cetalena – Sivu 12 – Cetan sivut

Uninen ja arka joutsenlapsi

Tein elokuun puolivälissä valokuvaliikkeen ohjelmalla kirjan. Se on tarina tai satu pienestä joutsenenpoikasesta, joka ei tahtonut lähteä emonsa selästä. Jo pari vuotta sitten, kun seurasin joutsenperhettä mökkirannassa, ajattelin tätä kertomusta. Sen vuoksi ei ollut ihme, että tarina hahmottui jo etsiessäni kuvia tietokoneelta kirjaa varten.

Olimme vain alkuviikon päivät kotona Lohjalla, ja kirjan tekoon ei jäänyt riittävää aikaa. Jostain kuitenkin löysin alkuperäiset kuvat ja sain tehtyä kirjan melko sujuvasti. Ajattelin tätä myös Ifolorkirja 2018 kilpailuun, mutta se ei päässyt finalistien joukkoon. Yritän ehkä ensi vuonna uudelleen. Nyt pääsen siis hiukan vielä muokkaamaan kirjaa, kun olemme taas kotona edes pari päivää. Isoa työtä ei enää ole viimeistelyssä. Kuvien muokkaukseen tietokoneellani olen tyytyväinen, samoin kertomukseen.

Olen lukenut paljon satuja omille lapsilleni. Nyt parina vuonna olen ollut myös Roution koulun luku- ja retkimummo. Olen lukenut eläinsatuja oppilaille. Eli ei sinänsä ole mikään ihme, että kirja syntyi helposti. Luonnossa kulkiessani tai seuratessani eläinperheiden touhuja tarinat saattavat kypsyä mielessäni. Kuitenkin pohja on varmaan syntynyt jo omassa lapsuudessani. Olisipa hauska lukea omaa kirjaa vaikka Roution koulussa, ja jättää sinne muistoksi yksi kappale. Mielelläni kertoisin myös kirjan synnystä jotain. Ehkä saan lukea kirjaani myös jossain muualla, esikoulussa tai kirjastossa.

Muistelen vielä tilannetta, joka mahdollisti tämän kirjan synnyn. Joku perheenjäsenistäni huusi minut katsomaan pientä poikasta emonsa selässä joku vuosi sitten. Tilanne oli niin hauska, että asetuin kannolle istumaan mukanani sekä kamera että puhelin. Muut poikaset touhuavat emojensa rinnalla, ja yksi vain nukkuu emonsa selässä. Onko tämä joutsenlapsonen uninen, ujo vai arka?

Ja nyt juuri naputellessani tätä kirjoitustani puhelimella, tuli tämän kesän joutsenperhe syömään ahvenvitaa aivan samaan paikkaan. Nyt nämä tämän vuoden poikaset ovat jo melko isot. Kertomukseni joutsenperhe vieraili rannassamme varmaan kesäkuussa ja nyt on syyskuu. Täällä saaressa on totuttu siihen, että melkein minkä tahansa työn voi keskeyttää, jos luonnossa on jotain seurattavaa.

Laitan tähän kirjani kannen artikkelikuvaksi ja pari muuta kuvaa vielä kertomaan jotain kirjastani sekä samalla elämästäni meren äärellä. Kuvat ovat puhelimella otettuja leikekuvia e-kirjasta. Lisäsin nimeni tänne laittamiini kuviin. Kirja on kovakantinen 21cm x 21cm. Sivuja siinä on 26.

Mietin myös sitä, laitanko sivunumeroita vai en. Yleensä en ole käyttänyt. Samoin otan selvää, onko mahdollista saada kirjalle ISBN koodi, vaikka toimin ilman mitään toiminimeä tai yhdistystä. Nyt rasitan teitä toki aivan turhilla asioilla. Itselläni olisi halu lahjoittaa kirjaa lähimpään kirjastoon ja päiväkotiin, enkä tiedä olisiko kirjani jotenkin virallisempi tämän ISBN numerosarjan kanssa. Enkä toki tiedä ottavatko nämä vastaan kirjaani. Ehkä Lohjan pääkirjasto ottaisi minut lukemaan kirjaani lapsille? Kerron joskus miten asiat etenivät.

Ceta Lehtniemi

Saarielämää syyskuun alkaessa

Aamulla 1.9.2018 Syksyn tuntu on ollut aistittavissa monin tavoin. Sen näkee luonnon sävyn muutoksissa. Voi havaita lämpimiä kellertäviä vivahteita samoin kuin varvikon tummentuneitä ja voimakkaita punaisia lehtiä. Sävyjen muutoksia näkyy jo joidenkin valkohäntäpeurojen turkissa, vaikka varsinainen talvikarva tulee myöhemmin.

Aamuisin näkee usein kastetta hämähäkinseiteissä. Näitä voi tarkkailla viistossa auringonvalossa ja ihastella luonnon taideteoksina, helmisommitelmina. Aamut ovat tyyniä. Veden lämpö on huomattavasti suurempi kuin ilman lämpö etenkin juuri aamuisin. Tämä mahdollistaa myös yleisen aamusumun esiintymisen.

