Cetan sivut

Sain viipyä lokakuun alussa viikon Lapissa. Olen katsonut kuvia runojeni yhteydessä ja ilman. Ihmettelen omia tekstejäni. Niissä näkyy ainakin kolme kaipausta. Nämä ovat: lepo, avarat näkymät (myös sisälleni) ja Jumalan Isän äänen kuuleminen. Tämä kaikki yhdistettynä kauneuteen tuo mieleeni unelmia uudesta luovuuden jaksosta.

Tein myös kuvakirjan matkastani. Ajattelen katsovani kirjaa hiljakseen kotona. Tämä oli ensimmäinen asia, mitä tein uudella tietokoneellani. Se on nyt otettu käyttöön. Toivon, että sydämen silmät ja korvat avautuisivat. Usein juuri levon ja turvallisuuden kautta kohoaa luovuus ja halu tehdä jotain kaunista.

En muuten ihmettele lainkaan sitä, että kaikki on luotu Kristuksen kautta ja että hän on Elämä ja Valo. Kristus luo uutta myös minussa. Athanasios on kirjoittanut: ”Koska kaikki mikä on luotu, on luotu Kristuksen kautta, ja koska ihmisen uudistuminen on myös luomistyö, tämä tehtävä kuuluu Kristukselle. Samoin Kristus, joka oli alkutilassa ihmisten elämä ja valo, voi palauttaa tämän kadotetun olotilan, koska hän itse on Elämä.” Pyhä Henki johdattakoon minua luovuuteen ja lepoon Kristuksessa ja avatkoon sanoja ja näkymiä Isän sydämeltä, eikä ole mitään kiirettä. Nimittäin tällä ”retriitillä” ei ole aikataulua. Näihin omiin hiljentymishetkiini otan mukaan oman pikkukirjani Jeesuksen sanoista https://cetalenan.fi/2022/03/28/jeesuksen-sanoja-kirjanen/

Eikö kuulosta ihan hyvältä suunnitelmalta? Ceta

Suomessakin esiintyy käsitystä, että pyhäpäivää tulisi kristittyjenkin viettää lauantaina, sapattina, kuten juutalaiset ja messiaaniset juutalaiset tekevät. Tähän asiaan otan joitain ajatuksia. Lisäksi pohdin hiukan Nikean kirkolliskokoukseen liittyvää, koska asia on ajankohtainen tulevan juhlavuoden vuoksi, myös sen herättämän rajun vastustuksen tähden.

Minulla on kesken Adolf Shaphirin heprealaiskirjeen selitys, kirjoitettu 1800 -luvun lopussa. Kirjoittajan käsitys oli, että heprealaiset uskottuaan Jeesukseen joutuivat pois synagogasta ja temppelipalveluksesta, tulivat siis karkotetuksi. Eli kirje olisi kirjoitettu ennen temppelin hävitystä (v.70). He alkoivat kokoontua sunnuntaiaamuna, Herran ylösnousemuspäivänä, Herran päivänä. Ja heprealaiskirjeen lohtu on siinä kuinka paljon suurempi on Kristuksen uhri ja hänessä saatu anteeksianto kuin temppelipalveluksen uhrikäytännöissä toteutettava, joka sekin oli luonnollisesti Jumalan antama (löytyy 3. Moos.). Eli heprealaiset menetettyään yhteyden synagogaan, saivat iloita ja lohduttautua siitä mitä he omistivat Kristuksessa.

https://raamattuajassamme.fi/sankamo-sunnuntai-on-herran-paiva/

Auringon päiväksi (sun-day) sanottuna päivänä meillä on kaikkien samassa paikassa, kaupun­geissa tai kylissä asuvien yhteinen kokous, jossa luetaan Apostolien muis­telmia tai profeetallisia kirjoja siinä määrin kuin aika riittää. Kun lukija on lopettanut, ko­kouksen johtaja rohkaisee kaikkia seuraamaan näitä hyviä opetuksia. Sitten me nou­sem­me yhdessä seisomaan ja rukoilemme palavasti. Kuten edellä sanoimme, rukouk­semme jälkeen leipä, viini ja vesi tuodaan esiin, ja kokouksen johtaja lausuu taivasta kohti pyyntörukouksia ja kiitosrukouksia parhaan kykynsä mukaan. Kansa vahvistaa tämän sanomalla ”aamen”. Kiitosrukouksin siunatut aineet jaetaan jokaisen nautit­tavaksi. (1. Apol. 67.)

Auringon päivä (Sunday) oli roomalaisessa maailmassa tavallinen työpäivä, joten juuri tämän vuoksi kristittyjen oli pakko kokoon­tua hyvin varhain – ennen auringonnousua.

Näemme jo Uudesta testamentista, että sunnuntai oli kristityille pyhä päivä. Paavali kirjoittaa Korintin seurakuntalaisille, samoin kuin kaikille Galatian maakunnan seurakunnille, että ”…kunkin teistä on aina sapatin jälkeisenä päivänä pantava syrjään rahaa sen mukaan kuin hänellä on varaa..” (1. Kor. 16:2.) Sunnuntaina seurakunnat siis keräsivät kolehdin – silloin oltiin yhdessä koolla Her­ran aterian vietossa.

Apostolien teoissa kerrotaan, kuinka ”sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päi­vänä, kokoonnuimme murtamaan leipää”. (Ap. t. 20:7–12.) Leivän murtamisen yhteydessä koolla oleva seurakunta kuunteli Paavalin pitkää saarnaa. Ilmestyskirjassa kerrotaan, että Johannes sai ilmestyksensä juuri ”Herran päivänä” (Ilm. 1:10).

Nikean kirjolliskokouksessa v.325 vakiinnutettiin sunnuntai lepopäiväksi koko läntiseen kristilliseen maailmaan. Tämä päivä tai päivän aamuhetki oli ollut seurakuntien kokoontumispäivä jo varhain (näissä oli taustoiltaan pakanoita ja juutalaisia). Ei meidän kenenkään tarvitse pyhittää lepopäivää pakanallisille jumalille tai menoille, vaikka sen nimi olisikin meillä sunnuntai. Sisimmässämme tiedämme tämän. Ja vaikka valtion ja kristillisten kirkkojen yhteys on tuonut sekä huonoja että hyviä asioita, voimme silti nähdä Jumalan myös historian Jumalana.

