Tästä maanantaista muodostui kuin pyhäpäivä. Olen kuunnellut Evankeliumin opintoyhdistyksen tallentamia puheita. Viimein rohkaistuin kuuntelemaan myös yhden oman puheeni. Aiheena on ihmisen vajavaisuus – Kristuksen täydellisyys.

Puhuin tämän Laukaalla Evankeliumin opintoyhdistyksen Kristus-päivillä. Itselläni oli esityksessä kuvia. Pirttiahon Jaakko tuli avustamaan minua kuvien vaihdossa. Aloituskuvani on tässä

Seuraava kuva oli muistaakseni tämä Kuvia oli useita ja sanoitin jollakin tavoin kuvat, koska tiesin, että vain ääni tallentuu. Puheeni jälkeen Jouko Nieminen korjasi ”asiavirhettäni”, ei toki julkisesti vaan kohdatessamme. Hän muistutti, ettei kulmakivi ole peruskivi, vaan huippukivi. Tiesin, että kulmakivi on huippukivi. Olin luetellut Raamatussa mainittuja kiviä yllä olevan kuvan innoittamana ulkomuistista. Oma epävarmuuteni taitavien opettajien rinnalla sai ja saa minut araksi ja aivan liian herkäksi. Nyt 12 vuotta myöhemminkin koen vielä hämmennykseni kuunnellessani oman puheeni. Kuitenkin:

Jes. 28:16 sentähden, näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä lasken Siioniin peruskiven, koetellun kiven, kalliin kulmakiven, lujasti perustetun; joka uskoo, se ei pakene. (KR1933/38)

Kaikilla meillä oli ja on kirkkaana mielessä keskeinen sanoma – EVANKELIUMI. Olen kiitollinen noista vuosista. Luen Armo riittää -lehtiä silloin tällöin ja kuuntelen opetusta aika-ajoin KF:n sivuilta https://kristitynfoorumi.org/luennotmp3.html. Seuraan myös Evankeliumin opintoyhdistyksen YouTube- kanavaa https://youtube.com/@evankeliuminopintoyhdistys?si=E4WHSTy1qqEXRuKr   Sinne tulee säännöllisesti sisältöä.

Juuri tämä kuvien ja sanan rinnakkaisuus jatkuu kohdallani edelleen – nyt vaikkapa kuvaesityksissäni, jotka valmistelen huolella ajan kanssa. Nykyinen tekniikka antaa paljon sellaisia mahdollisuuksia, mistä en edes uneksinut 10 vuotta sitten. Silti sanoisin, että sisältö on säilynyt koko ajan samalla perustalla.

Päivä kuluu joskus muistellessa.

Ceta

Ef. 2:20-21: Tässä kohdassa selvästikin kulmakivi on huippukivi (Kristus), joka liittää yhteen koko rakennuksen (Jumalan perheen). Olen käyttänyt vuosikymmeniä kirkkoraamattua 1933/-38 ja minulla nousee sanoja ja jakeiden sisältöjä mieleen kuvien yhteydessä tai luonnossa. Koivuniemen raamattuhaulla sitten yleensä etsin kohdan. Artikkeliin liittämäni Jesajan kohta löytyy hausta sanoilla kulmakiv peruskiv laajennetulla haulla. Siioniin laskettu peruskivi, kallis, koeteltu kulmakivi on Kristus. Tämä on se tärkeä asia. Tähän ajatukseni meni puheessani Armo riittää -lehden kansikuvan kiviä katsoessani. Ilman tätä perustaa meillä ei ole yhtään mitään. 

On marraskuinen lauantai ennen isänpäivää. Aamukahvi on juotu. Otin hajamielisenä esiin kuvan puhelimestani. Kuin ohimennen olin nähnyt liiskaantuneen lehden puuna, pysähtynyt ja kuvannut sen. Oli kuva näköjään vielä puhelimessani.

Kun ei ole korkeutta tai koreutta, kauneus jää usein havaitsematta tai katoaa . . .

Tahtoisin etsiä asfalttipuiden kauneutta. Tahtoisin tuoda sen ainutlaatuisena esiin. Syksy on siihen paras aika – marraskuu. Tänään uhraan tähän aamuhetken ja lepään samalla. Niin moni väsyy ja harmistuu pimeyteen, kosteuteen ja värittömyyteen. Minäkin välillä.

