Tässä on iltanäkymä laituriltamme. Kuvassa ei näy mitään ihmisen aikaansaamaa, ei valoja, ei muuta kuin ääriviivoja. Ei kuulu edes moottorin ääntä. Minusta kuva ja hetki on täynnä toivoa, hiljaisuutta ja pyhyyttä. Tiedän, että on tulossa pimeää muutamaksi tunniksi. Sitten on taas uusi aamu.

Elämä jatkuu Jumalan käsissä hänen katsomansa ajan, ja viimein seuraa iankaikkisuuden aamu, tämänkin tiedän, uskon ja toivon. Tätä en todellakaan näe katsomalla tätä ”maisemaa”. Silti kuva sisältää nämä ajatukset minulle, joka olen saanut armon uskoa ja elävän toivon sydämeeni.

Jos katsoisin tätä maisemaa ilman tietoa tulevasta aamusta ja joskus koittavasta ikuisesta elämästä, niin arvelisin kokemukseni laiturilla olevan kovin erilaisen. Ehkä se olisi synkempi tai jopa pelottava. Pimeys on laskeutunut myös ajan iltaan. Voisimmeko me Jumalan omat nähdä sen valon ja toivon, mikä ei katoa eikä peity pimeyteen?

Itse koen suurta turvaa ja lohtua näissä äänettömissä hetkissä, joissa en näe enää silmilläni yksityiskohtia. On vain kaunis sininen sävy, ääriviivoja ja paljon taivasta. Ja on tuo pehmeä valon kajo. Ajatukset siirtyvät siihen toivoon, jonka kristillinen usko lahjoittaa. Kaikki häiritsevä on poissa silmiltäni ja korviltani.

Olen niin kiitollinen, kun saan elää tässä ihmeellisessä ja kauniissa maailmassa. Ja erityisen kiitollinen olen siitä, että olen saanut omistaa uskon Jeesukseen Kristukseen. Ceta

Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo; kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee?
Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin me odotamme sitä kärsivällisyydellä. (Room. 8:24,25)