kun päivittäinen töihin lähteminen on jäänyt osaksi pois koronan vuoksi. Rutiinit ovat murtuneet. Tämä on tosin vain arvaus.

Todennäköisesti usean järjestön tai seurakunnan kannatus tai rahallinen tuki ei ole vähentynyt. On ehkä tapahtunut päinvastaista. Antaminen koetaan myös hengelliseksi tehtäväksi, jopa armolahjaksi, ehkä iloitaan edes tästä mukana olemisen mahdollisuudesta. Ymmärretään, että kristillistä työtä tehdään kaiken aikaa, mutta hiukan toisin. Voi olla, että myös henkilökohtaisen kuuntelun ja avun tarve on kasvanut.

Kutsumus on todellakin jokapäiväistä kuuliaisuutta. Se ei ole lainomaista suorittamista kuitenkaan, ei todella. Kyse on sydämen tilasta Jumalan edessä, halusta kuulla Jumalaa. Tällöin aivan varmasti kaikki kristityt ovat omalla paikallaan erilaisina, mutta saman Jumalan rakkaina lapsina. Oikeastaan tällöin voi unohtaa mielestään kaikki kelpaamiseen liittyvät ajatukset tai ehdot. Jumalan eteen kutsutaan kaikkia, on kutsuttu Kristuksen sovitustyön kautta. Tähän kuuliaisuuteen ei tarvita mitään omaa.  Kaikki oma on vain pahasta.

Paavali käyttää sanoja: ”Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne.” (Room. 12:1) En tiedä ymmärränkö oikein. Kuitenkin pitäen mielessäni laajemmin Roomalaiskirjeen ja tuon 12. luvun sanoman, ajattelisin sen olevan hyvin lähellä veli Andreaksen toteamusta todellisesta kutsumuksesta.

Olen aina pitänyt tästä Roomalaiskirjeen 12. luvun alusta. Sana ”uhri” on ajallemme vieras. Kuitenkin jos jotain arvokasta on antaa Jumalan eteen, niin eikö se ole juuri itsemme. Omat lapsensa Jumala haluaa eteensä, hoitoonsa, kuulemaan häntä, olemaan vain hiljaa. Tämä järjellinen jumalanpalvelus tuntuu usein vaikeammalta kuin runsas touhuaminen ja näkyvä vaikuttaminen. Siinä ihminen on Jumalan edessä, ja kokee ettei tee mitään.

Kirjoitin tämän siis yöllä herättyäni. Olen huono nukkuja. Minut herätti yksinäisyys ja suunnaton kaipaus. Luin Roomalaiskirjeen 12. luvun. Sen jälkeen rukoilin. Mieleeni nousi etsiä artikkeli veli Andreaksesta. En lukenut muuta. Oikeastaan nuo kaksi lausetta nousivat esille, ja jätin lukemisen siihen. Tämä todellinen kutsumus ei koske harvoja valittuja. Se koskee meitä kaikkia. Jumalan todellinen kutsumus koskee myös minua, vielä tänään, tällaisena eläkeläisenä, mökkiläisenä. Se ei ole paikka tai ura. Se on aivan toisenlaista, yksinkertaista halua pysyä Jumalan kasvojen edessä armahdettuna Jumalan lapsena. Tätä kutsumusta ei kukaan voi ottaa pois. Kutsuja on Jumala. Tämä on täysin suojattu paikka.

Toinen yöllä mielessäni ollut raamatunpaikka oli ensimmäisen Samuelin kirjan kohta 3:9: ”Ja Eeli sanoi Samuelille: ”Mene ja pane maata; ja jos sinua vielä kutsutaan, niin sano: ’Puhu, Herra; palvelijasi kuulee’.” Samuel meni ja pani maata sijallensa.” Kutsuminen, kuuleminen ja kuuliaisuus ovat toisiaan lähellä.

Samuel meni turvallisesti nukkumaan. Jumalan kutsuun liittyy myös riittävä lepo. Hän voi herättää hetkeksi, mutta antaa jälleen unen päästä kiinni. Se merkitsee jo paljon, kun herätessään tietää kutsujan olevan uskollinen. Vaikka ei heti tulisi uni, niin tietää väsyneenäkin sen, ettei Jumala ole hyljännyt. Hän ei kadu kutsuaan eikä antamiaan lahjoja.