Ja kuitenkin: Mitkä värit, mikä sisältö! Kuihtuvakin on kaunis. Alas painunut lehti kuin nousisi ryhdikkäänä puuna. Maahan moneen kertaan poljettu kertoo vielä syvää sanomaa. Joissain psalmeissa teksti puhuu kuin marraskuun äänellä, kuin Suomen pimeimmän syksyn sylistä. Psalmi 22 on yksi näistä. Jeesuksen kärsimyksen eteen voin pysähtyä myös nyt harmauden keskellä. Kevään valon tulviessa se on minulle vaikeampaa. Elän tuolloin luonnon heräämisessä. Kiirehdin kohti kesää.

En varsinaisesti pidä marraskuun kosteudesta ja pimeydestä, mutta en myöskään tahtoisi olla ilman tätä aikaa.

Kehystin tänne asfalttipuun. Ceta

Tämän Armo riittää -lehden 2-3/2016 artikkelin olin laittanut reilu vuosi sitten yksityisenä talteen kotisivulleni. Ehkä olen sen jo julkaissut? Nyt 31.10.2025 sen teen joka tapauksessa.

Elämään kuuluu erilaista ja eri asteista ahdistusta. Useimmiten miellämme sen negatiivisena, ja tahdomme siitä nopeasti eroon. Aina ahdistus ei välttämättä ole yksinomaan huono asia. Jumala voi puhua myös sen kautta. Se voi pysäyttää meitä Jumalan kasvojen eteen.

Ahdistus voi liittyä elämämme normaaleihin asioihin tai niissä kokemaamme epäsuhtaan todellisuuden ja odotustemme välillä. Ahdistuksen syy voi löytyä myös sairaudesta. Kohtaamillamme menetyksillä ja järkytyksillä on oma merkityksensä. Elämäntilanne vaatii kestämistä ja yrittämistä. Surun käsittely saa erilaisen muodon ja toisen ajan.

Ei ole hyvä hengellistää kaikkea. Toisaalta olemme kokonaisuus ja olemme kaikkine asioinemme, vaiheinemme ja elämäntilanteinemme Jumalan käsissä ja hoidossa. Samoin meillä Kristukseen turvaavilla on tieto, että tämä vaiheemme täällä ”kyynellaaksossa” on ajallinen. Ajattomat ja ikuiset asiat ovat perillä.

Kaikesta hengellisestä tiedosta ja niin kutsutusta ”hengellisestä kasvusta” huolimatta, nämä omat taustamme ovat jäljellä. Ne voivat vaikuttaa hyvää, mutta myös päinvastaista. Masentuneina, väsyneinä tai kivuissamme huomaamme joskus olevamme hyvin onnettomia käytökseltämme. Kuitenkin saamme omistaa myös tämän lupauksen ja lohdutuksen: ”…ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt” (Ilm.21:4). Saamme jättää murheemme Jumalan haltuun. Saamme jättää myös koko oman surkeutemme armahtavan Jumalan haltuun. ”Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen” (1. Piet.5:7).

Voimmeko siis heittää hänen päällensä sellaisenkin murheen, joka syntyy kun tuskastumme, kiivastumme, sanomme vääriä sanoja yhä vielä, pitkään uskossa oltuamme? Miksi meistä, minusta, ei tule hyvää tai vahvaa tai menestyjää?

Itselleni on tullut rakkaaksi oman elämäni kipujen kautta Heprealaiskirjeen kohta: ”Älkää olko vaelluksessanne ahneita; tyytykää siihen, mitä teillä on; sillä hän itse on sanonut: ’En minä sinua hylkää enkä sinua jätä’.” (Hebr.13:5.) Uskoisin, että tämä on osoittamassa tietä oikeaan suuntaan. Meistä on tarkoitus Jumalan lapsina tulla riippuvaisia Taivaallisesta Isästämme. Meistä on määrä tulla pieniä, mutta uudella tavalla näkeviä, kiitollisia ja eteen päin katsovia. Katseemme ei kohdistu enää niin paljon omiin tekoihimme tai saavutuksiimme, vaan Hyvään Paimeneen rinnallamme.

