Kirjoittajalta cetalena

Tässä on pieni kirjosiepon poikanen. Odottaakohan se vielä emon apua ruokinnassa. Tuskin se sitä enää tarvitsee. Se lenteli juuri puutarhan pensaissa löytäen sieltä varmasti hyönteisiä. Samoin tuolta sammalten keskeltä löytynee ruokaa.

Kun katsoo poikasparvea, näyttää siltä, että ne lentelevät myös huvikseen sinne tänne. Kyllä nekin kokevat lentämisen iloa ja vapautta. Jossain päin maailmaa pyydystetään pikkulintuja. Kai niistä syödään jokin osa. Rengastusta varten myös otetaan lintu hetkeksi kiinni. On helppo samaistua pienen linnun hätään, kun se on joutunut vankeuteen.

Viime vuonna näin linnun hädän, kun se oli jäänyt venelaiturissa olleen veneen hyttiin. Saavuimme nimittäin satamaan siirtyäksemme veneestä autoomme. Lintu lensi hädissään ja törmäillen veneen hytissä. Ei auttanut muu kuin kiivetä vieraaseen veneeseen. Sain onneksi vähän matkaa auki jonkinlaisen pressun nurkkaa. Hetken päästä lintu huomasi valon ja kenties raikkaan ilman, mitä tulvi kuumaan hyttiin. Se pääsi vapauteen.

Onko myös ihminen luotu suurempaan vapauteen kuin itse ymmärtääkään? Etenkin sielun vapautta olisi hyvä miettiä. En nyt osaa tämän pidemmälle jatkaa kirjoitustani. Sanon kuitenkin, että rakastan pieniä lintuja. Kaipaan vapautta, aina vaan kaipaan.

Psalmi 124:7 Meidän sielumme pääsi kuin lintu pyydystäjäin paulasta: paula katkesi, ja me pääsimme pois.
124:8 Meidän apumme on Herran nimi, hänen, joka on tehnyt taivaan ja maan.

– – – Jatkoin kuitenkin myöhemmin ja muutin sivuni artikkeliksi. Kun koen turvallista ja levollista vapautta ihmisistä, kaipaan tätä lisää ja tunnen sen tärkeäksi. Silloin olen kuin lintu vapaana. Samalla kasvan kiinni Kristukseen ja Raamattuun, ja kaipaan tätä yhä enemmän.

Kyse on avusta Häneltä, jonka yhteyteen olen luotu ja lunastuksen kautta päässyt lapsen asemaan. Asia on liian iso selittääkseni sitä hyvin. Olin valinnut hyvät raamatunjakeet, jotka kuvaavat jotain myös tästä. Olenko oppimassa uutta?

Olin tiiviisti mukana Evankeliumin opintoyhdistyksen työssä ja Armo riittää -lehden teossa. En aivan alkuun sanoisi vastausta kysymykseen: ”Mitä tein?” Kyse ei ole pohjimmiltaan tästä. Kyse on enemmänkin siitä mihin oma hengellisyyteni oli haparoivasti kiinnittynyt, ja missä koin sen vahvistuvan.

Elin aikaa, jolloin olin elänyt pettymyksen aikaa seurakuntien ja järjestöjen yhteydessä. Olin kohdannut vaativaa hengellisyyttä ja harhaoppeja ilman arviointia. Työelämässä koin uupumuksen ja myöhemmin työkyvyttömyyden. Onko jossain sanomaa Kristuksesta, johon sydämeni yhtyy? Olenko kuin muukalainen kristillisessä maailmassa?

Olin jo kauan sitten etsiytynyt kirjallisuuden kautta armon sanoman äärelle, koska se oli jotenkin ainoa mahdollisuuteni. Olin lukenut ja kerännyt Lutheria, Tiililää, Sormusta, Tuomenoksaa, Santalaa, Roseniusta, … jne.  Lisäksi tutkin 1800 -luvun herätyksen vaiheita ja herätysjohtajien keskusteluja ja elämänkertoja. Samaan aikaan olin kiinnostunut Martta Kaukomaasta, Hilja Aaltosesta ja Lina Sandellista, hengellisestä runoudesta ja virsikirjojen sanoituksista.