Nikean kirkolliskokouksen paremmin muistettu asia liittyy Areiokseen. Hän väitti, että Poika, Kristus, on luotu eikä siten samanarvoinen kuin Isä Jumala. Kokouksessa Areios tuomittiin harhaoppiseksi. Raamatun pohjalta muotoiltiin kristillinen kolminaisuusoppi: ”Jumala on kolmiyhteinen – Isä, Poika ja Pyhä Henki. Kolme persoonaa, mutta vain yksi Jumala.”

Sama taho, joka vaatii tooran täydellistä noudattamista, vaatii myös irtisanoutumista Nikean kirkolliskokouksesta ja sen jälkeisestä kirkkojen teologiasta. Pyritään restauraatioon ja kristillisten ja messiaanisten kirkkojen yhdentymiseen ennen Jeesuksen toista tulemusta (tai paluun mahdollistamiseksi). Kirjojen nimet ovat ”Uskonnollisuuden syövän hävittäminen” ja ”MAP VALLANKUMOUS, Antikristus paljastetaan”. Kirjoittaja on  piispa, tohtori Dominiquae Bierman.

Lainaus: ”Uskonnolliset kristityt ovat myös korvanneet Jumalan sanan haluamillaan tulkinnoilla kuolemanvaarallisista Nikean kirkolliskokouksen tulkinnoista alkaen. Tämä kokous erotti kristityt uskon juutalaiselta perustukselta 300-luvulla julistamalla Tooran ja pyhät kirjoitukset pätemättömiksi ja korvaamalla ne uudessa muodossa nimellä ”Vanha testamentti”. Tämän kokouksen vahvistamaa teologiaa kutsutaan korvausteologiaksi ja sille rakennettiin kirkon oppi. Tämä teologia, niinkuin kaikki uskonnollisuus tekee, on aikaansaanut miljoonien juutalaisten murhat, jotka on tehty Jeesuksen Kristuksen nimessä.” Kyseessä on karismaattinen naispiispan johtama liike, joka hämmentää kristittyjä jo monissa maissa. Suomi ei ole poikkeus.

Palaan lepopäivään ja käskyihin. Mitä tulee käskyyn ”Muista pyhittää lepopäivä”, siihen kuten muihinkin käskyihin antaa Per Wallendorf hyvän ohjeen: ajattele käskyn antajaa, Jumalaa, käskyn takana. Ymmärrät silloin, että käsky on annettu rakkaudessa ja ihmisen itsensä parhaaksi.

Juutalainen ajattelee pelastusta lain täydellisen täyttämisen kautta. Hänelle käskyn sisältö on itse käskyn kirjaimellisessa suorittamisessa. Jeesus moitti tästä fariseuksia. Paavali myös varoitti seurakuntia lähtemästä lain suorittamisen tielle, johon liittyi myös juhlapyhien tarkka noudattaminen. Kirjoituksessani ”Te olette alhaalta, minä olen ylhäältä” pohdin vähän samoja asioita, jotain mikä liittyy lain täyttämisen mahdottomuuteen. Judaismi ja lain täyttämisen vaatimukset järkyttävät sisintäni. Samoin minua järkyttää juutalaisten kohtalo nyt ja historiassa. On järkyttänyt itkuun asti. Elän syvissä ristiriidoissa, kun nousee lakiin perustuvia messiaanisia uskonliikkeitä.

-Johtopäätökset: Mitä on osallisuus kolminaisuudesta?

Seuraavassa lainauksessa huomaa kaikuja kirkon uskontunnuksista. Kirjassa oleva lainaus on peräisin Athanasiokselta. ”Koska kaikki mikä on luotu, on luotu Kristuksen kautta, ja koska ihmisen uudistuminen on myös luomistyö, tämä tehtävä kuuluu Kristukselle. Samoin Kristus, joka oli alkutilassa ihmisten elämä ja valo, voi palauttaa tämän kadotetun olotilan, koska hän itse on Elämä. Koska Kristus oli Jumalan oma ja ainosyntyinen Poika, vain hänen kauttaan ihmisistäkin voi tulla jälleen Hänen lapsiaan. Kun synnin tähden Jumalan kuva menetettiin, meidät uudistetaan nyt Kristuksen mukaiseksi, joka on Jumalan olemuksen kuva. Jumalan pelastustyön tarkoitus on, että meidät sovitettaisiin ja palautettaisiin armon ja rakkauden tilaan. Koska Kristus on täynnä Jumalan armoa ja rakkautta (Joh. 1:14; Joh.17:26), yhteydessä häneen me voimme tulla Jumalan armon yhteyteen ja hänen rakastamikseen.”

Chemnitz perustelee sitä, että Kristus oli todellisesti samaa olemusta meidän kanssamme, lihaan tullut. Vain näin Kristus on Välimiehen virassaan meidän vapahduksemme. Tämän kaltaista pohdintaa on joskus teologinen kirjallisuus. Itselleni kirkon ongelma ei olekaan näissä asioissa, vaan muissa.

Lähinnä suren sitä, jos ei pysytä evankeliumissa ja sanassa. Pelkään, että kirkko keskittyy niin virallisiin ”kirkollisiin” asioihin, ettei siihen mahdu uskovien yhteyttä ja elävää uskoa, jota ei osata ilmaista ”oikein”. Samoin kirkon tiivis yhteys kaikkeen muuhun elämänpiiriin voi hämärtää näkemästä useita oleellisen tärkeitä hengellisiä asioita. Elävä Pyhän Hengen synnyttämä usko on joskus kuin häiriötekijä, koska se ei perustu lakiin tai perinnäissääntöihin eikä se ole mieleistä monellekaan taholle. Se on usein outoa omankin kirkon tai kristillisen seurakunnan sisällä.