Jumala ei jätä meitä. Ainakin minussa on riippunut pelko liittyen hylkäämiseen. Olen ajatellut alitajuisesti, että minun pitäisi olla jotenkin näkyvällä tavalla hyödyllinen ja sitten voin luottaa Jumalan rakkauteen. Jumala on kuitenkin uskollinen itsensä tähden. Hänen oma rakkautensa kohdistuu aina juuri heikkoon, avuttomaan ja tarvitsevaan.

Me katsomme Kristukseen meille annettuna lahjana. Hän kärsi puolestamme. Hän tuli ihmiseksi tähtemme. Hän tuli myös puhumaan ne kalliit sanat mitä on talletettuina evankeliumeissa. Itse ajattelen, että on hyvä osata ulkoa edes joitakin Jeesuksen sanoja: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä.” ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille.” ”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.” 

Jumala kuulee meitä Kristuksen tähden.
Yksi osa kristityn kilvoitusta on siinä, että opimme rauhoittumaan ja kyselemään Jumalan tahtoa rukoillen ja sanan kautta. Kun rukoilemme, niin kyseessä on tällöinkin lahja, ei suoritus. Nimittäin Jumala, Isä, kuulee meitä Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, tähden. Meitä ei kuulla monisanaisuutemme tai rukousasentomme tähden, ei edes rukouspaikan vuoksi. Emme tee tietä rukoukselle pitkäkestoisen ylistyksen kautta. Meitä ei kuulla sen vuoksi, että ikään kuin ensin tyhjentyisimme jostain muusta. Ei, meitä kuullaan Jeesuksen tähden.

Vanhassa testamentissa on peräti 22 jakeessa mainittu sana ”armoistuin”. Se liittyi aina Kaikkeinpyhimpään, Jumalan läheisyyteen ja syntien anteeksisaamiseen. Kun Jeesus kuoli, temppelin esirippu repesi. Meillä on pääsy näin pyhimpään. Tätä tarkoitan, kun sanon, että Isä kuulee meitä Poikansa tähden.

”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä, osoittaaksensa vanhurskauttaan, koska hän oli jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit” (Room.3:23-25).

Rukouksessa menemme kuin armoistuimen äärelle. Oikeastaan olemme aina Jumalan kasvojen edessä Jeesuksen uhrin ja lahjavanhurskauden tähden. Aloittaessani rukousta, muistutan itseänikin Kristuksen sovitustyöstä ja syntien anteeksi saamisesta Kristuksen ansiosta.

Rukouksessa on kyse yksinkertaisesta asiasta. Se on kuin lapsen puhetta Isälle. Se on ”Abba”-puhetta usein yksinäisyydessä. Tarkoitan tällä sitä läheisyyttä ja valmistautumattomuutta, mitä rukous usein on. Rukouksessa voi olla tunnetta, mutta siinä ei tarvitse olla muuta kuin kääntyminen Jumalan puoleen asioissamme. Jumalan rukousten kuuleminen tai niihin vastaaminen ei riipu meidän tunteistamme. Hän kuulee meitä Kristuksen tähden.

Hädässä saamme turvautua Jumalan rakkauteen ja armoon Kristuksessa. Rukouksesta tulee osa elämäämme. Se kiinnittyy arkeemme. Siinä emme käske Jumalaa. Me anomme, kiitämme, kysymme, olemme yhteydessä ja lähellä. Välillä me kipuilemme ja jopa epäilemme rukoushetkissämme. Usein saamme huomata, ettei Jumalan vastaus ole sitä mitä odotimme. Se myös saattaa viipyä.

Rukoukseen voi liittyä myös ahdistusta ja huolta. Saatamme yhä uudestaan viedä samaa sydämellämme olevaa asiaa Jumalalle. Ajattelen, että sekä asiamme, että me itsekin olemme kuin hyvän ja luotettavan Jumalan sylissä. Entä kun vanhenemme? Keskittymiskykymme ehkä heikkenee entisestään. Uskon, että yhä enemmän katseemme kääntyy siihen, että Kristus on meille lahja. Voimme pyytää sitä, että saisimme olla häneen liitetyt. Kun vain olemme Kristuksessa, meiltä ei puutu mitään. Saamme pyytää kaikkeen tarvittavaan Jumalalta voimia. Hän tietää mikä on tarpeellista, ja mikä on hyödyllistä.

