Tein aamulla pienen YouTuben eilen puutarhassa kuvaamistani videoista, sisältönä pieniä kukkia ja hyönteisiä. Sitten lähetin sen Facebookiin ja sijoitin albumiin, jossa on kuvia ja videoita noin kahdeksan vuoden ajalta. No, otetaan tuo video tähän näkyviin: https://youtu.be/d5jJN2IuLBs
Kun katsoo Facebookin albumia, tulee näkyviin erilaisia kommentteja. Tulee esiin läheistä, ystävällistä keskustelua. Kuitenkin eniten minua koskettaa se, että siellä näkyy keskusteluni henkilöiden kanssa, jotka ovat jo perillä kirkkaudessa. Miten hyvä, että voin olla kiitollinen näistä keskusteluista ja jakamisistani. Tänäänkin törmäsin albumissani kahteen henkilöön, joiden tiedän kuolleen. Onko heidän Facebook-profiilinsa poistettu vai jäljellä? En tiedä tuota. Luulen, ettei profiileja ole vielä poistettu. Kuitenkin itse asialla oli niin syvä merkitys minulle, että päätin pysähtyä kirjoittamaan.
Välillä ajatellaan, ettei menneillä kirjoituksilla ole mitään merkitystä. Joskus taas ihminen leimataan vuosikymmeniksi jonkun kirjoituksen tähden. On merkitystä sillä mitä jaamme sanoin, kuvin, videoin. Välttämättä suurin osa jakamisistamme ei jää näkyviin millään tavoin. Ja silti sillä on merkitystä
Toisen näistä ikuisuuteen siirtyneistä tunsin kymmeniä vuosia. Olen nähnyt hänet siis lukuisia kertoja. Olin jollakin tavoin hänen hengellinen äitinsä tai isosiskonsa, vaikka hän oli iältään minua vanhempi. Olin osannut antaa hänelle aikaani.
Toinen henkilöistä oli tullut tutuksi Facebookin kautta, yhdeksi parhaimmista kavereista sosiaalisessa mediassa. En ollut häntä tavannut. Pidin kovasti hänestä.
Nämä ystävät kuolivat uskossa Jeesukseen. Hänelle, jonka tunsin paremmin, lähetin myös taitetun jaekortin postissa ja laitoin siihen varoiksi puhelinnumeron. Hän myös soitti minulle vielä ennen kuolemaansa.
Hyvin harvassa ovat ne ihmiset, joihin pidän yhteyttä muuten kuin tervehtien. Ja tavallaan joukko on sentään vähän suurempi, jos laskee mukaan sosiaalisen median ja jotkut harvat kirjat, lehdet tai puhetilaisuudet. Elämä on kylvämistä ja istuttamista. Toivon, että se voisi omalla kohdallani toteutua jotenkin aidosti ja kauniisti.
Olen viime kuukausina pyrkinyt kitkemään pois kahlitsevia, pelkoa aiheuttavia tai omaa arvoa väheksyviä asioita, jotain sisään rakentuneita kahleita. On myös itsestä kiinni mitä uskaltaa jakaa, mihin tahtoo laittaa itsensä likoon, tai mitä tahtoo oppia vielä. Mitkään ulos joutumiset, epäonnistumiset tai toisten sanomiset eivät toki saa estää minua kulkemasta eteenpäin.
Paljon on sitä mikä on mennyt rikki eikä ole säilynyt kauniina kuten luulin. Ihmissuhteet eivät ole aina olleet siten pysyviä kuin olin olettanut. Saan tuntea surua. Kuitenkin jokainen päivä on uusi. Vielä on kylvön ja jakamisen aika. Vielä on myös sopimisen, anteeksi annon sekä anteeksi pyynnön aika.
Vielä on rukouksen ja esirukousten aika. Vielä voi pitää rukousten kautta eräällä tavalla yhteyksissään myös heitä, joihin ei syystä tai toisesta säilynyt yhteyttä. Ehkä juuri näille ystäville luuli jakaneensa kovin paljon hyvää, ja ehkä myös jakoi. Taivaan Isä tietää. Sen mitä itse olen heidän kauttaan saanut, säilytän rakkaasti sydämelläni. En kuitenkaan säilytä sitä, mikä ei ole itselleni hyväksi. Se mitä säilytän tai haudon sydämelläni, vaikuttaa paljon siihen miten itse voin ja mitä kylvän eläessäni.
Aihe oli niin vahva, että yöllä heräsin näihin tuntoihin. Onneksi mieleeni tuli Sleyn raamattukurssin yhteydessä toistuvat sanat ”sinä Jumalalle rakas”. Samoin eräs pieni Armo riittää =lehden kuva auttoi. 
Tässä eri tavoin rampautuneet katsovat ristillä puolestamme kuolevaan Kristukseen, suuntaavat vaelluksensa kohti häntä. ”Niin Jumala rakasti maailmaa, että antoi ainokaisen Poikansa . . .” Tämä kuva silmissäni kuulin sisäisesti: ”sinä Jumalalle rakas”. Olin kai jo jotenkin valveilla, en osaa sanoa.
Ehkä tämä liittyi jotenkin myös Tammelan Kristus-päivien valmisteluun? Kenties puolestani rukoiltiin? Jätän loppuun myös tuon kukkakuvan. Minua on luonto hoitanut.
Ceta