Toimin vähän omintakeisesti, mutta ehkä itselleni tyypillisesti. Minua askarrutti aivan tietty meditatiivinen laulu, josta oli yhtä aikaa sama kirjoitus eräässä suuressa kristillisessä lehdessä ja Uuden Aikakauden lehdessä ”Minä Olen” (myöhemmin lehti luonnehti itseään sanoin ”Henkisyyttä muuttuvassa maailmassa”). Olin jo ajatellut, ettei kukaan missään välitä keskustella kanssani asiasta. Löysin internetistä kymmenkunta kristillistä järjestöä, joita informoin asiasta ja pyysin ajatustenvaihtoon tai kannanottoon. Vain Evankeliumin opintoyhdistyksen Per-Olof Malk oli kiinnostunut. Kontakti yhdistykseen oli näin muodostunut suunnilleen alkuvuonna 2006. Tämä kontakti oli itselleni tärkeä juuri tuohon hetkeen.

Vähitellen huomasin löytäväni sen kristillisen pohjan, mikä oli jo omaani ja sitä samaa vanhaa, lepoa antavaa ja Kristuksen työtä korostavaa. Minulla alkoi tulla kotiin kuvallisen Armo riittää -lehden edeltäjä, pieni vihkonen. Aloin myös käydä  Kristus -päivillä, joka liitettiin tuolloin vuosina 2006 – 2012 ainoastaan Evankeliumin opintoyhdistykseen. Työhön mukaan liittymiseni oli hyvin vähittäistä ja hillittyä ehkä liiankin äkkinäisen ja vahvan alun jälkeen.

Olin mukana Kristus -päivissä niin puhujana kuin johtamassa tilaisuuksia, myös esirukouksessa. Samoin olin yhtenä kirjoittajana lehteen Ajankohtainen teologia. Kuitenkin läheisimmäksi muodostui Armo riittää -lehti. Vuonna 2010 ehdotin lehteen värikuvaa kanteen. Tässä ensimmäinen kansi, jossa olin mukana.

Tämän jälkeen suurin osa kansikuvista oli minulta. Sain myös omia kirjoituksia ja runoja lehteen sekä paljon lainauksia vanhoista kirjoista. Sain tutustua uusiin kirjoittajiin ja niihin ystäviin, joiden kautta yhä syntyi hengellisiä, puhuttelevia runoja. Olavi Peltolan ja Per-Olof Malkin opetus merkitsi minulle paljon, ja vielä yhä merkitsee.

Armo riittää -lehti oli tilaajille ilmainen, ystävien kustantama. Ehkä juuri tämä teki asiasta mieluisan. Sai olla mukana levittämässä armon sanomaa eteenpäin, olla työssä mukana ja myös kustantaa toimintaa. Samoin oli ilo lukea kotona vanhoja hengellisiä kirjoja tietäen, että niistä saa mahdollisesti lehteen jonkin pienen otteen yhteiseksi hyödyksi.

Kaikella on kuitenkin oma aikansa. Evankeliumin opintoyhdistys ei toimi nyt, eikä sen perinnekään jatku enää entisellään. Nyt Armo riittää -lehtiä ja luentoja on talletettuna Kristityn Foorumin sivuilla. Olin myös itselleni ladannut talteen Armo riittää -lehdet arvaten, että jossain vaiheessa entinen internetsivu poistuu.