Kirjoitus on julkaistu myös Armo riittää -lehdessä numero 2-3/2016
Ceta Lehtniemi

Tänään kuljin kameran kanssa pitkään itsekseni saaressa. Oli alkuilta. Aurinko valaisi puiden latvukset. Päästyäni pienen matkaa kohti matalikkoa rannalla olevan risukon lähelle, pysähdyin kuin vaistomaisesti kuuntelemaan. Peukaloisen naksuttelu kuului, mutta näin vain kahdesti pienen vilauksen linnusta. Kas, lepän runkoa myöten kiipesi puukiipijä. Ihana hetki – ei yhtään kuvaa.

Jatkoin matalikon reunustaa pientä polkua myöten. Kuulin jotain hentoa, outoa linnun ääntä. Pysähdyin. Harmi, ettei putki ollut valmiina, kun pikkutikka lähti lentoon muutaman metrin päästä. Samassa jokin vaalea lintu lensi vasemmalla pääni yläpuolella. Suuntasin putken ylös oksalle, mihin lintu jäi hetkeksi. Laitoin ”sarjatulen” soimaan. Kameran näytöltä vasta tunnistin pyrstötiaisen. Muutaman linnun parvi kiirehti pois lennähdettyään puiden yläoksilla. Sain tunnistuskuvan.

Otin vielä joitain ruskakuvia ja palasin mökkiin. Hemmottelin itseäni vielä menemällä maisemakalliolle katsomaan auringonlaskua. Mukaan otin kameran ja puhelimen. Otin varoiksi myös otsalampun. Tosin vain yhden kerran olen unohtunut niin pitkäksi aikaa ihailemaan illan sävyjä, etten ollut löytää polkua takaisin mökille. Nyt oli taivas niin vaalea, ettei lamppua tarvinnut.

Nämä viimeiset tunnit täällä meren saaressa ovat olleet levolliset ja kauniit. En tarkoita ainoastaan luontoa. Minussa on tapahtunut jotain. Jokin puristus ja kiristys on poissa. Jo aamulla oli jokin muuttunut ja täällä saaressa muutos on jatkunut.
Kamina pitää pientä huminaa, hehkuu aivan hiukan. On aika mennä nukkumaan.

Ceta

Kirjoitan asioista, jotka ovat pyörineet mielessäni pitkään jossain taustalla. Mieluiten toki keskustelisin aihepiiristä, mutta en jostain syystä osaa etsiä tähän keskustelukumppania tai useampaa henkilöä avaamaan aihepiiriä.

Kristitty tai sanoisinko tässä yhteydessä uudestisyntynyt Kristukseen uskova henkilö on saanut Pyhän Hengen, Kristuksen Hengen sisimpäänsä. Kyse on armon Hengestä, jonka hedelmät ovat hyviä elämässä. Raamatussa annetaan myös selvästi ymmärtää, että totuus, hyvä järjestys sekä nöyryys liittyvät Pyhän Hengen vaikutuksiin sekä myös siihen miten Jumala saa hoitaa ja ohjata yksilöä tai seurakuntaa.

Henkien erottamisesta sanon jonkun ajatuksen. Jeesus lähetti opetuslapset saarnaamaan tai julistamaan evankeliumia. Myös meidät Jumalan omat on lähetetty tähän tehtävään tavalla tai toisella, ainakin olemaan lähimmäisenä. Evankeliumia on välillä seurannut voimakkaat merkit. Näistä kerrotaan yhteyksissä, joissa evankeliumia julistetaan siellä missä se on uusi asia. Riivaajatkin tottelevat Jeesus -nimeä ja lähtevät pois riivatusta henkilöstä.