Minulla on ollut hätä sydämelläni. Olen ollut murheissani ja jopa peloissani erään ihmisen sanojen vuoksi. En ole pystynyt niitä yrityksistäni huolimatta heittämään pois. ”Jumala ei voi käyttää sinua, koska …” Ja sitten seuraa asioita, joihin en pysty vaikuttamaan pitkään aikaan aiheuttamatta vahinkoa toiselle läheiselle. On uskomatonta miten sana ”käyttökelvoton” rikkoo ihmistä. Sen minä ymmärrän, jos joku seurakunta tai järjestö ei tahdo minua yhteyteensä itseni tai minun yhteyksieni tähden. Minä kyselen aina arkana voinko tulla mukaan, vaikka jokainen toivotettaisiin tervetulleeksi. Tiedän, että olen tullut liian araksi.

Olen iloinen, kun sain herätä Samuelin kirjan ja Roomalaiskirjeen sanoihin. Jumalan todellinen kutsumus ei ole muuttunut. Tärkein on kohdallaan. Jumala voi käyttää miten sitten käyttääkin, tai olla käyttämättä. Tärkeintä on, että saan kuulua hänelle. Minä saan kuulla häntä hänen sanansa kautta. Tämä on rikasta Jumalan lapsen elämää.

Uskon itse, että tämä hiljainen aika on myös hedelmällistä aikaa, jos oma sydämeni on vastannut myöntävästi Jumalan kutsuun. Tämä aika on jakanut ihmiset ikävällä tavalla jopa pitämään toista vastenmielisenä tuntematta itse ihmistä. Tämä aika on ajanut vihaamaan. Paavali kehottaa riippumaan hyvässä kiinni ja kunnioittamaan toisiamme (Room. 12:9,10). On vain niin paljon sellaista mitä me ihmiset emme tiedä, mutta Jumala tietää. Hän sulkee ja hän avaa. Hän huolehtii siitä, että hänen kutsunsa löytää perille. Hän avaa aina todellisen kutsumuksen, joka ei ole paikka tai ura, vaan jotain paljon enemmän hänen sydämellään.

Muokkasin kirjoitustani 17:30 kuunneltuani ja katseltuani Helsingin Luther-kirkon messun. Siinä oli kyse sanoista mitä käytämme. Koko messu alusta loppuun oli hoitoa minulle. Valitettavasti en pystynyt nauttimaan ehtoollista täällä mökissäni. Laitan kuitenkin laulun sanoja näkyviin. 


Olen ollut konkreettisesti kristittyjen yhteydessä viimeksi kuusi ja puoli kuukautta sitten. Se tuntuu kovin pitkältä ajalta. Näin kauan on kulunut myös ehtoollisesta. Yhteyden puute tuntuu mielialassani. Se vaikuttaa vointiini. Ehkä syksymmällä pääsen tuonne paikan päälle. Linkki messuun: https://m.youtube.com/watch?feature=youtu.be&v=YiCf6n_iEh0

Ceta Lehtniemi

Lisäys vielä. Laitan kaksi aiempaa henkilökohtaista artikkeliani näkyviin:

Kylvön ja odottamisen aikaa

Mietteitä avaran maiseman edessä

Talvella Fuerteventurassa kirjoitin alimman. Kylvöstä kirjoitin toukokuussa saaristomökissä. Sama yksinäinen kysely näkyy kaikessa. Minulle on ehkä jotain jo avautunut. Tässä auttoi myös heinäkuussa kirjoittamani Kunpa valosi löytäisi minut
Tunteiden sanoitus ja siihen saadut ystävien kommentit sekä täällä että muualla ovat merkinneet suunnattomasti.