Luen yhä lehteä esimerkiksi matkoilla tabletiltani. Kaipaan kovasti aikaa, kun sain olla mukana hengellisen lehden teossa. Kaipaan myös ihmisiä, joiden kanssa olin tiiviisti tekemisissä noin kymmenen vuoden ajan. Yksi suurimmista asioista oli ehkä lopulta se miten koin eri vuosisatoina, eri vuosikymmeninä, eri puolilla maailmaa osan kristityistä löytäneen saman kestävän, lohduttavan ja sanoisinko arkisen armopohjan elämälleen. Jotain mikä on Kristus -keskeistä, pyhää ja samalla arkista sekä käytännöllistä voi olla olemassa, mutta siihen käy vihollinen kiinni. Se on särkyvää. Me ihmiset ollaan särkyviä.

On hyvä, että jotain on talletettuna. Työlle ei ole jatkoa tässä muodossa. Tallessa on kirjoja, luentoja, puheita, lehtiä. Meitä ihmisiä on elossa, ja Suomessa on hengellisiä järjestöjä ja seurakuntia runsaasti. On paljon hyvää pohjaa.

Kyselen usein Ilmestyskirjan ”ensimmäisestä rakkaudesta”. Ajattelen, että sen puute on selvimmin nähtävissä siellä, missä kristittyjen yhteys ei säily, siellä missä ei nähdä miten olemme kaikki osallisia Isä meidän -rukouksesta: ”Tulkoon Sinun valtakuntasi”. Emme ole rakentamassa mitään omaa itsellemme tänne maan päälle, emme syvästi ajatellen edes omaa järjestöä. Emme saisi olla keskenämme kilpailijoita tai toistemme kadehtijoita. Meidän tulisi mielellään toimia toisiamme arvostaen yhteisen asian eli evankeliumin eteenpäin viemisessä, olla palvelijoita.

Jumala on yhä armollinen. Kristuksen sovitustyö kutsuu yhä lepäämään ja tekemään työtä armon varassa, sovitettuina ja itsessään heikkoina Jumalan lapsina.

Laitan yhden esimerkin lehdestä, pdf -lehden: AR_2011-6

Luonnollisesti tiedot tilauksista ja tuesta tilitietoineen ovat vanhentuneet. Kirjoitukset ja kuvat ovat aina tuoreet. Tässä leikattuna kannen niukkavaloinen kuva:

Ceta Lehtniemi

Rukous on jotain jokaisen Jumalan lapsen elämään kuuluvaa. Raamatussa on siihen kehotusta useassa paikassa. Myös Paavali pyysi seurakunnalta esirukousta puolestaan. Meistä moni saa esirukouspyyntöjä ystäviltä ja myös tuntemattomilta. Kaiken keskellä saattaa tulla tunne, ettei jollakin tavoin riitä, tai mieleen nousee ajatus, ettei rukous hyödytä millään tavoin.

Olen nyt pitänyt kotisivuja hyvin pitkään. Parin vuoden jälkeen ensimmäinen kotisivuni vaihtui ylläpidon toimesta maksulliseksi ja myös täysin uudeksi. Varhaiset artikkelit ja sivut ovat jääneet kovin vähälle huomiolle. Nyt on aika tutkia myös niitä hieman.

Vuonna 2012 luin huolella Lutherin Rukouskirjasen, hyvin vanhan painoksen. Tein siitä vanhalla kieliasulla tiivistelmän, artikkelin. Tiedän, että Rukouskirjasesta on julkaistu myös nykykielinen painos. Edelleen pidän tästä vanhasta kirjasesta, joka haastaa ajattelemaan. Arvostan myös tätä omaa 10 vuotta sitten tekemääni kirjoitusta: Luther, Rukouskirjanen  Olisi mukavaa, jos joku tuota artikkeliani silmäilisi kanssani. Siinä on myös mahdollisuus vaihtaa ajatuksia. Ja suuri kiitos vielä vuosien jälkeen niistä arvokkaista kommenteista, jotka ovat säilyneet artikkelin yhteydessä. Tässä on itselleni hyvin arvokasta sisältöä.