Jeesuksen ja opetuslasten luo tuotiin joitain ihmisiä, joista sanottiin, että saastainen tai mykkä henki vaivasi heitä. Oikeastaan näissä yhteyksissä ei puhuttu mitään henkien erottamisesta. Yksi poikkeus saattaa olla kohta, missä tietäjähengen vallassa ollut nainen seurasi Paavalia, joka käski Jeesuksen nimessä hengen lähteä naisesta. Lähipiiri oli yleensä havainnut, että jonkin henkilön käytös oli muuttunut sellaiseksi, että jokin ”saastainen henki” hallitsi ihmistä. Näissä esimerkkitapauksissa kyseessä oli luullakseni pitkäaikainen hengen vaikutus.

Henkien erottamisen tai ehkä oikeammin arvioimisen lahjaa tarvitaan, jotta julistus Kristuksesta ylipäätään etenisi kirkkaana ja selkeänä. Samoin seurakunnissa on kaikkien vähintään omassa mielessään syytä arvioida puheita, lauluja ja muuta toimintaa. Yksi peruste voi olla siinä korottaako puhe Kristusta vai puhujaa itseään, onko armo vai ihmisen suoritus pääosassa.

1Kor. 3:11 Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus.
Gal. 1:6 Minua kummastuttaa, että te niin äkkiä käännytte hänestä, joka on kutsunut teidät Kristuksen armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin,
Gal. 1:7 joka kuitenkaan ei ole mikään toinen; on vain eräitä, jotka hämmentävät teitä ja tahtovat vääristellä Kristuksen evankeliumin. 

Nyt on kirjoitettu eksorkisteista ja eksorkismista aika paljon. Korostus on usein siinä, että toiminnan tulisi tapahtua piispojen hyväksymänä, ja kristittyjen tulisi olla kokeneita ja koulutettuja. Ja aina useampi henkilö olisi mukana rukoilemassa, kun henkiä käsketään pois. Lisäksi olen nähnyt ajatuksen, että henkilö (usein ei uskossa oleva) on antautunut jonkin pahan johdettavaksi. Tätä kuvaa en löydä Raamatusta enkä voi ymmärtää sitä käytännönkään valossa. Eksorkismin mallina on katolinen kirkko virkoineen ja traditioineen, ei niinkään esim. Uuden testamentin kirjeet.

Raamatussa mielestäni puhutaan enemmänkin siitä miten ihminen on eksyvä hengellisissä asioissa. Samoin Saatana eli persoonallinen paha on eksyttäjä, jopa parhaimman hyvän ”matkija”. Olen tavannut useita uushenkisyyteen mukaan menneitä henkilöitä. Kaikki ovat omasta mielestään etsineet jotain hyvää joko omaan elämäänsä tai läheisensä elämään. Näin ainakin on ollut aluksi, myöhemmin jokin lumous tai sidos on ehkä johtanut eteenpäin ja syvemmälle.

Samoin varmaan moni kristitty on mielestään seurannut oikeaa Kristusta, vaikka onkin eksynyt väärään. Kummassakin tapauksessa järkytys on suuri, kun oikea asianlaita paljastuu Jumalan armosta. Tahdomme auttaa, mutta miten sen teemme?

Karismaattinen parantaja on toiminut ehkä aivan samassa hengessä kuin henkiparantaja saattaessaan ihmiset tärisemään ja kaatumaan lattialle? Jumala voi jossain vaiheessa paljastaa henkilölle itselleen minkä hengen vaikutuspiirissä hän on ollut. Apua ihminen toki tarvitsee vapautuakseen, mutta usein apu voi olla arkista ja tervettä lähimmäisyyttä ja perusteisiin keskittyvää kristinuskoa. Apu voi löytyä myös terveysalan ammattilaisilta.

Kun on kokenut jotain hengellisesti todella harhauttavaa, voimakasta ja pahaa, ihminen saattaa toipua parhaiten juurtumalla rauhallisesti Kristukseen ja tavalliseen arkeen. Ystävän kanssa ulkona retkeily tai yhteinen ehtoolliselle osallistuminen saattaa olla mitä parhainta apua. Samoin ajattelen, että melko säännöllinen lyhyt hetki Raamatun äärellä ystävän tukena on oikea tapa auttaa. Kestävyys ja rakkaus sekä rukouksin että rinnalla ollen on minusta tärkeintä. Selkeää perusevankeliumia, sanomaa Kristuksen sovituskuolemasta ristillä ei voita mikään.

