Conformitas Christi lohdutuksena arkea elävälle kristitylle
Luterilainen kristillisyys on keskeneräisen matkamiehen kristillisyyttä. Tähän kätkeytyy läheisesti ajatus siitä, että kaikki otetaan Jumalan kädestä. Jumala ei salli meitä kiusattavan yli voimiemme. On olemassa toivo muutoksesta parempaan. Siksi on aina lupa ja mahdollisuus riippua kiinni Jumalan sanassa ja lupauksissa.
”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy” (Hebr. 11:1). Vanhurskautemmekin on vielä toivon varassa. Olemme keskeneräisiä, syntiin taipuvaisia, kiusattuja ja usein uupuvia. Silti Jumala on alkanut meissä hyvän työnsä, jonka hän toteuttaa salassa eikä jätä kesken. Pelastuksemme ei lepää tässä mikä on kesken maallisella matkallamme; sen perustana on Kristuksen ristillä tapahtunut sovitustyö ja ylösnousemus.
Kristus on ollut kaikessa kiusattuna samalla lailla kuin mekin, ja hän on laskeutunut syvimpäänkin inhimilliseen hätään. Luther eläytyi hyvin vahvasti Kristuksen järkyttävään tuskaan ristillä. Vaikka jo erämaakiusaukset olivat väkeviä, niin ne kalpenivat ristin kiusausten rinnalla. Lutherin kirjoittamissa lohdutuskirjoissa on paljon sielunhoidollista puhetta. Tärkeintä on oikea sanaan perustuva lohdutus sen sijaan, että turvattaisiin aneisiin tai muihin katolisen kirkon vääriin lohdutuskeinoihin.
Luther kehottaa heittämään synnit Kristuksen päälle. Tässä on esikuvana Jes. 53:6: ”Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme”. Samoin 1 Piet. 2:24 vakuuttaa samaa kuten myös 2 Kor. 5:21. Usko on Jumalan kädestä annettua lahjaa, joka perustuu Kristuksen työhön puolestamme. Tämä vaikuttaa luottavaisen ja läheisen uskonsuhteen Kristukseen. Conformitas Christi toteutuu nyt siten, että Jumalan hyvyys ja armo pukevat ihmistä Kristuksen kaltaisuuteen.
Lutherin kilvoittelevassa uskossa parannus on poistettu pelastustienä; toisaalta hän on antanut sille kristillisen elämän pysyvänä tilana suuren vakavuuden. Parannuksella on teosentrinen merkitys. Jumala tekee työtään ihmisessä. Ihminen ei suorita rangaistuksen pelosta mitään, vaan kasvaa lapsen suhteessa Isään. Coram Deo kuvaa myös elämää Jumalan kasvojen edessä.
Sanan vaikuttama usko luo vapaita, maailmasta riippumattomia ihmisiä, jotka elävät Kristuksen vanhurskaudesta. Tästä nousee niin esirukous kuin myös moni käytännön palvelutyökin. Lutherin viitoittamassa elämänihanteessa yhtyvät näin sisäinen ja ulkonainen, Kristuksen seuraaminen sisäisessä uskonkilvoituksessa (conformitas-kristillisyytenä) ja toisaalta ulkoisessa arkielämässä. Luther ei näin erottanut hengellisiä asioita niin tavallisen tuntuisesta elämästä esimerkiksi perheen tai työn parissa.
Ihannekuvassa on täydellinen, horjumaton rauha ja riippumattomuus Jumalassa ja samalla halu palvella lähimmäistään maailmassa. Tämä ihannekuva tai malli on hyvä nähdä taustalla, vaikka se tuntuukin toteutuvan usein kovin heikkona. Kun työ on Jumalan, niin tämä ihannekuvakin tuntuu turvalliselta.
Voimme vielä muistuttaa itseämme siitä, että myös sairasvuoteella tai vanhuudessa, muiden palveltavana ollessa, toteutuu tämä hengellinen conformitas-ajatus. On niin paljon salattua ja ihmisen mittapuille näkymätöntä. Ihmisen elämä ei mene hukkaan, vaikka hän joutuisi olemaan koko elämänsä muiden hoidettavana. Hänen palvelutehtävänsä saattaa olla juuri siinä. Ja conformitas-kristillisyyden ajatus on mitä koskettavimmalla tavalla läsnä juuri siellä, missä ihminen on heikko.
Conformitas-kristillisyys on kokemusperäistä kristillisyyttä, jolle on vierasta yhtä hyvin kangistuminen puhdasoppisuuteen, jossa elämän sykinnän on korvannut älyperäinen, kuollut usko, kuin myös sellainen sosiaalisen kristillisyyden linja, jossa ihmisen oma ulkonainen touhu on tullut Jumalan pelastavan ja kasvattavan työn tilalle.
Tähän viimeiseen osaan kirjoitin paljon myös sellaista, minkä itse olen ymmärtänyt runsaan Lutherin opetuksista kummunneen kirjallisuuden äärellä. Viiden artikkelini kappalejako ei ole sama kuin kirjassa Conformitas Christi -ajatus Lutherin teologiassa.
Ceta Lehtniemi