Sadonkorjuussa syksyn alun näkee kaikkein konkreettisimmin. Metsän satoa ovat velottaneet jossain määrin eläimet kuten peurat. Lähinnä kesäinen mustikkasato on hävinnyt. Kuitenkin vielä löytyy hiukan puolukoita ja sieniä metsästäkin. Polkuja myöten kulkiessani olen jo pitkään kumarrellut nappaamaan aina välillä muutaman puolukan suuhuni. Samoin kanttarelleja varten on hyvä pitää jotain pussia tai astiaa mukana. Toki sadonkorjuu näkyy eniten omassa puutarhassa, sen omena- ja päärynäpuissa. Päärynät kypsyivät tänä vuonna noin kaksi viikkoa etuajassa.

Linnut ovat vuodenaikojen ajannäyttäjiä. Lokit ja tiirat lähtevät pois luodoilta melko pian poikasten vartuttua. Tuntuu vähän oudolta, kun niiden kailotus ja rääkynä on tauonnut. Emme saa myöskään enää hälytyksiä petolinnuista. Kuitenkin tottumuksesta nostamme päämme taivaalle saaristolaisina. Kotka on näkynyt päivittäin, samoin haukkoja. Eilenkin sattui samaan kuvaan tulemaan merikotka ja tuulihaukka, kun otin pari kuvaa järjestelmäkamerallani. Lintuparveja näkyy päivittäin sekä mäntyjen latvuksissa että puutarhassa. Pikkukäpylintujen poikue ilahdutti meitä pari päivää sitten. Kiikari on syytä pitää valmiudessa myös lintujen syysmuuttoa ajatellen.

Ceta

Kaiken lohdutuksen Jumala

Kirja-arvio Pirkko Viherkosken kirjasta ”Kaiken lohdutuksen Jumala”. Ilmestymisvuosi on 2005, kustantaja KKJMK.

Olen lukenut kirjan varmaan melko tuoreeltaan saatuani sen kirjoittajalta jouluna 2005. En muista lukeneeni sitä tässä välillä lainkaan. Nyt kesällä 2018 luin kirjan ensin nopeasti läpi, ja jätin sen sitten yöpöydälle hautumaan. Otin kuitenkin iltahämärissä puhelimellani kuvan sisällysluettelosta, ja merkitsin siihen kappaleitten pääasialliset raamatunpaikat.

Kerronkin nyt jotain kirjasta käyttäen sisällysluetteloa runkona.

1. Lukijalle Pirkko Viherkoski kertoo näin kirjan tarkoituksesta: ”Tässä kirjassani haluan kysellä, mitä Raamattu ja Raamatun henkilöt kertovat meille Jumalan lohdutuksesta. Mitä tarkoittaa, kun hän sanoo itsestään: ’Niin kuin äiti lohduttaa lastansa, niin minä lohdutan teitä.’ (Jes.66:13)”

Kirjan alkulehdillä saamme lukea aivan muutaman virkkeen verran vaiheista, jotka muuttivat Pirkko Viherkosken suhdetta työhönsä. Samoin löydämme lyhyen maininnan sitä miten hänen kohdallaan pään usko muuttui sydämen uskoksi ja ristin sanoma avautui. Raamattu tuli hänelle tärkeäksi, ja kirjan ulkopuolelta tiedän kertoa, että hän on toiminut vuosikymmeniä raamatunopettajana.

Pirkko Viherkoski jatkaa esipuheessaan: ”Raamattu on lihaa ja verta siksi, että sen kuvaamat ihmiset ovat todella eläneet ja taistelleet samojen peruskysymysten kanssa mitä mekin.”

2. Sana Jumalan lohdutuksen perustana Tässä luvussa kerrotaan psalmin 119 kautta Jumalan sanan merkityksestä. ”Psalminlaulaja ikävöi sanaa, koska hän kaipaa Jumalan läheisyyttä ja läsnäoloa, ja hän on oppinut löytämään Jumalan Hänen sanastaan ja ankkuroimaan koko elämänsä sanaan”, näin todetaan kirjassa.

Luvussa viitataan myös Jeremian kirjaan ja Hoosean kirjaan, kun puhutaan siitä miten Jumala usein taivuttelee meitä oman tahtonsa ja sanansa ohjaamalle tielle. Jumalan pelastussuunnitelma ihmiskuntaa kohtaan on valtava ihme. ”Kun avaudumme Jumalan valtakunnan todellisuudelle, alamme vähitellen tajuta, että se ylittää kaikessa meidän järkemme ja ymmärryksemme rajat.”

”Meitä ei ole tarkoitettu juoksemaan ihmeiden perässä, vaikka tämän ajan hengellinen ilmapiiri siihen houkuttelisikin. Kun etsimme Kristusta, ihmeet seuraavat ilman että niitä tavoittelemme. Tavallisesti ne ovat arkipäivän pienissä asioissa ilmenevää Jumalan rohkaisua, joka vahvistaa meidän uskoamme.” On helppo yhtyä kirjan sanomaan tässäkin kohdassa.

Tässä luvussa kuvataan myös, että Jumala tahtoo tehdä ihmisestä pienen. Psalmissa käytetään sanaa: ”nöyryytit”. Tämä on eräällä tavoin sanan antaman itsetuntemuksen kautta totuuden myöntämistä koskien omia mahdollisuuksia tai omaa voimaa.