”Oikea rukous ei anna itseään estää oman synnin eikä toivottomuuden eikä raskasten ajatusten. Se katsoo yksin Jumalan sanaan ja käskyyn, luottaa lupaukseen, turvaa yksin annettuun välimieheen Jeesukseen Kristukseen, rukoilee hänen nimessään. Uskossa häneen muodostaa se hädänhetkinä lyhyitä hartaita huokauksia ja odottaa varmaa kuulemista, eikä lakkaa pitkittämästä sekä käyttää siihen Jeesuksen Kristuksen meille opettamia sanoja.” (Luther, Rukouskirjanen)

Löysin myös oman vanhan runoni, jossa pohdin rukousta. Ehkä runossa ajatukseni ovat lähinnä esirukouksessa. Tiedän hyvin, että suuri hätä ja suru murtaa rukoukseen, jopa polvilleen tai peräti maahan saakka. Ajatukseni on tilanteessa, jossa oma hätä ei vedä rukoukseen. Ajattelen rukousta ehkä palveluna. Luther vahvisti ajatusta rukouksesta paljon laajemmin. Siihen jokaista kehotetaan katsomatta omaa tilaa tai kelvollisuutta. Rukous on kuin salaisuus meille ajassa. Se on arvokasta ja tärkeää, koska siihen kehotetaan Raamatussa, ja koska myös Jeesus opetti rukousta.

Rukous

Oi, jospa tekisit

minustakin rukoilijan!  

__

Ottaisinko vastaan

myös riisumisen?  

—

Pystyisinkö kantamaan

sydämelläni hätää?  

—

Vain, jos Sinä itse

muutat minua.

— 

Taltuta minussa

ajatusteni harhailu.  

–

Anna armahtava mieli,

kyky antaa anteeksi.  

–

Luo itse näkymät

silmieni eteen.  

–

Puhdista sisimpäni,

anna anteeksi syntini.  

–

Sinuun kasvaneena,

Sinuun kätkettynä,  

kallis Vapahtajani,

pyydän arastellen:  

–

”Jospa Sinä tekisit,

minustakin rukoilijan.”

Ceta Lehtniemi

Sillä näin sanoo Korkea ja Ylhäinen, jonka asumus on iankaikkinen ja jonka nimi on Pyhä: Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä ja niitten tykönä, joilla on särjetty ja nöyrä henki, että minä virvoittaisin nöyrien hengen ja saattaisin särjettyjen sydämet eläviksi. (Jesaja 57:15)

Tässä on merkillinen lupaus siitä, että särjettyjen sydämet saatetaan eläviksi. Tässä ei sanota eheäksi tai terveeksi. Jumala tahtoo asua ihmisen tykönä, aivan hänen sisimmässään, sydämessä. Kun ihminen on ylpeä, hän ylenkatsoo jopa sitä lupausta, että Pyhä Jumala tahtoo tulla lähelle ja vaikuttaa hänessä todellisen elämän. Särjetty ja nöyrä henki sen sijaan avautuu Jumalan asumukseksi.

Jumala sitoo myös haavamme ja parantaa. Tämä on monen uskovan kokemus, ja tämä on sopusoinnussa Jumalan sanan ja olemuksen kanssa. Emme voi kuitenkaan määritellä missä, miten tai millä ajalla paraneminen tapahtuu. Perillä on varmasti kaikki vaivat ohi. Ajassa tulee vastaan monenlaista.

Minun käteni on kaikki nämä tehnyt, ja niin ovat kaikki nämä syntyneet, sanoo Herra. Mutta minä katson sen puoleen, joka on nöyrä, jolla on särjetty henki ja arka tunto minun sanani edessä. (Jesaja 66:2)