Olen äärettömän kiitollinen kirkolle Raamatusta KR33/38. Vanha testamentti käsittää juuri tooran ja pyhät kirjoitukset hepreasta käännettyinä. Käytän koko Raamattua ja välillä luen hyviä opetuksia ja selityskirjoja. Pidetään se mikä on hyvää. Eletään Kristuksen lahjoittamassa armossa ja rakkaudessa vapaina – ei orjuuden ikeessä. Myös Nikean uskontunnustukseen voin yhtyä sydämestäni ja vapaasti. Silti uskon saa tunnustaa näinkin lyhyesti: Jeesus Kristus on Herra.

Ceta

Ystävälleni!

Jumalan rakkaus karkoittaa pelon

Tässä asetetaan ikään kuin toisiaan vastaan rakkaus ja pelko. Ei pelkäävää hylätä, vaan sanotaan lukuisia kertoja: Sinua rakastetaan.

Täydellinen rakkaus on aina Jumalalta. Se ei etsi omaansa, se lahjoittaa. Tämä rakkaus on vuodatettu Pyhän Hengen kautta sydämiimme. Jumala on ensin rakastanut täydellisellä rakkaudellaan meitä, kun lahjoitti Poikansa syntien sovitukseksi -meille, sinulle ja minulle.

Viimeisinä aikoina kylmenee useimpien rakkaus. Rakkaus totuuteen joutuu koetteille eksytyksissä ja liberaaliteologiassa. Kyseessä on ennen muuta uskollisuus sanalle, joka on totuus. Mutta samalla koetteille joutuu myös keskinäinen rakkautemme. Tämä koskeekin jo meitä kaikkia.

Rakkaus on täydellisyyden side. Keskinäinen rakkaus on aina todistus myös maailmalle Jumalan rakkaudesta. ’Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen Poikansa’. Paimen rakastaa ja etsii eksynyttä loppuun saakka. Ei Jumalan täydellisen rakkauden yhdysside katkea elämän antajan taholta. Hän on jo näyttänyt armonsa kirkkauden meille Jeesuksessa.

Mikä meille sitten on avuksi meille pelokkaille? Se, että myönnämme puutteemme ja jatkuvan tarpeemme olla yhteydessä Jeesukseen, joka on tie, totuus ja elämä. Anomme sitä, että Jumala sydämiimme vuodattamansa Pyhän Henkensä kautta hoitaa meitä rakkaudellaan, ja että voimme tämän yhteyden ja armon kautta elää omalla paikallamme Jumalan tahdossa levossa ja turvallisina. Tiedämme, että Jumala on ottanut hoitoonsa ja rakkautensa turviin meidät ja Hän tietää pelkomme syyt. Hän poistaa myös pelkojamme, mutta tekee sen oikein ja ajallaan.

Mutta me emme tule koskaan ajassa aivan täydellisiksi rakkaudessa. Me pelkäävät sen kyllä tiedämme ja koemme. Kukaan ei ole ihmisistä täydellinen rakkaudessa. On vaarallista, jos sitä ei lainkaan tiedä. Tällainen ihminen on joutunut väärän rohkeuden ja paatumuksen valtaan.

Me pienet ja paljosta puuttuvaiset pyydämme aina Jumalalta, että Hänen täydellinen rakkautensa saisi tehdä meissä työtään Pyhän Hengen kautta. Elämme näin rauhallisesti Jumalan, Taivallisen Isämme huolenpidossa tämänkin uuden päivän.

Terveisin
Ceta

Psalmit:
104:1 Kiitä Herraa, minun sieluni, Herra, minun Jumalani, sinä olet ylen suuri; valkeus ja kirkkaus on sinun pukusi. 
104:2 Sinä verhoudut valoon niinkuin viittaan, sinä levität taivaat niinkuin teltan; 
104:3 sinä rakennat salisi vetten päälle, teet pilvet vaunuiksesi ja kuljet tuulen siivillä. 

Olin aamulla heti kuuden jälkeen SUP-laudalla liikkeellä. Kävin ulompana muutaman kilometrin lenkin. Reitti kulki pienen selän jälkeen kahden saaren välistä kohti paikkaa, josta voi jo nähdä aavistuksen ulommasta saaristoväylästäkin.

Tuo valokuva on otettu laudalla seisten muovin läpi. Tunnelma on erikoinen, kun ei kuulu vielä ihmisten ääniä lainkaan. Joku vesilintu on liikkeellä. Kalan tehdessä renkaan, senkin havaitsee eri tavoin, kun itsekin on pinnalla. Matka kulkee kuin pilvien läpi, valo heijastuu monelta suunnalta. Saaristossa yleistyneet laulujoutsenet päästivät kaikuvan fanfaarin, joka särki hiljaisuuden.

Jumalan, Luojan läheisyyden käsitän näinä aamuina. Käsitän sen kauneudessa ja harmoniassa, elollisten kokonaisuudessa ja kaiken toimivuudessa.

104:24 Kuinka moninaiset ovat sinun tekosi, Herra! Sinä olet ne kaikki viisaasti tehnyt, maa on täynnä sinun luotujasi. 
104:25 Merikin, suuri ja aava – siinä vilisee lukemattomat laumat pieniä ja suuria eläviä.
104:26 Siellä kulkevat laivat, siellä Leviatan, jonka sinä olet luonut siinä leikitsemään. 
104:27 Ne kaikki odottavat sinua, että antaisit heille ruuan ajallansa. 

Kun työnnän SUP-lautaa eteenpäin, sydämeni kiittää. Kiitän siitäkin, että minun on mahdollista kiittää elävää Jumalaa, olla lapsi, jolla on Isä taivaassa. Jeesuksen tähden on näin. Kiitän armosta, kiitän elämän lahjasta. Jumala on.