9 thoughts on “Todellinen kutsumus

  1. cetalena Artikkelin kirjoittaja

    Liisa, hyvältä tuntui pitkä viestisi. Se on tallessa.
    Lainaan sinulta: ” Ihan yleisenä asiana: Jos halutaan rakentaa seurakuntaa, kyllä se tapahtuu niin, että seurakuntalaiset jaksavat myös arjen keskellä, tässä maailmassa eläessään, elää uskovina, löytää arvonsa, ja tehtävänsä, joka on paljon enemmän ja syvempää kuin pelkästään aktiivinen toimiminen seurakunnassa. Seurakunta tulisi olla kuin ruokailupaikka, josta saamme ravintoa arkeemme.
    Tehtävät on saatu Jumalalta ja henkilökohtaisesti. Ja suurimman osan ajastamme elämme seurakunnan kokoontumisten ulkopuolella. Siinä meitä koetellaan, ja siinä uskomme vahvistuu. Siinä hiljennymme kuuntelemaan Jumalan puhetta Sanassaan.”

    Näillä periaatteilla jatkan. Olen kehällisesti mukana seurakuntayhteyksissä siellä missä pystyn, mihin voin osallistua ja mistä saan uskolleni ravintoa. Olen armollinen itselleni ja muille, mutta olen myös varovainen ja tahdon suojata itseäni.

  2. cetalena Artikkelin kirjoittaja

    Keijo, kiitos! Voiko ajatella, että edellä oleva on edellytys jälkimmäiselle. Koska meillä on Herra Jumala, kehotetaan kunnioittamaan vain häntä Jumalana. Koska Jumalan ominaisuuksia on laupeus ja armahtavaisuus, kehoitetaan antamaan itsemme hänelle. Koska Kristuksessa on jo pelastus ja sovitus, niin kehoitetaan: antakaa sovittaa itsenne, ottakaa vastaan. Koska Jumala on jo valmistanut jne. Silti itse olen pelännyt kovin paljon kuvaamallasi tavalla vaatimusten ikeen alle joutumista. Nykyisin en ehkä niinkään. Ihminen kokee hyvin tyydyttävänä sen, kun voi jollain tavoin palvella, kuulua yhteyteen, olla mukana. Kuitenkin on hyväksi nähdä laajemmin tuo kaikki edellä mainittu. Mietin tätä aamulla varhain rukoillessani. Muistelin kaikkia heitä, joiden puolesta on pyydetty esirukousta viime päivinä. Nimet kävivät ajatuksissani, ja hetken päästä olin jo puoliunessa. Kaikki inhimillinen on kovin haparoivaa. Itse en nykyisin oikein koe lakina moniakaan kehoituksia, pikemminkin muistutuksina siitä kenessä meidän tulisi pysyä, mistä odottaa, mihin suuntautua.

  3. Keijo

    Vielä tuohon Room. kirjeen 12- luvun alkuun viitaten (Armahtavaan laupeuteen vedoten.., minä kehoitan..)..Yhtäältä tämä on varsin vaikea asia. Oma luonto haraa niin kovin vastaan sitä, että rohkenee heittäytyä koko painollaan armahtavan laupeuden varaan, joka yhtäältä luo edellytykset rohkeudelle laittaa omat leiviskät palveluun..Siinä astuu niin kovin helposti ns. kriittinen ja arvioiva puoli itsestäni näyttämölle, mikä tietysi (näi ajattelen) on saanut materiaalia pitkälle mitä erialisimmista merkityksellisistä ihmisten välisistä suhteista.

    Tuosta kehoituksesta kun voi helposti tulla myös vaatimus. ”Koska olen saanut näin suuren armon…, niin vastalahjaksi olen velvollinen, sitä ja tätä..”.. Armo/evankeliumi ei vaadi mitään vastalahjaa, muuten se ei voi olla evankeliumia..Lienee näin? Olen aika usein kuullut sen kaltaista julistusta, jossa voidaan armo ja evankeliumi tuoda esiin ja sitten tulee ns. mutta; siitä tulee seurata sitä ja tätä, muuten jotain on pielessä..