3. Jumalan olemus Luku korostaa kauniilla tavalla sanan merkitystä, kun tahdomme aidosti oppia tuntemaan Jumalaa, kuten jo edellisen luvun lopussa sanotaan. Nyt tuodaan psalmin 139 kautta lähelle erityisesti lohdutuksen näkökulma, sekä se miten meidätkin tunnetaan täydellisesti. Jumala tuntee myös menneisyytemme, kaikki vaiheemme.

Jumala ei tahdo pelastaa meitä vain iankaikkisuuteen, vaan Hän tarjoaa yhteyttä kanssaan jo tämän elämän aikana. Hän tahtoo myös, että opimme tuntemaan Häntä, ja että opimme turvaamaan Häneen.

Seuraavat luvut vievät meidät Jesajan kirjaan, Jobin kirjaan, Valitusvirren äärelle, tutustumaan psalmin 77 sanomaan kärsimyksen ja lohdutuksen näkökulmasta. Matteus 15:21-26 kertoo hellittämättömästä uskosta etenkin esirukoilijan näkökulmasta. Luuk.7:36-39 avaa anteeksiantamuksen merkitystä. Kasvojen yhteys on seuraavan luvun otsake, ja siinä pohjana on lähinnä Korkean veisun 8:6-7. Tämän jälkeen saamme lukea Paavalin elämästä Jumalan lohdutuksen näkökulmasta. Viimeisen luvun otsakkeena on ”Ylimmäispapillinen rukous”, ja tässähän on pohjana luonnollisesti Johanneksen Evankeliumin 17 luku.

Pirkko Viherkoski on koulutukseltaan psykiatrian erikoislääkäri. Hän on kirjoittanut aikaisemmin kirjat: Herra on minun Parantajani -lääkärin rukouksia, Sinun haavasi kasvavat umpeen, Murtunutta käytät ja Kätketty suru. Uskon, että näitä kirjoja voi löytää vielä kirjastoista.

Tätä nyt käsittelemääni kirjaa voi saada vielä jonkin antikvaarisen kirjakaupan kautta. Itse tilasin kaksi kappaletta, koska näin voin lainata kirjaa ystäville ja keskustella näistä aiheista, sananpaikoista ja mahdollisista kirjan nostamista tunteista tai muistoista. Oma lahjana saatu kirja pysyy täällä itselläni, ja siihen palaan varmaan pikemmin uudelleen kuin mitä nyt oli käynyt kirjan ollessa hyllyssäni toista kymmentä vuotta siihen koskematta.

Ceta Lehtniemi

Sanan ja rukouksen tie

Nyt kirjoitan taas artikkelia suoraan sivuilleni. Tahdon lepäillen selvittää ajatuksiani. Kirjoittaminen on aina ollut väline tähän. Nyt en pidä mukanani päiväkirjaa, enkä paperilappuja. Nyt minulla on näitä sähköisiä välineitä.

Runot ovat 1990-luvulta. Kun eräs ystävä näki runon ”Aseta avaralle paikalle”, hän sanoi ehkä puoleksi leikillään: ” Suo minun nähdä kuten Sinä näet, tuo voi olla vähän vaarallinen pyyntö”. Jotain tuon kaltaista hän sanoi. Silloin mietin hetken, mitähän oikeasti kaipaan, en ainakaan ihmisen pahuuden näkemistä.

Joskus toisen spontaani kommentti voi palautua mieleen vielä vuosikymmenten jälkeen. Nyt ymmärrän, että kaipasin ennen kaikkea Jumalan, taivaallisen Isäni, parempaa tuntemista. Millainen hän on pyhyydessään, rakkaudessaan ja oikeamielisyydessään.

Kaipasin ikään kuin oikeita sydämen silmiä nähdäkseni eteenpäin, päästäkseni avaralle, ja haltioituakseni kauneudesta. Ef. 1:17-18 kuvaa tätä tunnettani hyvin: ”…anoen, että meidän Herramme, Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan ja valaisisi teidän sydämenne silmät, että tietäisitte, mikä on se toivo, johon hän on teidät kutsunut, kuinka suuri on hänen perintönsä kirkkaus hänen pyhissään.” Myös seuraavia ihmeellisiä jakeita luen usein.

Samoin pysähdyn aina joskus Matteuksen Evankeliumin kohtaan, missä kehotetaan olemaan täydellisiä, niinkuin teidän taivaallinen Isänne on. Ensinnäkin tässä Jeesus puhuu opetuslapsilleen, joita kehotetaan taivaallisen Isän kaltaisuuteen, sitä janoamaan, ja näkemään sen täydellisenä. Ja pian Jeesus opettaa Isä meidän rukouksen, jossa sanotaan mm. ”Pyhitetty olkoon sinun nimesi, tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi”.

Jäin usein yksin ja yksinäisyyttäkin tuntien näitä miettimään. Niin kävi, että löysin seurakseni vanhat kristilliset kirjat ja Raamatun. Ja varmuuden vuoksi totean, että elin ihan normaalia ja täyttä elämää joka suhteessa. Olin vain kokenut kipeänä jonkin muutoksen hengellisessä ilmapiirissä. Minun oli vetäydyttyvä ottamaan selvää joistain kristinuskon olennaisista asioista.