Ceta

Lisään vielä kuvan, jossa näkyy SUP-lautaakin. Kuin taivaankannella meloin.

katseluun, muisteluun, keskusteluun

Sain talvella sydämelleni esitellä vanhan kirjani Kristelli -lehdessä. Nyt käsilläni ei ole omaa kirjoitustani, eikä kuviani. Otin pari kuvaa juuri käteen saamastani lehdestä.

Paneuduin aiheeseen 3. Mooseksen kirjan ja Hebrelaiskirjeen pohjalta käyttäen kirkkoraamattua 1933/38. Kuuntelin myös kertauksena Karkun evankelisen opiston opetusta ”Raamattu läpi vuodessa”.

Kolmas Mooseksen kirja käsittää mm. uhrilait. Keskeiseksi meitäkin ajatellen nousee päivä kerran vuodessa, jolloin sovitettiin kansan synnit. Tämä päivä on Jom Kippur. Ylipappi uhrasi ensin sonnin itsensä ja perheensä puolesta ja sen jälkeen uhrattiin kaksi pukkia syntiuhriksi. Tämä on hyvin puhuttelevaa, joten täsmennän vielä kuvausta. Toinen pukki uhrataan ja veri pirskotetaan kaikkein pyhimmässä liitonarkin eteen ja kannelle. Toisen pukin (syntipukin) päälle lasketaan kansan synnit ja se ajetaan erämaahan.

Jeesus on verellään tehnyt meistä pyhiä ja puhtaita, Jumalan yhteyteen kelpaavia. Kristus on se suuren sovituspäivän ylipappi, joka on sovittanut koko maailman synnin omalla verellään. (Hepr. 9:7-14, 24-25, 10: 19-22.)

Voimme rinnastaa pitkänperjantain Vanhan Testamentin suureen sovituspäivään samoin kuin sanoa, että Jeesus on tämän suuren sovituspäivän ylipappi. Ainoa Mooseksen lain määräämä paastopäivä on Jom Kippur, suuri sovituspäivä. Silloin tuli pitää pyhä kokous, paastota ja tuoda uhri Herralle. (3. Moos. 23:27) Tähän liittyi ohjeeksi myös seuraavat sanat: ”Kurittakaa itseänne paastolla älkääkä yhtäkään askaretta toimittako” (3. Moos. 16:29), ”Se on olkoon teille levon päivä” (3. Moos. 16:31) Tätä Mooseksen lain vuorokauden mittaista paastoa noudattivat israelilaisten lisäksi myös muukalaiset, jotka asuivat israelilaisten keskellä.

Voisimmeko myös nykyisin ajatella, että viettäisimme pitkänperjantain pyhäpäivää rauhallisena levon päivänä, jona ajettelemme kiitollisena Jeesuksen sovituskuolemaa Golgatan keskimmäisellä ristillä. Paasto voisi olla sitä, ettemme viestittele älylaitteilla tai touhua muutakaan tarpeetonta.

Lapsuudessani 1950 -luvulla pitkäperjantai vietettiin hiljaisuudessa aivan riippumatta siitä oliko perheen tausta kristillinen. Lapsi muistaa sen, ettei tuolloin saanut mennä pyytämään leikkikaveria ulos. Perheiden piti saada viettää päivää omissa oloissaan ja hiljaisuudessa. Ehkä näin haluttiin antaa tilaa itse sanomalle, myös levolle. Jumalanpalvelus kuunneltiin radiosta, eikä sitä saanut lapsikaan keskeyttää. Lapselle päivä oli pitkä, todella pitkä perjantai. Se oli kyllä ihan tarpeellista levon opettelua ja myös pyrkimystä ymmärtää mistä on kysymys.

Päivä, jolloin kansan synnit uhrataan oli kuulutettu Mooseksen lain mukaan kaiken kansan paastopäiväksi. Se oli suuri ja pyhä juhlapäivä, jolloin pääsi vapaaksi synneistä. Ehkä oli niin, että paastoon liittyi itsensä kurittämisen ohessa itsetutkistelu, sopiminen vihamiesten kanssa, Jumalan ajatteleminen? Ilmestysmaja oli kansan keskellä näkyvissä oleva Israelin Jumalan asumus, mutta tiedämme miten helposti pyhä voi muodostua arkipäiväiseksi ja itsestään selväksi. Sen vuoksi tuli israelilaisillakin olla tilaa tämän suuren asian ajatteluun ja juhlaan valmistautumiseen. Levon yhdistäminen vuoden suurimpaan juhlaan on myös mielenkiintoista. Itse sain tästä paljon ajateltavaa.

Kristillinen kirkko puhuu paaston ajasta ennen pääsiäisen juhlapäiviä. Alun perin kristillisessä kirkossa paastottiin keskiviikkoisin ja perjantaisin ja 300-luvulta lähtien 40 päivää ennen pääsiäistä, mikä on edelleen tapana varsinkin katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa. Tästä paastosta ovat myös luterilaisen kirkon kirkkovuoden viisi paastonaikaista sunnuntaita edelleen muistona.

Tuo 40 päivää esiintyy Jeesuksen elämässä kasteen jälkeen, kun Henki vei Jeesuksen erämaahan perkeleen kiusattavaksi. Silloin Jeesus paastosi. Sama 40 päivää esiintyy Mooseksen kohdalla useinkin. Hän oli 40 päivää ja yötä syömättä ja juomatta ja rukoili kansan edestä, joka oli tehnyt kultaisen vasikan Mooseksen ollessa Siinain vuorella hakemassa lain sanoja kivitauluihin. Toisella kerralla uusien lain taulujen yhteydessä Jumala huusi Moosekselle: ”Herra, Herra on laupias ja armahtavainen Jumala, pitkämielinen ja suuri armossa ja uskollisuudessa.” (2 Moos. 34:6) Minua on koskettanut tämä mitä Jumala huusi mahdollisesti edelleen vihastuneelle, kansaan pettyneelle ja ainakin paastosta heikentyneelle johtajalle.