    Tähän liittyen olen aika paljon tullut pohtineeksi ns. lain ja evankeliumin suhdetta. Ja tuleehan mm. laki vastaan Raamatussa varsin usein, useammin kuin evankeliumi. Ja samassa virkkeessä voi olla evankeliumi ja laki. Tulee mieleen 1. käsky. ” Minä olen Herra sinun Jumalasi, älä pidä muita Jumalia” . Pilkkua edeltävä teksti mielestäni on evankeliumia mitä suurimmassa määrin ja jälkimmäinen lakia..Sitä vain niin kovin helposti painopiste menee tuohon jälkimmäiseen, ainakin silloin kun kokee itsensä heikoilla, haavoilla ja aroin tunnoin, jolloin kipeimmin tarvitsisin tuota edellistä.. Ts. asetelmat kaiketi pitäisi olla toisin päin..Vahvemmilla ollessa painotus jälkimmäisessä? Mutta tämä lienee aina sellainen ihme ja Pyhän Hengen todellinen työ kun evankeliumin valo pääsee läpäisemään näitä syviä sydämen paksuja kerrostumia..

  4. cetalena Artikkelin kirjoittaja

    Usein puhuttaessa lahjoista ja tehtävistä saattaa käydä niin, että toisen ihmisen ajatukset ovat seurakunnan rakentamisessa. Toinen saattaa ajatella laajemmin omaa elämäänsä täällä ihmisten maailmassa, omaa arvoaan ja mahdollisuutta nähdä ja palvella lähimmäisiään. Armolahjoihin liittyy usein niukka puhuminen ja puuttuu toisen kuuntelu. Usein henkilö, joka on ikään kuin vahvempana esimerkiksi rukoustilanteessa, saa tilaa ilmaista omia ajatuksiaan ja tunteitaan ehkä aivan oikean hengellisen viestin ohessa. Silloin rukoiltava, joka ilmaisi sydämestään vilpittömän kaipauksen tai tarpeen, voi jäädä hyvin yksin iskun kokeneena, ja jopa toisen äänensävyn lyömänä. Myöskään mikään tuttuus ei auta tilanteessa. Näitä tapahtuu. Ehkä tämä on hyvä käydä näin läpi itse. Olen saanut itse anteeksi osaamattomuuttani, ja sitä etten ole nähnyt toisen asiaa oikein, tai minulla ei ole ollut aikaa. Olen saanut anteeksi Jumalalta ja myös ihmisiltä -ymmärtääkseni. Minulle on nyt selvinnyt suuntaviivat. En enää ajattele kuuluvani johonkin seurakuntayhteisöön tiiviillä tavalla. Olen näkymätön ulkokehäläinen. Se tuo myös tiettyä huolettomuutta ja väljyyttä. Siinä jää liikkumavaraa omalle luovuudelle ja harrastuksille.

  5. liisa

    Ceta, kirjoitit yhden leiviskän saaneesta palvelijasta: – ”Olisiko näin tapahtunut, jos hän olisi nähnyt Jumalan toisin, armahtavana ja laupiaana. Hän näki Herran kovana ja epäoikeudenmukaisena, tai jotain tuohon suuntaan.” – Voihan se olla niin. Hänellä oli todella väärä kuva Jumalasta, Hän ei olekaan armollinen ja rakastava, vaan pelkästään vaativa. Palvelija pelkäsi, ettei kuitenkaan kelpaa, tai muuta sellaista?

    Toisaalta hän ei ymmärtänyt, että isännän tahto oli se, että leiviskää tuli hoitaa, eikä kätkeä. Toiset ottivat tehtävän iloiten vastaan, koska Herra oli ollut heille hyvä, ja tekivät parhaansa?

    Tämän ajatuksen mukaan ajattelen, että vaikka saisimme näennäisesti ja mielestämme vähemmän ”leivisköitä” kuin joku toinen. silti on tarkoitus niiden kautta levittää evankeliumia. Jumalan valtakunnassa on usein pieni suurta, ja viimeiset (tai viimeisiltä jonkun silmissä näyttävät) voivat tulla ensimmäisiksi. Pikkuruisessa, ja vaikka säröisessäkin saviruukussa voidaan säilyttää suunnattoman suurta aarretta. Ja silloin Paavalin mukaan kunnian saa yksin Jumala.

    Ollaan rauhassa astioita, sellaisia kuin olemme, heittäydytään todella armon varaan, kyselemään ja oppimaan.