”Kohti vuoria, kohti laaksoja” -runoni uskalsin säilyttää ikään kuin profetian muodossa, sellaisena kuin sen olin päiväkirjaan kirjoittanut. Koin taivaallisen Isäni sen minulle antaneen. Ja ymmärsin, ettei minulla ole mitään pelättävää, vaikka kuljin erilaista polkua kuin uskonsisareni tai -veljeni. Koin, että Jumalan minulle antama polku on paras juuri minulle.

Vaikka kirjoitan paljon Isästä, niin ymmärrän aivan kaiken hengellisen kiinnittyvän Kristukseen, hän on kaiken keskus, seurakunnan pää. Hänessä ovat kaikki hengelliset aarteet. Ilman Jeesusta Kristusta Jumalan Poikaa, ei olisi mitään. Hän on luomakunnan alusta sen loppuun asti sama, iankaikkinen ja muuttumaton Jumala. Hän ja Isä ovat yhtä. Hän kuoli ristillä puolestani, ja on ylösnoussut kirkkauden Herra. Hän rukoilee puolestani, meidän puolestamme. Myös katsoessani eteenpäin tässä ajassamme, odotan hänen paluutaan, odotan näkeväni mitä on kirkkaus ja pyhyys Herran yhteydessä.

Olen pysähtynyt kuin katsomaan ja ihmettelemään Raamatun vaikeita kohtia evankeliumin kautta. Usein saan rinnalleni jonkin hengellisen kirjan, se löytyy ehkä omasta hyllystäni. Joku toinen saattaa siitä mainita. En voi mitenkään yhtyä aikamme hengellisyyteen, josta puuttuu usein rakkaus totuuteen.

Tiedän olevani kuviin, kirjoihin ja hiljaiseen rukoukseen tai pohdintaan vetäytyvä mietiskelijä, pieni kulkija kapeilla ja vanhoilla poluilla, missä entiset sukupolvet ovat tallanneet ennen minua. Onnen tunteet ja Jumalan rauha tulvivat jostain tähän hetkeen.

Ceta Lehtniemi

Hiljaisuudessa yksin

Jälleen laitan esille aukeaman runokirjastani ”Pieniä siemeniä erämaasta”. Kuva on Pyhäkerolta keskiyön taituttua. Valoa oli niukasti, ja oikeastaan kuvaakin ottaessani makasin maassa. Kameran olin varmaan tukenut pienen kiven päälle.

Olin ajanut autollani jonkin matkaa Hetasta ja parkkeerannut sen johonkin. Sitten lähdin rinkka selässä etsimään tunturia. Hyvin reitti löytyikin, ja sopi päivämatkaksi. Tunturin juurelle pystytin teltan ja olin muutaman tunnin pitkälläni. Evästä minulla oli mukana, sekä ruokaa että sanaa.

Tunturin laelle päästyäni tiesin, ettei ketään ole noin neljän tai viiden kilometrin etäisyydellä minusta. Kyllä tunsin itseni jollakin tavoin etuoikeutetuksi, vapaaksi ja onnelliseksi. Olin maassa kumartuneena rukoukseen. Tunnelma aivan kuin pakotti siihen.

Joskus puhutaan kasvojen yhteydestä. Se on laajakin ajatus. Itselleni on avautunut hyvin koskettavina Vanhan Testamentin lukuisat kohdat Jumalan kasvoista, Isän kasvoista. Surin, kun en löytänyt näistä kuin pienen osan uudesta 1992 käännöksestä. Jotain minulle tärkeää ja rakasta oli poistettu.

Jeesus on Jumala, ja samalla Jumalan kuva. Hänessä näemme ja ymmärrämme jotain olennaista kasvojen yhteydestäkin. Itse koen runossani, että hän katsoo, ottaa luokseen syntisen, rakastaa. Olen siinä yksin, kun Jeesuksen katse ristiltä kohtaa minut.

Tunturin laelle pääsemiseksi tarvittiin vaivannäköä. Se oli fyysistä, mutta samalla sisäistä. Minun on ollut aina melko helppo rukoilla yksin hiljaisuudessa, luonnon keskellä. Jossain tämän kaltaisessa tilanteessa syntyi runoni ”Yksi katse Jeesukselta”. Oli vain hän ja lopulta vain minä yksin hänen kanssaan.

Runoni sanoma liittyy puolestani kärsivän, ja anteeksiantavan Jumalan katseeseen. Siinä on samalla katse ihmiseltä, joka kokee ääretöntä kipua, ja kantaa alastomuuden häpeää riippuessaan ristillä. Tunnen samankaltaisen pyhän hiljaisuuden kuin tunturin laella. ”Yksi katse Jeesukselta” on hiukan myöhäisempi runo kuin nämä tunturin laella kirjoittamani. Se sopi kuitenkin samalle aukeamalle, avaraan maisemaan, hiljaisuuteen.

Kiitollisuus ja liikutus ovat tunteeni. Jumala on ollut minulle armossaan äärimmäisen hyvä.

Ceta Lehtniemi

Hänen haavoissaan

Tämä runo on noussut esiin juuri nyt muutaman ihmisen toimesta. Laitan sen tähän artikkelikuvaksi. Tämä aukeama on mukana runokirjassani ”Pieniä siemeniä erämaasta”. Runo pohjaa hyvin vahvasti omiin kokemuksiini. Sekä minä itse, että jollakin tavoin myös hengellinen ympäristöni, oli pyrkimässä nostamaan minua väärällä tavoin terveeksi, jaksavaksi ja vahvaksi.