Kun nyt ajattelemme paastoa, olisiko paras tapa ajatella sitä evankeliumin ja Jeesuksen ristin työn kautta. Galatalaisille ei ollut evankeliumi miksikään hyödyksi, jos he tahtoivat palata ympärileikkauksen ja muun ulkoisen harjoituksen perustalle. Sen sijaan Kristukseen juurtuminen ja Hengessä vaeltaminen oli oikea tie, joka kantaisi hedelmää ja veisi perille.

Meillä saattaa olla erilaisia tapoja, jotka auttavat meitä hiljentymään erityisesti nyt pääsiäisen edellä. Jumala on ilmaissut meille armonsa, laupeutensa ja pitkämielisyytensä ja suuren rakkautensa, kun hän antoi ainokaisen Poikansa uhriksi puolestamme. Jumalaa ei tarvitse lepyttää millään, eikä meillä voi olla minkäänlaisia omia ansioita pelastuksen asiassa. Voimme sen sijaan etsiä niitä mahdollisuuksia elämäämme, jotka auttavat meitä ymmärtämään Kristuksen työtä puolestamme. Voimme tutkia tapoja, jotka auttavat meitä hiljentymään ja sallivat rauhan myös toisille.

Jos joku kokee saavansa tähän avun varsinaisella paastolla ja ymmärtää Jumalan kutsuvan tähän, niin mielestäni olisi hyvä silti huomioida läheiset. Perheillä ei ole liikaa yhteisiä hetkiä. Usein yhteinen ateria on tämä hetki, myös yhteiset harrastukset tai jumalanpalvelus eli messu. Onko myöskään hyväksi pitää paaston asiaa esillä siten, että se on viemässä lain alle tai murheelliseksi muita kristittyjä? Monelle paastoaminen on mahdotonta tai jopa terveydelle vaarallista, eikä siihen koeta kutsuakaan. Omasta mielestäni kristillisen paaston ei pitäisi olla asia, jota nostetaan erityisesti esille tai johon kehotetaan muita.

Rukoukseen sen sijaan on Uudessa Testamentissa runsaasti kehotusta. Paastoa esiintyi esimerkiksi tehtävään asettamisen yhteydessä ja toki varmaan muulloinkin. Paastoamiseen en löydä kuitenkaan minkäänlaista kehotusta Uudesta Testamentista. Se oli enemmän yksityinen tai seurakunnan vastuunkantajien yhteinen asia. Tavoite oli selkeästi Jumalan tahdon löytämisessä hiljaisuudessa ja rukouksessa.

Jeesuksen työ on valmistanut meille pääsyn Isän kasvojen eteen. Olemme saaneet rauhan Jumalan kanssa ilman minkäänlaista omaa ansiota. Tästä iloitkaamme. Kun meillä siis on suuri ylimmäinen pappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, niin pitäkäämme kiinni tunnustuksesta. Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan. (Hebr. 4: 14-16) 

Ceta

Lisälehti Paasto ja karismaattinen käsitys Jumalan voimasta

Linkki Antti Aurasen YouTube -kanavalle https://youtube.com/@anttiauranen?si=uYpLzUAUXUCcaLyz

Minun rauhani jätän teille (puhe Hyvinkäällä 16.3.2024 35-40 min.)

Joku on sanonut minusta, että kierrän kuin lankakerää auki ennen kuin päädyn ytimeen. Myös nyt aloitan kehältä, mutta samalla ytimestä. Pidän otsakkeen mielessäni kaiken aikaa, nuo Jeesuksen lausumat sanat ”Minun rauhani jätän teille”. Aloitan Vanhan Testamentin uhrilaeista. Kerron myös miten omakohtaisena pidän aihetta.

Minua on puhuttanut viime viikkojen ajan Vanhasta Testamentista uhrilait ja erityisesti uhraaminen tahattomien syntien edestä. Myös vikauhri sanana on nostettu mieleeni useita kertoja. Tutustuin III Mooseksen kirjan uhrilakeihin ja Jesaja 53:een. MacIntosh ja Risto Santala ovat kirjoittaneet aiheesta, ja käytän heidän tekstejään apunani.

Ajattelen, että Jeesuksen ristin työ ja evankeliumin hedelmä on samalla tavalla totta ja ainoa apuni, on sitten kyse synnistä tai vaikka osaamattomuuden tai väsymyksen aiheuttamista virheistä. Olemme viallisia, emmekä osaa nähdä tai korjata näitä vikojamme. Löydänkö apua ja rauhaa omaan syyllisyyteeni ja syyllisyyden tunteisiini? Haen tätä apua ulkopuoleltani, Kristuksen työstä.

Usein avuksi tarjotaan aivan muuta. Sisäinen rauha on ihmisen ydinkysymyksiä. Kun sitä ei ole, hakeudutaan herkästi vaikka eksoottiselta tuntuviin idän uskontoihin. Mahdollisesti askarrellaan hyvin pitkään oman elämän taustojen parissa. Ihmiselle on tyypillistä etsiä selityksiä ja ehkä jopa syyttää olosuhteita tai edellisiä sukupolvia. Nyt en millään tavoin kiistä sitä, etteikö taustoillamme olisi merkitystä. En myöskään todellakaan aliarvioi ammattiapua, jota on tarjolla.

Aihe on itselleni hyvin henkilökohtainen. Kerron esimerkin. Minulle aiheutti paljon syyllisyyttä sairasteluni kiireisinä työvuosina. Autoimmuunisairauden seurauksena kilpirauhanen ja sappi lopettivat toimintansa jo vuosikymmeniä sitten. Olin silloin hoikka, urheilullinen nelikymppinen ja ulkonaisesti hyvin jaksavan näköinen. Vaikka sain parhaimman lääketieteellisen avun, niin tällä sairastelulla ja puolikuntoisuudella oli pitkäaikainen vaikutus työssä ja kotona jaksamiseeni. Moni seikka yhdessä vaikutti myös sen, että jouduin myöhemmin ennenaikaisesti työkyvyttömyyseläkkeelle uuvuttuani täysin. Tästä olen kokenut syyllisyyttä ja lähes häpeää. Asian kertominenkin tuntuu vaikealta, vaikka tapahtumista on jo aikaa. Moneen kertaan olen miettinyt sitä, miksi näin piti käydä. Olen myös saanut todeta, että toipumisen tie on ollut hyvin hidas.