Itse olen vuosikymmenten aikana yhden kerran sattunut kristilliseen tilaisuuteen, jossa kristitty osallistuja yhtäkkiä meni pyytämättä rukoilemaan erään sairaan nuoren puolesta ja joutui itse hengen temmottavaksi. Tilaisuudesta vastuussa oleva henkilö sai Jumalalta tarvittavan viisauden asian oikein hoitamiseksi. Niin, tässä tilanteessa voisimme käyttää sanoja ”ajoi ulos henget Jeesuksen nimessä”. Jumala ei päästänyt tätä ilmeisesti ylpeyden ja omavoimaisuuden vallassa olevaa kristittyä laittamaan kättään henkisesti sairaan nuorukaisen päälle.

Ylpeys tai itsensä korottaminen voi johtaa väärän hengen yhteyteen. Raamattu ei turhaan korosta nöyryyttä, oikeanlaista särkyneisyyttä ja hengellistä köyhyyttä, jossa jäädään Jumalan varaan. Armolahjoja voi pyytää ja tavoitella, mutta ei saisi väärällä tavalla hakea tai tavoitella merkkejä ja voimavaikutuksia. Oman tehtävän tai osan pienuutta tai suuruutta ei ehkä ole hyvä mitata millään tavoin.

Jumala katsoo jokaisen puoleen, joka kääntyy tarpeineen Hänen puoleensa. Kun lähimmäinen tai kristitty itse on hädässä, niin saamme Jeesuksen tähden rukoilla aina Isää. Saamme lausua kiusattuna ääneen nimen Jeesus tai sanoa: ”Jeesus on Herra”. Ehkä vetäydymme yksinäisyyteen rukoilemaan ajatuksella hiljaisella äänellä Isä meidän -rukouksen.

Juuri eksorkismiin liittyen olen kovin eri linjoilla kirjan kanssa, jota olen yrittänyt lukea oppiakseni siitä. Kirja jäi kesken yritettyäni lukea sitä lähes vuoden ajan. Jätin merkin kirjan väliin luettuani vain alle puolet kirjasta. Näin on hyvä tehdä joskus.

Minulle kirjassa suunnattoman monta kertaa toistettu sana eksorkismi tai eksorkisti ohjaa ajatukset kirkolliseen henkien manaajaan. Samoin tulen levottomaksi, kun lukuisia kertoja lähes mantran tavoin korostetaan kristityn kokeneisuutta ja koulutusta. En tiedä mistä tämä jatkuva koulutuksen korostus nousee. Minkä tahon hyväksymistä tällä haetaan? Haetaanko tässä kirkollisten johtajien ja valtaa pitävien hyväksyntää? Samoin tuntuu tarpeettomalta kuvata tarkasti eri asteita kuinka henki on päässyt vaikuttamaan ihmiseen tai tunkeutumaan ihmisen sisään.

Uuden testamentin kokonaisuus näyttää hengellisen todellisuuden ja vastuun toisin. Se ei tuo esille minkäänlaisia henkien manaajan virkoja, joita kirjan mukaan oli varhaisessa kirkossa paljon enemmän kuin diakonin virkoja.

Seurakuntien sanoman tulisi keskittyä Jeesuksen Kristuksen sovitustyöhön ja Kristukseen juurtumiseen. Valvominen opetuksessa ja elämässä kuuluu jokaiselle kristitylle suurimman vastuun ollessa kirkoissa ja seurakunnissa virallisesti opettavilla. Palvelu on kuulunut aina kristittyjen seurakuntiin olennaisena osana ja muullakin tavoin heikoista huolehtiminen, myös uskossaan heikkojen tukeminen.

Kristityt liikkuvat kaikkialla ihmisten parissa sisimmässään Pyhä Henki. Kun Jumalan Henki johdattaa ja paljastaa vääriä asioita tai väärän hengen vaikutuksen itsestä tai toisesta henkilöstä, niin kristitty saa pyytää Jumalan ohjausta ja toimia aralla tunnolla ja silti rohkeasti. Usein mieleen nousee vaikka kysyä toiselta juuri oikea kysymys, mikä avaa mihin tämä on joutunut sidoksiin. Tai itse saa vastaanottaa tällaisen kysymyksen. Ja irtisanoutuminen väärästä hengestä (usein väärästä opista) tapahtuu luontevasti ja jopa kiitollisuutta tuntien.