Kaikki nämä jakeet kuvaavat sitä, että särjetty ja nöyrä henki on jotain Jumalalle otollista. Mielestäni Jeesus antaa alla olevien sanojen kautta ainakin osittaisen vastauksen aiheeseeni. Pyhä Henki tekee eläväksi. Jeesus, elävä Sana, on puhunut sanoja, jotka ovat henki ja ovat elämä. Jumalan sanalla on keskeinen merkitys uskon syntyyn, eli oikeastaan särjettyjen sydänten eläviksi tekemiseen. Särjetty ja nöyrä henki on avautuneena sanalle. Henki on se, joka eläväksi tekee; ei liha mitään hyödytä. Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä. (Joh.6:63)

Jeesus on kuollut ristillä ja ylösnoussut. Pyhä Henki vaikuttaa meissä uskon Jumalan sanan kautta. Yksinkertainen, nöyrä usko tähän totuuteen lahjoittaa meille elämän, tekee eläväksi. Muistamme pienoisevankeliumin. Se ei kuulosta kovin teologiselta tai vaikealta kuten meidän ihmisten sanat useasti. Se on yksinkertainen ja selkeä lupaus. Joh. 3:16 kuuluu: Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Eli saamme uskoa Jumalan antavan meille meidän syntimme anteeksi yksin armosta Kristuksen tähden.

Meidän elämämme kivut ja kokemukset ovat jättäneet jälkensä meihin kaikkiin. Tunnemaailmamme ja tapamme reagoida asioihin on muuttunut erilaisissa hylkäämisissä, kolhuissa ja vääryyksissä. On ehkä tullut arkuutta olla ihmisten parissa joissain tilanteissa. On pelkoja, jopa paniikkia. On vihaa ja on itsesyytöksiä. On lääkkeitä ja on diagnooseja. Meistä ei ole tullut hyvin käyttäytyviä ihmisiä, vaan paljon virheitä tekeviä ja usein itseä ja toisiakin vahingoittavia. Emmekö siis ole jo niin särkyneitä, että Jumala voisi luvata tehdä meidät ennen muuta ehjiksi ja terveiksi? Silloinhan meidän olisi helpompaa olla muiden yhteydessä, ja toisillakin olisi helpompaa.  

Kaipaamme usein syvimmiltään itse Parantajaa elämäämme, myös odottaessamme Jumalan puuttuvan terveydentilaamme. Ymmärrämme, että syyllisyys, ahdistus, pelko ja turvattomuus voivat myös vähitellen parantua, kun opimme tuntemaan Jeesusta ja Raamatun sanaa. Jeesus todella rakastaa sinua ja minua. Pysytään tässä rakkaudessa. Saamme pysyä Jeesuksen luona, vaikka emme näkisi mitään hyvää tapahtuvan meissä. Kaipaamme myös Jumalan neuvoja ja johdatusta elämäämme. Monikaan ei lopulta ikävöi pikaratkaisuja. Lepo ja rauha Jumalan yhteydessä on suurinta mitä voimme kaivata.

Jumalan sana lupaa ennen muuta tehdä eläväksi, eli tämä tarkoittaa elämistä eläväksi tekevän Jumalan yhteydessä ajassa ja ikuisuudessa. Kun uskomme hyvin yksinkertaisesti sen, että syntimme on annettu anteeksi Jeesuksen ristin työn kautta, saamme kaiken. Miten niin kaiken? Elämämme on kätkettynä Kristuksessa. Hän on Vapahtajamme, turvamme, parantajamme. Hän on tie ja totuus ja elämä. Kaikki hengelliset aarteet ovat kätketyt häneen.

Olen nyt jo seniori, kuten tavataan sanoa. Liikun jonkin verran ikäihmisten parissa. Moni tuntemani ihminen on kuollut. En siis tarkoita edellisiä sukupolvia, vaan ikätovereitani. Kun luin kerran erään tuntemani henkilön muistokirjoituksen, sain tietää hänen elämästään aivan uusia asioita. En tiennyt mitään hänen raskaista kokemuksistaan, orpoudestaan tai iäkkäänä kokemastaan dementiasta. Kun ihminen on menestynyt ulkoisesti ehkä läheisten ihmisten ja hyvän Jumalan avulla, pidämme häntä jotenkin erilaisena, onnistuneena, vahvana. Olemme ehkä kuitenkin kaikki enemmän toistemme kaltaisia kuin kuvittelemme?