Vasta nyt iän lisääntyessä olen ymmärtänyt kuinka valtavasti olen kantanut syyllisyyttä erilaisista asioista, usein turhaa syyllisyyttä, myös varmaan osin oikeaa. Onhan ihminen teoistaan ja laiminlyönneistään vastuussa. Syyllisyyttä ei olisi tarvinnut kuitenkaan näin hautoa, sen olen toki tiennyt. Ei vanhoihin asioihin tai niiden seurauksiin olisi tarvinnut herätä yöllä, myös sen olen tietänyt. Syyllisyyteen uhraamastani ajastakin voisin tietysti kantaa syyllisyyttä ja siitä mitä tämä asioiden märehtiminen on aiheuttanut. En tahdo elää tällaisessa kierteessä. 

Kaikki kiireet ovat hellittäneet. Nyt on aikaa hiljaisuudessa paneutua siihen mitä Kristus on meille lahjoittanut. Etsin apua Jumalan sanasta. Käytän myös muiden kirjoituksia apunani. 

Uskova saa lohduttautua monin tavoin. Jumala on nähnyt elämämme sen kaikissa vaiheissaan. Hän ymmärtää mikä johtuu mistäkin. Hänen rakkautensa on aivan erilaista kuin mitä voimme ymmärtää. Hänen aivoituksensa tähtää iankaikkisuuteen. Emme voi aavistaakaan Jumalan armon ja totuuden täydellisyyttä. Mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta. Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat. Kaikki on täyttynyt Jeesuksessa Kristuksessa, jonka Jumala lähetti syntiemme sovitukseksi. Tämä nousee mieleeni. Minua muistutetaan Jumalan iankaikkisesta olemuksesta.

Olemme pyhän Jumalan edessä ja samalla armoistuimen edessä, johon meillä on Kristuksen tähden vapaa pääsy. Ja meillä, uskon kautta häneen (Jeesukseen), on uskallus ja luottavainen pääsy Jumalan tykö. (Ef.3:12)                                    

Kun olemme Jumalan edessä, olemme siinä kokonaisina kaikkine tunteinemme, ajatuksinemme ja elämänhistoriamme kanssa. Ihanaa, että on juuri näin, että saamme käydä kuin suuren parantajan hoitoon ilman, että meiltä vaadittaisiin itseltämme diagnoosia saati hoito-ohjeita.  Meiltä ei kysytä selityksiä, ei vaatimuksia, ei ymmärrystä. Usko Jeesukseen riittää. Saamme olla lapsen kaltaisia. Olemmehan Jumalan lapsia. Meillä on luottavainen pääsy Jumalan tykö. Meille on annettu tämä uskallus.

Ymmärrän, että edellä ylistetään Kristuksen työtä, evankeliumin voimaa ja Hengen hedelmää, ei todellakaan sitä mitä me saamme aikaan oman lihamme kautta omin ponnisteluin.

Vikauhri viallisen puolesta. ”Mutta Herra näki hyväksi runnella häntä, lyödä hänet sairaudella. Jos sinä panet hänen sielunsa vikauhriksi, saa hän nähdä jälkeläisiä ja elää kauan, ja Herran tahto toteutuu hänen kauttansa. Sielunsa vaivan tähden hän saa nähdä sen ja tulee ravituksi. Tuntemuksensa kautta hän, minun vanhurskas palvelijani, vanhurskauttaa monet, sälyttäen päällensä heidän pahat tekonsa.” (Jes. 53: 10,11)

Jesajan kirjan 53. luku on kuin tiivistemuonaa tehopakkauksessa. Jeesus voi toimia jälleen ”vaivatut sielumme virvoittaen”. Etsimme liian usein inhimillistä lohdutusta. Muistutamme monesti kulkukissaa, joka naukuu jokaisella ovella saadakseen huomiota ja pienen makupalan. Ei inhimillinen apu aina auta epäinhimillisessä hädässä. Sen sijaan, että takerrumme toisiimme, meidän tulisi takertua Jumalan lupauksiin – ja niin kuin Vanha testamentti sanoo, ”riippua hänessä kiinni”. 

Ristin sana on Jumalan voima, ”dynamis”. 

Sovitustyön perustana on Isän tahto. Jeesus tuli vikauhriksi. Jos panemme hänen sielunsa vikauhriksi, Herran tahto toteutuu hänen välityksellään. Ja me tiedämme, mikä on Jumalan tahto. ”Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden” (1. Tim. 2:4). 

Kolmatta Mookseksen kirjaa on kutsuttu ”sovituksen kirjaksi”. Tämä sovituksen kirja alkaa uhrilakien esittelyllä. Sovituksen kirjan ensimmäinen luku puhuu polttouhrista; heprean sana merkitsee ”ylentämistä”. Toinen luku puhuu ruokauhreista, jolloin viivyttiin Herran edessä aterialla. Sana tulee käsitteestä ”lepo”. Kolmas luku puhuu vuorostaan ”yhteysuhreista”; tämä käsite tulee samasta sanasta kuin ”rauha”. Neljäs luku kertoo ”syntiuhreista”; tässä käytetty synti-sana on miltei sama hepreassa ja arabiassa ja tarkoittaa alunperin ”väliseinää”. Synti erottaa Jumalasta ja ihmisistä. Viides luku liittyy Jesajan kirjan sanomaan. Se käsittelee vikauhria; heprean vastine tulee käsitteestä ”syyllinen”. 

Jeesus Kristus sovitti syyllisyytemme. Me tahdomme ”ylentyä”, levätä, saada rauhan, tahdomme poistaa ihmistenkin väliset näkymättömät muurit ja ennen kaikkea tahtoisimme päästä irti syyllisyyden kahleista. Jeesus Kristus hoitaa tätä perusvikaamme. Hän tuli vikauhriksi, että vikuutettu jaksaisi elää. 