Ymmärrän hyvin sen, että joskus on ihan napakastikin kehotettava vaikka ulos lenkille tai jotain muuta. Tähän runoon liittyy kuitenkin ennen muuta se, että joskus hyväksi tarkoitettu hengellinen apu muuttuu kovuudeksi ja vaatimuksiksi. On ehkä todella vaikea olla aito ja heikko. Hengellisyys, niin kristillinen kuin muukin, saattaa korostaa hyvinvointia tai elämän hallintaa. Joskus taas saatetaan puolestaan unohtaa täysin se, mikä aivan luonnollisella tavalla arjessamme antaa meille hyvinvointia ja terveyttä.

Ehkä ymmärrän runoni kuvaavan eniten juuri sitä hengellistä lepoa, minkä Kristuksen sovitustyö meille tarjoaa. Jokin hengellinen jännitystila saa laueta; ja näin koin tapahtuneen omalla kohdallani. Niin kuin emme voi tuottaa Hengen hedelmiäkään itse, niin emme voi muutenkaan hengellisin ponnisteluin tai henkisin ohjelmin aikaansaada meissä sitä, minkä aito Kristuksessa pysyminen ainoastaan voi kasvattaa.

Se mitä meillä on Kristuksen haavoissa, on jotain niin ihmisen sanoin kuvaamatonta. Tässä on joitain itselleni tärkeitä jakeita:

Psalmit:
34:19 Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.
51:19 Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää.
147:3 Hän parantaa ne, joilla on särjetty sydän, ja sitoo heidän haavansa.

Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta! Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat. (2 Kor.1:2-4)

Lisään tähän livenä puhumani videon, tuulisella kalliolla yritän lukea runoani.

Artikkeliani pystyy nyt kommentoimaan. Olen kiitollinen palautteesta.

Ceta Lehtniemi

Edessäsi, Isä

Edessäsi, Isä!

Kun kirjoitin nämä runot ”Kipu syvällä” ja ”Edessäsi, Isä”, olin ehkä noin 20 vuotta nuorempi. Elämäni oli kiireistä, toisaalta täynnä tapahtumia ja ihmisiä, silti hyvin yksinäistä. Kirjoitin päiväkirjoihin runojani ja ajatuksiani. Tavallaan myös rukoilin samalla.

Olin ollut pitkään uskossa, ja ymmärsin Jeesuksen ristin merkityksen. Elin Jumalan lapsen elämää, Pyhä Henki oli oppaani ja varmasti avasi myös sanaa. Tuntui kuitenkin, että sisimmässäni ei näyttänyt tapahtuvan niitä hyviä asioita mitä sana lupasi.

Varmasti jotenkin pelkäsin myös sitä, mitä sisälläni kuitenkin tapahtuu. Ihmettelin mihin minua viedään. Ehkä rakkaimmat kohdat Raamatussa olivat psalmi 139 ja Johanneksen Evankeliumin kymmenennestä luvusta jakeet 27-30. Siinä edellä Jeesus oli myös vakuuttanut olevansa Hyvä Paimen, joka antaa henkensä lampaiden edestä.

Vähitellen kasvoi luottamus, mitä tarvittiin myös muuttumiseen. Jotain tapahtui sisälläni, jotain hyvää. Silti tämä hyväkään ei muuttanut joitain vaikeaksi kokemiani olosuhteita, se ei edes estänyt minua uupumasta. Kuitenkin osasin katsoa uudella tavoin eteenpäin ja ylöspäin, taivaalliseen Isääni. Osasin luottaa Hyvään Paimeneen vierelläni.

Me kaikki koemme asioita eri tavoin, ja jaamme kokemuksiamme saamiemme lahjojen kautta. En tiedä onko Villen kokemus lähellä omaani, kun hän teki seuraavan youtuben https://youtu.be/j1omxHZtHtc Kuitenkin tämä sai minut kirjoittamaan nyt näin.

Myös seuraava runo Lapin kuvan kanssa kertoo jotain avarammalle paikalle pääsystä. On kuin joutuisi luopumaan jostain, ja kuitenkin se tapahtui niin, ettei itse voinut tehdä tarpeellista ”raivaustyötä”. Omaksi osuudekseni jäi suostuminen.

Arvostavasta kohtaamisesta

Itse mietin viimeisimmässä kirjoituksessani sitä, miten olen saanut paljon toisten ihmisten kautta. Ajatuksissani oli kirjoittaessani ennen muuta ihmiset, joihin olen yhteyksissä puheluiden ja erilaisten viestien tai kirjeiden kautta, tai parhaimmillaan toki tavaten ihan kasvokkain. Vuorovaikutus on ihmiselle niin ominaista ja tärkeää. Näissä erilaisissa toisen kohtaamisen tilanteissa on jotain hyvin merkityksellistä, emmekä voi oikein määrittää kuka on auttavana tai antavana osapuolena, eikä tarvitsekaan. Näin on ainakin silloin, kun emme tarkoita ammatissa työskenteleviä avun antajia.