Olen itse pyytänyt lukuisia kertoja esirukousta, samoin ystäväni minulta. Ei ole tarkoitus toimia yksin vaan yhteydessä muihin, mutta tällöinkin kristityn vapaudesta käsin.

Ceta

1. Luku ”Kunnian tie vai ristin tie?”.

Vanha hartauskirjoitukseni

Jes. 53: 5: … hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.

Heinäkuinen luonto kutsui seuraansa kauneudellaan ja puhutteli hiljaista kulkijaa. Mietin hengellisiä asioita ja katselin Luojan tekoja. Kesämökin lähellä kasvaa kookas villiruusu. Sen ympärillä on korkeaa heinikkoa. Kurjenkellot alkoivat kukkia ruusun juurella.

Katsoin yhtä mutkalle taipunutta, maahan painunutta kurjenkelloa. Se oli muun kasvillisuuden lähes peittämänä. Kohotin sen pystyyn ja näin elävän, maahan asti taipuneen ruusunoksan siinä vieressä. Tuin kurjenkellon tähän. Siinä olivat ruusun okaat ja tähän varteen tukeutunut kellokukka aivan lähekkäin.

Tänä aikana on niin paljon sellaista, mikä saa kasvamaan maata pitkin ja tukahtumaan. Kuitenkin Kristus alentui tähtemme. Hän kumartui riittävän alas, ’maahan asti’, kuten ruusun oksa. Hän otti kantaakseen syntimme, taakkamme ja meidät samalla. Näin voimme pysyä pystyssä ja valveilla. Mikään ei voi meitä tukahduttaa, kun pysymme Hänessä.

… ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut

Juuri Kristuksen haavat antavat meille käsittämättömän ja koskettavan rauhan ja levon. Tämä on syvää yhteyttä Jumalaan. Se on jotain, mikä ei häviä olemattomiin, vaikka tämä fyysinen olemuksemme kärsii vielä vaivoja, kipuja ja ahdistuksiakin. Olemme liitetyt iankaikkiseen Jumalaan todellisella tavalla Kristuksen haavojen tähden.

Huomaan itsekin yhä vaan selvemmin, ettei minulle oikeasti jäisi mitään uskolle tärkeää jäljelle, jos Jeesuksen ristin sovitustyö otettaisiin pois. Tai jos siitä tehtäisiin vain kuin alku ”varsinaiselle uskonelämälle”. Kuinka opettavaista on ollut kokea itsekin ahdistusta, hätää, uupumusta ja hylkäämisen pelkoa, joskus ihan kipuun saakka. Näin voin myös omasta kokemuksestani käsin ymmärtää mikä on keskeisintä. Jos aito evankeliumi hävitetään, ei jää mitään annettavaa hengellisessä hädässä olevalle. Ei jää ajallista eikä iankaikkista apua.

Vain Kristuksen ristin työllä on merkitystä. Olemme haavoitetun turvissa. Olemme syvästi hoidetut.

Ceta Lehtniemi

Samoin ”kristillisyyteen” on tullut viime vuosina mukaan sellainen ajatus, että Jumala on rakastava Isä joka tapauksessa. Jeesuksen ristinkuolema selitetään uhriksi ainoastaan siinä mielessä, että Jeesus joutui väkivallan uhriksi. Golgatan työtä ei täten liitetäkään sovitukseen ja syntien anteeksiantamiseen. Uskonnollisuus osittain kristillisin termein korvaa näin aidon Jumalan vaikuttaman uskon. Ainoastaan Jeesus ilmoittaa meille Isän, Raamatun Jumalan. Vain uudestisyntymällä Jumalan lapseksi Jeesuksen sovitustyön kautta, meillä on Isä Taivaassa. Saamme lapseuden Hengen sisimpäämme.