Sovitus koskee koko ihmiselämää – ei siis vain yksityisiä tekoja vaan meitä itseämme. 

Tässä on evankeliumi. Ei kukaan ole niin alhaalla, etteikö Kristus olisi tullut vielä alemmas. Hän alentui aivan tuonelaan asti. Hän laskeutui kaikkein alimmaksi, että voisi sieltä käsin nostaa pahimmin alaspainetun. Laulamme tutussa hengellisessä laulussa: ”Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä Jeesus ois. Hän ei ketään luotansa sulje, eikä karkoita yhtään pois. Ja alemma vieläkin tulla, hän tahtois jos siellä ken, on tunnolla haavoitetulla.” Jeesuksen sovitustyöhön kuului sekä kuolema että ylösnousemus. Siksi Efesolaiskirje sanookin, että Jeesus nousi maan alimmista paikoista ”kaikkia taivaita ylemmäksi täyttääkseen kaikki”. Tätä jo suoritettua lunastustekoa me julistamme. 

Lainaus päättyy.

Minua auttaa se, että paneudun VT:n uhrikäytäntöihin. Ymmärrys auttaa. Se auttaa myös näkemään sen, ettei apua voi saada ”lihan tekojen” kautta. Mutta sen sijaan armon evankeliumi kantaa hedelmää muuttaen meitä ja vaikuttaen kauttamme. Siksi tahdon riippua kiinni evankeliumissa.

Jesaja:
53:5 mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut. Tämä Jesajan jae nousee usein mieleeni. Rauha on niin suunnattoman tärkeä asia. Siihen sisältyy tieto, että asiat ovat hyvin Jumalan kanssa, jos näin voisi sanoa. Rauha on myös tunne. Juudan kirjeen toivotus on herkkä: ”Lisääntyköön teille laupeus ja rauha ja rakkaus.” (Juud. 1:2) ”Lisääntyköön teille” -rakastan tuota sanamuotoa. Tuossahan toivotetaan, että Jumalan lahjoittama laupeus, rakkaus ja rauha lisääntyisi. Jeesuksen ristin työn perusteella voi toivottaa Hengen hedelmänä rauhan lisääntymistä sisimpäämme ja yhteyteemme.

Tästä tekee mieli siirtyä Paavalin opetukseen Roomalaiskirjeessä. ”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo.” (Room. 5:1-2) Jeesuksen ristin työ avasi meille pääsyn armoon ja rauhaan Jumalan kanssa. Ristillä toteutui kaikki tuo minkä näimme Vanhan Testamentin uhrilaeissa ennakkoon toteutuneina, ikään kuin syvällisinä, hengellisinä kuvauksina siitä mitä Jeesuksen Kristuksen risti sisältää meitä varten. 

Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman. (Joh. 16:33)

Uskonelämässä on ymmärryksen ohessa tärkeää tottumus kääntyä Jumalan puoleen kaikissa asioissa. Sisälle kasvaa vakuutus siitä, että meillä on sellainen Vapahtaja, Herra Jeesus Kristus, joka on tehnyt kaiken puolestamme ja avannut tien Isän Kaikkivaltiaan kasvojen eteen. Luottamus kasvaa elettäessä tässä yhteydessä. Jumala voi korjata kaiken elämässä rikki menneen. Hän voi korjata myös kaiken sen vahingon, joka on aiheutunut kauttamme. Saamme jättää häiritsevät ajatukset ja käydä rukoukseen esim. tämän ohjeen mukaan.

Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, 

ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa. 

Ja vielä, veljet, kaikki, mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jokin avu ja jos on jotakin kiitettävää, sitä ajatelkaa; (Fil.4: 6-8)

Ceta

viereltä havaitut

Vietimme joitain talvia Fuerteventuralla. Hotellimme oli rinteessä. En tiedä miksi kutsuisin tuota kukkulaa, joka kohosi niin houkuttelevana maiseman yläpuolella. Vuoret tiedän, samoin tunturit, mutta tälle minulla ei ole nimeä. Sanoisin paikkaa mieluiten erämaaksi. Se olkoon ”minun erämaani”.

Kapusin ylös muutaman kerran yksin mukanani kamera, puhelin ja vesipullo, päässäni lierihattu, jonka sai solmittua kiinni leuan alta. Aurinkolasit olivat myös tarpeen. Matka ylös ei ollut pitkä. Ensin oli mutkitteleva katu tai tie, sitten polun tapainen ja lopulta vain kivikkoa. Halusin ylös ja siksi hylkäsin polut, jotka veivät johonkin päämäärään.

Oli kuuma ja uskomattoman kova tuuli. Voiko täältä löytää muuta kuin maiseman kauaksi ja kiveä? Jos katsot hyvin tarkkaan, niin näet joitain kuivettuneita pensaita. Menin tutkimaan kaikkea mikä näytti kasvilta. Huomasin yhden pensaan sävyssä aavistuksen vihreää. Menin tutkimaan sitä lähempää.

Aivan oikein olin nähnyt. Pensaassa oli eloa. Löysin siitä kukan. Miten tuntuikin suurelta ihmeeltä katsoa kuivassa maassa, ”omassa erämaassani” piikkien, kuivuuden, kuumuuden ja niukkuuden keskelle ilmestynyttä kukkasta.

Kun harjaannuin näkemään, löysin enemmän kukkia. Aavistin myös pieniä, vaatimattomia hedelmiä kasvissa. Ne olivat kovin huomaamattomia ja värittömiä, aivan erilaisia mihin olin tottunut. Kuljin eteenpäin pysähdellen aina välillä. Katsoin taivasta ja merta. Sitten taas katsoin kivistä maata. Nyt näin kaukana varjossa tähden tavoin loistavan valkoisen kukan.