Usein käsitellään sitä negatiivista jälkeä, mikä on saattanut jäädä huonosta kohtelusta, ja vähemmän myönteistä. Ja kuitenkin jokin pahalta ja vaikealta tuntuva saattaa muuttua jopa voimavaraksemme. ”Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat”, tämän lohdutuksen voi löytää Roomalaiskirjeen kahdeksannesta luvusta. Arvelen, että erityisesti kristityllä on Jumalan lapsena mahdollisuus nähdä elämässään uskollista huolenpitoa ja saada sellaista lohdutusta, mikä kuljettaa vaikeuksien ja jopa vääryyksien yli. Lohdutus tulee usein sanan kautta, Raamatusta.

Nyt kuitenkin tahtoisin viivähtää hetken ajatellen hyviä kohtaamisia. Mietin myös sitä, olisiko näitä mahdollista lisätä jollakin tavoin elämässä. Kysymys on siitä mitä arvostan, mihin tahtoisin vielä suunnata ajatukseni ja tekemiseni minulle annettuna aikana.

Keijo mietti kirjoitukseni kommentissa tähän tapaan: ”Kun tulee miettineeksi joitakin kohtaamisia ihmisten kanssa, jotka ovat olleet hyvin myönteisessä mielessä merkityksellisiä. Mietin, että mikä siitä tekee merkityksellisen? Itselleni nousi mieleeni, että ainakin se, että ko. kohtaamisessa tulee ymmärretyksi, kuulluksi, kunnioitetuksi ja arvostetuksi ja jollain tavalla enemmän tietoiseksi omasta itsestään, ajattelustaan, kiinnostuksistaan, tunteistaan, toiveistaan, tavoitteistaan jne. Sellaiset kohtaamiset ovat suuremmoisia Jumalan lahjoja.”

Pirkko Viherkoski pohti näitä asioita kirjassaan ”Kaiken lohdutuksen Jumala”. Hän mietti yhteisiä piirteitä elämässään tärkeisiin ihmisiin liittyen erityisesti lohdutuksen näkökulmasta. ”Ihmiset, joiden kautta olen erityisesti tullut lohdutetuksi, ovat

-osanneet kuunnella ja heillä on ollut aikaa minulle

-olleet minusta kiinnostuneita ja olen ollut heille tärkeä

-ovat olleet uskollisia ja välittäneet huolenpitoa

-olen luottanut heihin, eivätkä he ole tuominneet minua

-he ovat viestineet omalla elämällään, että elämä on elämisen arvoista vaikeuksista huolimatta.”

Itse olen huomannut, että kaikenlainen kiire voi haitata kohtaamisissa, samoin se, ettei jotenkin ole vaan tilaa toiselle. Itseäni on joskus saattanut häiritä tilanteen nopea muuttuminen, jokin täysin odottamaton asia. Parhaimpiin kohtaamisiin on liittynyt rauha ja lepo. Se on voinut tulla joko ajan riittämisen kautta. Se on tullut ehkä kuin lahjana, kuin johdatuksena.

Minun on vaikea etsiä juuri nyt tilanteita ja kohtaamisia, jotka olisivat olleet erityisen tärkeitä itselleni. Enemmän tulee mieleen ihmisiä, jotka ovat merkinneet paljon hyvinkin erilaisista ja epätäydellisistä kohtaamisista huolimatta. Heidän merkitystään ei vähennä monenlainen osaamattomuuskaan. Arvostamisen, rakastamisen ja rinnalla kulkemisen viesti on välittynyt vahvana kaiken läpi.

Anteeksiantamisen ja anteeksisaamisen armo liittynee myös tähän aiheeseen jopa usein kipeällä tavalla. Näillä alueilla joutuu kulkemaan, jotta voi suunnata eteenpäin, ja jotta löytyy tilaa uudelle.

Olen miettinyt paljon sitä miten vähän nykyisin ollaan antamassa vanhuksille aikaa ja arvostusta. Kiireiset ja pakolliset huoltotoimet eivät mielestäni riitä, kun ihminen on siirtymässä kohta pois tästä elämästä. Vanhuksetkin kaipaavat samoja asioita kuin me paremmissa voimissa olevat. He kaipaavat arvostavaa kohtaamista, ja uskoisin, että useimmiten myös hengellistä tukea. Kenellä on lupaa tai edes jonkinlaista mahdollisuutta olla vaikuttamassa tähän?

Kohtaamisten arvo ajatellaan herkästi vain tämän elämän perspektiivistä. Itse en oikein voi kristittynä näin ajatella. Toki elämässämme on rakentunut paljon sen kautta mitä olemme itse saaneet tai miten meitä on kohdattu. Kuitenkin tulisi pitää mielessä myös iankaikkiset näköalat, sekä hyvä elämä viimeisiä päiviä myöten.