    Tästä tullaankin taas tehtäviin. Joillakin on selvä kutsu ja valinta johonkin määrättyyn tehtävään (UT:ssa esim. opetuslapset ja Paavali, VT:ssa profeetat jne. Niin varmaan nytkin, on opettajia, paimenia ja muita näkyvilla paikolla olevia. Mutta suuri osa uskovista tekee pieniä tehtäviään arjessa ja hiljaisuudessa. Osa on näkyvää, osa ei. Pääasia, että teemme uskollisesti, mitä teemme. Kaikki ovat yhtä arvokkaita.

    Tästä sitten kysymykseesi: – ”On iso kysymys, muodostuuko joskus viran tai erityisten armolahjojen kautta väärää valtaa toiseen ihmiseen nähden. Näillä alueilla olen tullut araksi ja vetäytyväksi.”

    Kyllä se on mahdollista. Jos ollaan johtavassa, tai muulla tavalla hyvin arvostetussa asemassa, kiusaus siihen on olemassa. Valtaa on alaisiin, tai seurakuntalaisiin, ja pitää ollakin, mutta se tulee olla paimenen valtaa, armollista ja lempeää. Jeesus on Hyvä Paimen, ja esimerkki hengellisille johtajille. Jeesus tuli palvelemaan.

    Se, että jollakulla on jokin näkyvä armolahja, ei takaa sitä, että Hengen hedelmä olisi kasvanut, hedelmistäänhän puu tunnetaan. Paavalin mukaan suurin on rakkaus, ilman sitä muilla armolahjoillakaan ei ole sitä merkitystä, mikä niillä tulisi olla, eli Kristuksen ruumiin rakentamiseksi. Paavali puhuu paljon enemmän mm. rakkaudesta, ystävällisyydestä, pitkämielisyydestä, toistensa kunnioittamisesta, kuin armolahjoista.

    Jos joutuu väärän vallankäytön kohteeksi, haavoitetuksi, onkin hyvä vetäytyä kauemmaksi. Ymmärrän arkuutesi. – Olen joutunut tätä ajattelemaan mm. joidenkin kontaktieni kautta. Moni on tänä aikana joutunut haavoittumaan, ja kipeästi pettymään. Mitä tärkeämpi itselle on se ihminen, joka haavoittaa, sitä syvemmät haavat tulee, ja sitä kauemmin kestää niiden paraneminen. Siihen tarvitaan Hyvän Paimenen henkilökohtaista hoitoa, lepoa Hänessä, ja hiljaisuutta Hänen ja Sanansa ääressä.

    Nämä kaikki vain minun ajatuksiani, arvioi kaikki, saa arvostella, ja taas harkitse, mitä esille, tai ei mitään:)

  6. cetalena Artikkelin kirjoittaja

    Kiitos, Keijo! Tuli viestistäsi, Room. 12 alusta, mieleen kertomus leivisköistä. Yhden leiviskän vastaanottanut kätki leiviskänsä maahan. Olisiko näin tapahtunut, jos hän olisi nähnyt Jumalan toisin, armahtavana ja laupiaana. Hän näki Herran kovana ja epäoikeudenmukaisena, tai jotain tuohon suuntaan. Kun vedotaan Jumalan armahtavaan laupeuteen, meillä on rohkeutta heittäytyä, kysellä ja oppia.

  7. Keijo

    Hei, mielenkiintoisia ajatuksia kutsumuksesta. Ko. asiaa olen itsekin tullut pohtineeksi, ehkä erityisesti tilanteissa, joissa joku/jotkut toteavat kokevansa vahvasti tiettyjä toimia ja tekemisiä tai johonkin ryhtymistä, että he ovat saaneet siihen kutsun Jumalalta..Itselläni kun ei mitään erityisempiä vahvoja kokemuksia ole siitä, että olisi johonkin tiettyyn tehtävää kutsuttu..Olen taipuvainen ajattelemaan ko. asiasta, että usein se ns. kutsu tulee toisaalta lähimmäisen tarpeesta tulla autetuksi jossakin asiassa ja toisaalta kuten tuossa Liisan nostamassa Raamatun paikassa (Jumala on se joka vaikuttaa teissä tahtomisen ja tekemisen) ..Jos näin saa tapahtua, niin silloin tulee toisen tarjoama apu ja toisen tarve saada tämä apu kohdatuksi..Mielestäni tähän liittyy tuo Room. 12- alkujakeiden jatko, missä Paavali alkaa puhumaan Kristuksen ruumiista ja siitä kuinka olemme jokainen tämän ruumiin jäsen. Ts. tämä mitä suurimmassa määrin mielestäni puhuu sen puolesta että kutsumus on jotain, mitä kristitty voi toteuttaa siinä jokapäiväisessä elämässä, joka hänelle kullekin päivälle on annettu.