Valo nosti kukan esiin pimennosta. En haluaisi tuoda tähän kertomukseen monia raamatunlauseita, en myöskään liikaa sanoja tuomaan kuin meteliä hiljaisuuteen. Minulle tulee mieleeni Jeesuksen sanat: Minä olen maailman valo (Joh. 8:12, Joh.9:5 KR92). Valo tuo esiin vähäistä, silti arvokasta ja kaunista -etenkin erämaan niukkuudessa. Elämämme erämaassa kaipaamme erityisesti sitä valoa, joka ei loista vain silmiimme. Jeesuksen valo eli valkeus (KR33/38) antaa sisäisen näkökyvyn, joka muuttaa mittasuhteet ja antaa arvon asioille, jotka saattavat muuten jäädä kokonaan havaitsematta.

Ceta

Kirjoitus on julkaistu nettilehtisessä Armo kantaa https://armokantaa.fi/2024/03/07/armo-kantaa-2-2024/ Teemana on erämaa. Ystävieni kanssa olen saanut tehdä lehtistä. Tästä olen kiitollinen.

Minulle tulee mieleen sana koti-ikävä. Kristityllä tämä tunne voi yllättää yhtä hyvin omalla kotisohvalla kuin kaukana ulkomailla. Koti-ikävän voi tuntea katsoessaan auringonlaskua mökillä tai seistessään läheisen haudalla. Koti-ikävä on tässä muodossaan hyvä tunne, tieto siitä että on matkalla hyvään ja turvalliseen paikkaan. Ikävä ja kaipuu saa keskittymään oikeisiin asioihin. Näin toivon.

Ympärille katsoessani havaitsen, että kaikkialla keskitytään valtaan, omistamiseen, huviin ja muuhun sen kaltaiseen. Ikään kuin ihmiset tahtoisivat luoda maallisesta matkastaan sen pysyvän tai ainoan kodin. Vanhus saattaa pitää pitkän päivän auki radiota tai televisiota poistaakseen yksinäisyyttään. Hoitokoteihinkaan ei oikein saa vietyä syvällistä kristillistä sanomaa. Maailman sanoma elämästä ja kuolemasta on se vallitseva, joka näkyy ja kuuluu. Silti vanhuksella on usein ikävä, on kaipaus. Hyvä huolenpitokaan ei poista ätä tunnetta.

Saisimmeko me kristityt puhua Taivaan kodista elämän päätöstä lähestyville iäkkäille? Joku ajattelee, ettei sillä enää ole väliä. Elämähän on päättymässä. Ei vanhus enää voi muuttua tai muuttaa mitään menneestä. Toinen ajattelee, että puhe Taivaan kodista on satua. Kolmas ehkä ajattelee puheen olevan jotain käännyttämistä, siis kuin jotain suorittamisen kaltaista, pakonomaista. Pahimmillaan sen ajatellaan ehkä olevan kuin itselleen pisteiden keruuta.

Minä menen valmistamaan teille sijaa. Kuka mahtoi näin sanoa?
Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa? (Joh. 14:2) Tämän Jeesus sanoi opetuslapsilleen, omilleen, niille jotka hänet tunsivat.

Virsissä on hyvää hengellistä sanomaa, ja niitä saa ehkä herkemmin kuin muuta viedä ikäihmisten pariin. Poimin kauan sitten internetistä virren ”Mua siipeis suojaan kätke” sanat ruotsiksi. Tätini oli noin 90 vuotias käydessäni katsomassa häntä. Aloin lukea virttä ja kysyin onko tämä tuttu. ”Javisst” ja samassa hän lauloi niin kauniisti koko virren.

Tuolloin 20-30 vuotta sitten varmaan lähes jokaisen ikäihmisen mielen sopukoilla oli usko Jeesukseen. Se ei niin herkästi sieltä katoa. Arvelen, että vielä tämänkin ikäpolven vanhuksilla tai muillakin vähän vanhahtavilla on sisimmässään joko omakohtaista uskoa tai kuitenkin kristillistä tietoa ja ymmärrystä. Ja Jumala voi nostaa kaipauksen ja kutsun minkä ikäisen sydämelle hän tahtookin.

Suomenlahden saaristossa, mökillämme katson usein ilta-aurinkoa. Tein YouTuben, jossa luen psalmeja. Katsoin ja kuuntelin sen nyt juuri, otin leikekuvan. Minun sieluni ikävöitsee. Minun on koti-ikävä. Minun sieluni ikävöitsee ja halajaa Herran esikartanoihin, minun sydämeni ja ruumiini pyrkii riemuiten elävää Jumalaa kohti. (Ps. 84:3)

Fuerteventuralla hakeuduin aamuvarhaisella rannalle katsomaan auringonnousua. Samat tutut sävyt kuin mökin illassa. Tunteet niin samankaltaiset. Kristus on kärsinyt ja kuollut puolestani. Hän voitti kuoleman. Hän avasi tien tuonne mihin sieluni kaipaa. Tässä on se portti, tästä käykää. Minä olen lammasten ovi. Minulla nousee omasta Raamatustani sanoja. Tiedän nuo tutut kohdat. Pyhä Henki muistuttaa. Vain Kristuksen kautta ovi tai portti avautuu.

Avatkaa minulle vanhurskauden portit, käydäkseni niistä sisälle kiittämään Herraa. Tämä on Herran portti: vanhurskaat käyvät siitä sisälle. (Psalmi 118: 19, 20)

On aamu, kun kirjoitan tätä. Tämä kaikki on parhaiten tallessa yön jälkeen. Päivän aikana hukkaan usein muistikuvani ja ajatukseni. En saa niistä kiinni. Sisäiset silmäni ja korvani palvelevat hiljaisuudessa ennen kuin pää täyttyy muulla. En tiedä osaanko tästä jotain välittää sinulle, joka luet tätä.

Jeesus itse on mennyt Isän kotiin. Hän rukoilee puolestamme, sinun ja minun puolesta. Uskon, että hän näkee ja seuraa aivan läheltä tätä minunkin kirjoitustani ja koti-ikävääni. Saan sanoa: Kiitos, Jeesus!

Ceta