Tein oikeastaan kirjani ”Virvoita sanallasi” erityisesti vanhukset tai hoitolaitokset mielessäni. Mietin sitä, että kuvan ja sanan yhdistelmä voisi puhutella ja rohkaista. Tekstin jätin lyhyeksi ja isolle fontille. Samoin viimeisimmän youtubeni, kahden minuutin hartauden, tein vanhuksia ja väsyneitä ajatellen. Linkki siihen https://youtu.be/itZoJInTVsU

Nämä sydämelleni lasketut asiat eivät oikein mene eteenpäin. Tulisi olla ihmisiä, jotka voisivat liittää nämä oman elämänsä kohtaamisiin, heitä, jotka arvostavat samoja asioita. Ehkäpä ne eivät ole tarkoitetutkaan etenemään. Jospa ne palvelevat sinä aikana, jolloin minä itse olen varsinainen vanhus. Näin voin ajatella, ja rukoilla, että Isä antaisi minulle vuosia.

Mitähän mietteitä sinulle nousee aiheesta?

Ceta Lehtniemi

Matkalla muiden kanssa

Olen viime aikoina pysähtyen havahtunut siihen, että minua itseäni ovat toiset ihmiset auttaneet. Keitähän tarkoitan? Nämä minua auttaneet henkilöt eivät tiedä tästä mitään. He olisivat aivan ihmeissään kuullessaan asiasta. Tämä apu on ollut hengellistä apua heiltä, jotka ovat sitä ehkä pyytäneet minulta. Oikeastaan näen, että jokainen Isän vierelleni antama ihminen on jollakin tavoin auttanut minuakin hengellisesti.

Ystävieni hengelliset kysymykset ovat olleet jossain vaiheessa myös kuin omiani. Olen saanut muistella myös Isän antamia vastauksia ja sanan kautta saamaani rohkaisua. Vaikka en aina kertoisi mitään omista vaiheistani, voin välittää luottamusta kokemuksieni kautta. Ja toiselle näin välittäessäni jotain Jumalan hyvyydestä ja uskollisuudesta, saan itse monin verroin enemmän takaisin itselleni.

Jokainen puhelujen, viestien tai kirjeenvaihdon päässä oleva kristitty on myös Pyhän Hengen kautta ollut näkymättömällä tavalla yhteydessä. Joskus kirjoitin paljon paperikirjeitä henkilökohtaisina eri ystäville. Nyt kirjoitan ”kirjeitä” pääasiassa täällä. Tuntuu myös usein siltä, että esirukoukset kannattelevat minua.

Rukoukset suunnataan Isälle, ja hän kuulee meitä, ja vastaa rukouksiimme ja esirukouksiimme oman aivoituksensa ja viisautensa mukaan, ja kuitenkin juuri meidän iankaikkiseksi parhaaksemme. Hän on luvannut auttaa hädän hetkellä. ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.” (Psalmi 50:15) Raamatussa on valtavan paljon kehotusta ja rohkaisua rukoukseen. Siellä on esimerkkejä rukoilijoista, ja Jeesuksen opettama Isä meidän -rukous.

Meillä on Jeesuksen Kristuksen ristin sovitustyön kautta pääsy tähän lapseuteen. Meillä on lapseuden henki, Pyhä Henki, joka on myös totuuden henki. Lapseus ei tarkoita jotain lapsellista, vaan pikemminkin sitä, että saamme oppia tuntemaan Jumalaa Isänämme. Saamme myös huomata, että teemme matkaa sisarien ja veljien kanssa. Meillä on myös hengellinen perhepiiri tämän tavallisen sukulaisuuden rinnalla.

Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa. (Gal.3:28) Yhteys Kristuksessa on arvokas asia. Jokainen on Jumalan silmissä saman arvoinen ja yhtä rakas. Hän näkee meidän turvaavan Jeesukseen, ja hän näkee meissä vaikuttavan Poikansa Hengen.

Kun näin yhdessä kuljemme eteenpäin muistaen toisiamme rukouksin, opimme paljon, ja saamme riittävän valon ehkä vain päivän matkalle, joskus pidemmälle. Opimme myös riippumaan kiinni sanassa. Välillä on ehkä aikoja, jolloin jaksamme jopa opiskella kristinuskon sanomaa teologisista kirjoista, tai pystymme lukemaan ja omaksumaan Raamatusta laajempia kokonaisuuksia. Joku saattaa päästä kristillisen opetuksen pariin helposti, kun toiselle se voi olla vaikeaa.

Vaatimattomat yhteisen jakamisen ja yhteisen rukouksen hetket, sekä yhteiset rinnalla kulkemiset, voivat merkitä tavattoman paljon. Niistäkin saattaa rakentua uutta luottamusta, jonka turvin jaksaa eteenpäin. Samoin hengellinen opetus saattaa kuitenkin löytää myös tätä kautta arkiseen elämäämme.

Johdata minua totuutesi tiellä ja opeta minua, sillä sinä olet minun pelastukseni Jumala. Sinua minä odotan kaiken päivää. (Ps.25:5) Sain nämä sanat ystävältä kuvien kera, ja sain ystävän kuvakoosteen artikkelikuvaksi. Tämä psalmin jae on rukous ja samalla uskon tunnustus. Se kertoo kaipauksesta ja odotuksesta. Odotetaan mekin yhdessä Jumalalta apua. Kerrotaan hänelle myös tunteemme ja kaipauksemme. Kuljetaan yhdessä eteenpäin, ja kuitenkin tämänkin psalmin sanat ovat omia ja omalta sydämeltä lausuttuja. Ne nousevat Jumalan lapsen omasta hiljaisesta kaipauksesta.