Moni iäkäs joutuu vaatteiden ja jalkineiden puolesta tekemään valintoja käytännöllisyys ja raha ensi sijalla. On vaikea kävellä, hankalaa pukeutua. Ihminen tarvitsee toisen apua. Kivut ja väsymys saattavat tuoda esiin välillä myös huonoja luonteenpiirteitä. Ei myöskään ulkoinen olemus rohkaise lähtemään muiden pariin. Jumala katsoo sydämeen, joka kaipaa ja uskoo. Hän ei katso ulkonaiseen. Hän rakastaa.

Kun minulla oli työuupumusta uudella paikkakunnalla kauan sitten, hakeuduin siellä vanhusten raamattupiiriin, jossa muut olivat pari vuosikymmentä itseäni vanhempia. Luimme Raamattua ja rukoilimme. Osa kuuli heikosti, osa näki huonosti, osa liikkui apuvälineillä, joku puhui samat asiat uudelleen, joku ei pysynyt siinä mitä käsittelimme. Joku oli yllättäen vasta vanhana löytänyt uskon, eikä tiennyt muuta kuin lapsena oppimansa. Raamattupiiriä veti viisas, vanha lastentarhanopettaja. Valitettavasti sellaiset opettajat ovat harvinaisia. Hän oikeasti rakasti meitä Jumalan lapsia, joista osa oli hyvinkin vanhoja.

Jumalan rakkaudellinen katse näkee sydämet, ihmisten avun tarpeet. Moni vahva ja kiireinen kulkee Jumalan rakkauden ohi. Tarvitsevia, sillä tavoin murtuneita, että Jumalan pelastustyö ja läsnäolo kelpaa, on usein juuri siellä missä elämä ei näyttäisi kohdelleen hyvin. Mutta särjettyjä ja murtuneita Jumala näkee kaikkialla. Syntisairaita ihmisiä on, joiden sisin huutaa apua.

Vielä liki kahdenkymmenen vuoden jälkeen muistan lämmöllä tuota ymmärtäväistä raamattupiirin vetäjää. Siinä ei näkynyt kiirehtimistä, ei edes hetkellistä moitetta, vaan arvostamista ja rakkautta.

Ehkä esimerkinkin kautta voi kaivata Jeesuksen läheisyyteen, hänen opetuslapsekseen. Kohtasin tuossa iäkkäässä ihmisessä sitä, mitä voi sanoa Hengen hedelmäksi.

Ceta

Kairosmajalla 30.9.-7.10. 2022

Pysyköön Herran kunnia iankaikkisesti. Saakoon Herra teoistansa iloita,
hän, joka katsahtaa maahan, ja se vapisee, joka koskettaa vuoria, ja ne suitsuavat.
Kaiken ikäni minä ylistän Herraa, minä veisaan Jumalani kiitosta, niin kauan kuin elän. Olkoot minun tutkisteluni hänelle otolliset; minä iloitsen Herrassa. (Psalmi 104: 31-34)

Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut,
niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?
Ja kuitenkin sinä teit hänestä lähes jumal’olennon, sinä seppelöitsit hänet kunnialla ja kirkkaudella;
panit hänet hallitsemaan kättesi tekoja, asetit kaikki hänen jalkainsa alle:
lampaat ja karjan, ne kaikki, niin myös metsän eläimet,
taivaan linnut ja meren kalat ja kaiken, mikä meren polkuja kulkee.
Herra, meidän Herramme, kuinka korkea onkaan sinun nimesi kaikessa maassa! (Psalmi 8: 4-10)

Hiljaa kuin pyhällä paikalla on ihminen Suomen Lapin maisemissa. Ei ole ihme, että sana ”pyhä” toistuu nimissä. Täällä vuoret suitsuavat ja Herran kunnian voi aistia. ”Herra, meidän Herramme, kuinka korkea onkaan nimesi kaikessa maassa!”