    Minusta on hieno ja hyvin lohdullinen tuo Paavalin avaus Room. 12-luvun alussa: ”minä Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehota teitä..”. Siinä vedotaan siis Jumalan armoon meitä kohtaan..Ei meidän kykyihin tai laadullisiin ominaisuuksiin..Eli minä tällaisena kelvottomanakin ja mitan täyttämättömänä (ainakin Pyhän Jumalan edessä) hänen armahtavaan laupeuteen nojautuen saan toteuttaa hänen kutsumustaan..Olivat ne minun tekemät palvelut, rukoukset, auttamiset, jne..sitten kuinka vajaita, pieniä, vähäpätöisiä ja epätäydellisiä tahansa, niin Kristuksen työn tähden ne voivat olla suureksi siunauksesi, kuten ne pienen pojan eväät, jotka riittivät yli 5000:lle kun ne saivat mennä Jeesuksen käsien kautta.

  8. cetalena Artikkelin kirjoittaja

    Palautan liisan kommentista osan. Jos olisin lyhentänyt (muokannut) sen, olisin samalla hävittänyt siitä merkittävän osan. Nyt se on tallessa ehjänä versiona minua itseäni varten. Tämä oli hyvin tärkeää minulle:
    ”Ajattelen niinkin., että kun Pyhä Henki on meissä, meissä kasvaa Hengen hedelmä. Se ei ole mitään meistä lähtöisin olevaa, vaan Jumalan vaikutusta meissä. Olemme valkeus ja suola tässä maailmassa, Hänen valkeutensa näkyy meissä Hengen hedelmänä. Siinä on jotain Hänestä itsestään.

    Itse emme sitä edes aina tiedä, ja hyvä onkin, ettemme tiedä tai huomaa. Muut ihmiset sen huomaavat, ja siksi saattavat alkaa etsiä henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen.

    Olemme aina myös kylväjiä, tavalla ja toisella, ja aika harvoin saamme leikata kypsää viljaa. Jotain kasvua saamme joskus nähdä. Se rohkaisee jatkamaan.

    Tarkoitus on varmaankin, että pysymme nöyrinä, suostumme olemaan astioita. Liian paljon on nykyisin erilaista toimintaa, josta joku voi sanoa, että siinä ollaan Jumalan käytössä. Mutta olemme Hänen käytössään siinä, mitä milloinkin teemme, ja missä olemme- – koska Jeesus kulkee edellämme. Mielilauseitani UT:ssa on se, jossa sanotaan, että Jumala vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen, että Hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.”

  9. cetalena Artikkelin kirjoittaja

    Liisa, kiitos kommentistasi. Sen laitoin itselleni talteen. Juuri noin ajattelen minäkin. Minulla on suuri ilo Kristuksen työstä ja lepo. Siitä huolimatta koen olevani haavoitettu noista kovista sanoista, joista mainitsin. En kanna minkäänlaista vihaa enkä kaunaa, mutta joudun suojaamaan itseäni siten etten ole yhteydessä. Olen hiukan arka sen suhteen, kun ymmärrän miten suuri hengellinen valta hänellä on minuun. Ja tämä valta ja arvostus on rakentunut hyvän kautta. Kuitenkin leponi on juuri siinä asemassa mikä minulla on jo Kristuksessa. Minä en suostu ottamaan mitään tätä horjuttamaan, en keneltäkään.
    Lisään vielä. On iso kysymys, muodostuuko joskus viran tai erityisten armolahjojen kautta väärää valtaa toiseen ihmiseen nähden. Näillä alueilla olen tullut araksi ja vetäytyväksi.

Kommentointi on suljettu.