Kuitenkin kutsuessamme Jumalaa läheisesti Isäksi, muistamme samalla Hänen äärettömät ja meille täysin käsittämättömät ominaisuutensa. Pyhyydessä ja vanhurskaudessa Jumala on kaukana meistä ja silti Hän on astunut meitä niin lähelle, että Jeesuksessa tuli ihmiseksi, yhdeksi meistä.

Kuinka käsittämätöntä onkaan se, että meille Kristuksen sovitustyön kautta lahjoitetaan täydellinen vanhurskaus. Nämä ovat pienelle ihmiselle niin suuria ja ihmeellisiä asioita. Nyt markkinoidaan joka käänteessä niin sanottua Isän rakkauskirjettä. On tärkeää tietää, että Jumala on rakastava Isä. Kuitenkin mennään hyvin lähelle harhojen ilmoittamaa jumalakuvaa, jos vaietaan siitä, että ihmistä kutsutaan parannukseen. Kukaan ei kestä pyhän Jumalan edessä ilman syntien sovitusta, ei yksikään ihminen.

Isä Uudessa testamentissa

Kirjeiden tervehdyksissä on useinkin: Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta! Tuo jae esiintyy tuossa muodossaan seuraavien kirjeiden alkupuolella:

Room.; 1Kor.; 2 Kor.; Gal.; Ef.; Fil.; Filem.

Näkee helposti, että on kyse nimenomaan alkutervehdyksestä. Tästä on varmaan tullut tuttu puhujan aloitus: ”Armoa ja rauhaa!” Sanonkin sen nyt täydellisenä myös teille lukijoilleni: ”Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!” Tuo kuulosti melko juhlalliselta. Kuitenkin meillä esiintyy Raamatussa hyvin läheinen sana tarkoittaen Isää. Se sana on ABBA. Se on aramean kieltä ja ilmaisee likeistä jumalasuhdetta, jolla ei ole vastaavuutta VT:ssa.

Jeesus käytti tätä Abba-sanaa.

Kerään tähän yhteyteen joitain niistä kohdista, joissa esiintyy sana ”Abba” Jeesuksen puheessa:

Jeesuksen opettamassa rukouksessa aloitamme: ”Rukoilkaa siis te näin: Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi.” (Matt. 6:9)

Matt.11:25 kuuluu: ”Siihen aikaan Jeesus johtui puhumaan sanoen: ’Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille’.”

Getsemanessa Jeesus rukoili ja sanoi: ”Abba, Isä, kaikki on mahdollista sinulle; ota pois minulta tämä malja. Mutta ei, mitä minä tahdon, vaan mitä sinä!” (Mark.14:36).

Golgatan ristillä Jeesus huusi: ”Ja Jeesus huusi suurella äänellä ja sanoi: ”Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni”. (Luuk.23:46).

Gal. 4:6: ”Ja koska te olette lapsia, on Jumala lähettänyt meidän sydämeemme Poikansa Hengen, joka huutaa: ”Abba! Isä!” Paavali liittää myös kreikan ”isää” merkitsevän sanan aramealaisen ABBA sanan perään: ”Abba! Isä!”

Omakohtaista Isän turvallisesta sylistä

Ceta Lehtniemi

”Se on täytetty”

Kun Jeesus kuoli ristillä, kaikki täytettiin. Mitään ei jätetty meidän varaamme. Ehkä juuri siksi: ”Mitään ette voi ilman minua tehdä”. Tahdon levätä kaikista vaatimuksista.

Mietin tänään Pietaria, joka kielsi edes tunteneensa Jeesusta. Noin seitsemän viikon kuluttua hän oli johtamassa seurakuntaa vaativissa oloissa. Hän sai tehtävän ylösnousseen Herran rakastavan katseen alla. Ei kerrota mistään erityisestä antautumisesta tai katumuskamppailusta. Hänen Herransa tiesi ja tunsi kaiken. Ja tehtävä sekä voima tuli täysin Herralta Jeesukselta Kristukselta.

Usein kirjoitetaan monisanaisesti ihmisen parannuksen teosta, tuntemuksista ja saavutuksista. Joskus se vaan tuntuu niin turhalta. Tänään on päivä, jolloin kaipaan vaan saada ihmetellä Jumalan tekoa Golgatan keskimmäisellä ristillä. ”Se on täytetty”, kaikki on täytetty.

Ceta