Tähän artikkeliin jätän kommentointimahdollisuuden. Toivon, että erityisesti uudet ja osaamisestaan epävarmat uskaltautuisivat mukaan. Kommentoida voi nimimerkillä. Vain minä näen sähköpostiosoitteen. Kuluvaa vuotta kysyttiin myös. Kotisivujen tai mainosten internet -osoitetta en julkaise nykyisin keneltäkään kommenteissa. Sen siis saa laittaa näkyviin, mutta se jää vain minun nähtäväksi. Toivon kommentteja sekä tekstiin että ystävän laittamaan kuvaan liittyen.

Ceta Lehtniemi

Sydämestänne, niinkuin Herralle

Saamme olla pieniä, vähäpätöisiä kuin tämä sammaleen pieni hapsu. Suunta elämässämme ja kaipauksemme olkoon oikeaan, vaikka usein hapuillenkin.

Sydämestänne, niinkuin Herralle

Kaikki, mitä teette, se tehkää sydämestänne, niinkuin Herralle eikä ihmisille,… (Kol.3:23) Tämä Kolossalaiskirjeen kohta sanottiin palvelijoille, ehkä jopa orjan asemessa oleville henkilöille. Ja samalla se sanottiin meille jokaiselle.

On vapautta saada tietää, että todellisuudessa jokainen viime kädessä tekee kaiken Jumalan edessä ja hänelle. Olemme Herran palvelijoita, emme kenenkään orjia, vaan vapaita Jumalan lapsia.

… tietäen, että te saatte Herralta palkaksi perinnön; te palvelette Herraa Kristusta. (Kol.3:24)

Perintö, jonka saamme, ei ole tämän maallisen elämän asioita eikä aikaan annettua, vaan liittyy iankaikkisuuteemme. Iankaikkinen elämä ja ikuinen Herran läheisyys kirkkaudessa liittyy tähän, mutta varmaan myös muuta, mitä emme ymmärrä.

Hänen herransa sanoi hänelle: ’Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.’ (Matt.25:21)

Minua joskus mietitytti tämä Matteuksen evankeliumin kohta leivisköistä. Vertasin sitä, mitä kukin oli saanut. Miksi jaettiin epäoikeudenmukaisesti kenelle yksi, kaksi tai viisi leiviskää? Nyt ajattelen aivan toisin, jopa niin, että se ei ole merkityksellistä montako leiviskä kukin saa. Se merkitsee, keneltä ne saadaan, ja tahdommeko asioida niillä antajan tahdossa ja hänen edessään, itse asiassa hänelle.

Se, joka sai yhden leiviskän, hautasi sen maahan. Hän ei tahtonut olla missään tekemisissä leiviskän antajan kanssa, saada oikeaa tietoa hänestä, saati palvella häntä. Hän oli tietävinään hänet kovaksi ja ankaraksi isännäksi. Hän syytti leiviskän antanutta jopa vääryydestä, siitä, että tämä leikkaa sieltä mihin ei ole itse kylvänyt.

Sen sijaan toiset leiviskänsä saaneet ymmärsivät nimenomaan lahjoittajan toisin, voisi kenties sanoa, että ikäänkuin armon evankeliumin kautta. Lahjoittajan luonteen voimme ymmärtää Kristuksen sovitustyössä. Siinähän Jumalan armo ja rakkaus suurimpana ilmenee. Emme palvele kovaa isäntää orjina, vaan elämme vapaina Jumalan lapsina. Sydämestämme elämme hänelle ja hänessä, ja myös hänen lahjoistaan.

Nämä kohdat ovat olleet minulle jollakin tavoin vaikeat, mutta ne ovat avautuneet ainoastaan evankeliumin lähtökohdasta. Tällöin ne ovat tulleet rakkaiksi. On suurta lahjaa, kun saa elää armahdettuna Jumalan lapsena ja taivaan perillisenä. Tähän sisältyy tieto siitä, etten pysty täysin tietämään, mikä on suurta tai arvokasta iankaikkisuutta ajatellen. Kun en tätäkään tiedä, on tavallaan jopa helpompaa, silloin ei torju jotain pois pitämällä sitä liian vähäpätöisenä.

Minun ei tarvitse edes huolehtia tästä tiedosta. Tiedän, keneltä olen leiviskäni saanut, ja tiedän kenelle tahdon elää. Tiedän kuka elämäni mittaa. Onneksi se en ole minä tai muut ihmiset. Onneksi se on Herra Jeesus Kristus, joka on jo nyt kantanut pahat tekoni, erheeni ja kuormani ristille kuollessaan puolestani.

Vielä on aika kysellä niitä pieniä asioita ja tehtäviä Herran edessä. Voi olla, että kaikki ymmärretään väärin ihmisten taholta, pidetään ehkä outona tai kummallisena. Joku näkee ja ymmärtää, että teen jotain herkkää ja rakasta. Moni voi kunnioittaa sitä ymmärtämättä täysin, joku taas pitää roskana ja vähäpätöisenä, jopa haitallisena.

En välitä muusta kuin siitä, että tiedän keneltä pienet askareeni saan. Olen kiitollinen, kun saan tuntea Hänet, ja oppia Hänestä lisää.

Ceta Lehtniemi

Lähetetty iPhonesta