Erkki Leminen sanoitti: ”Täällä kaukana unohdin jälleen mikä olen ja mitä teen. Täällä Herrani kuiskasi jälleen: älä katsele eiliseen. Täällä tunturin luona jälleen jätin huolet huomisen. Sain elää vain tämän hetken ja olla onnellinen. Täällä kaukana entiselleen sai laulu sydämeen”

Minua puhuttelee tuo yksinäinen valopiste metsän mustan pimeyden keskellä järven rannalla. Siellä on mökissä yksi tai useampi ihminen juuri nyt. Miten kuvassani loistaakaan kilpaa tähtien kanssa tuo yksinäinen valo. Siellä on pieni ihminen suuren Jumalan maailmankaikkeuden keskellä.

Olisipa ihmisellä sen verran ymmärrystä, ettei tuhoaisi näitä näkymiä. Meitä ei hoida mikään niin kuin nämä maisemat ja tämä jotenkin niin vakavan kaunis ja jylhä luonto. Täällä koemme parantumisen, ajan hetken merkityksen, hiljaisuuden, kairoksen. ”Saakoon Herra teoistansa iloita, hän, joka katsahtaa maahan, ja se vapisee, joka koskettaa vuoria, ja ne suitsuavat.” Myös Jumala iloitsee teoistansa, myös luomastaan ihmisestä.

Samaa taivasta katson yleensä Suomenlahdelta, mereltä käsin. Siellä näen myös tähtitaivaan. Nyt näin revontulet hiljaisessa maisemassa. Sisälleni piirtyi maalaus. Taiteilijasta en voi erehtyä, käsiala on Luojan. Käsiala on Hänen, joka minuakin rakastaa.

Ceta

Lisään tähän lyhyen videon ympäristöstä: https://youtu.be/73XyDuGrxhQ

Olen elänyt kaikki elämäni kesät täällä saaristossa, jopa samalla saarella. Koen tämän kodikseni: saariston, saaren ja isäni rakentaman mökin. Talvikotini on vaihtunut jonkin verran. Kesäkotini on säilynyt samana.

Fammuni, kaksi tätiäni, tädin mies ja serkkuni asuivat kesät saaren toisella puolella omassa mökissään 1950 -luvulla ja 1960 -luvun alkupuoliskolla, jolloin olin lapsi ja nuori. Toki tädin mies ja toinen tädeistäni olivat mökissään lähinnä kesälomat. Me puolestamme, vanhemmat ja kolme lasta asuimme omassa mökissämme.

Fammun mökin puutarha oli aivan ihmeellinen. Yhteydenpito sukulaisten ja jopa  saaristolaisten kanssa oli vilkasta. Puutarhakukkien lisäksi tätini harrastivat myös luonnonkasvien ja hyönteisten keräämistä. Kaikkeen tähän liittyy valtavasti muistoja. Opin myös tunnistamaan kasveja ja hyönteisiä, mutta ennen muuta opin ihastelemaan ja ihmettelemään luontoa. Ja tämä ihmettely ja pienten  hyönteisten sekä vähäisten yksityiskohtien näkeminen on kuin tarttunut myös läheisiini. Se on lapsille usein tunnusomaista, mutta se ei ehkä säily aina kovin hyvin aikuisuuteen. Vaikuttaa siltä, että meidän suvussa tämä ominaisuus on ollut hyvin vahvana.

Viikko sitten olin ollut kuvaamassa punertavia varpuja kamerani kanssa. Minulla oli päälläni oranssi tuulitakki. Palattuani olin jättänyt sen kuistin kaiteelle. Eikös perheenjäseneni löytänyt siitä toukan, ja sain heti tiedon tästä havainnosta. Otettuani toukasta kuvan, tutkimme innolla mikähän laji voisi olla. Sanoin sen hiukan muistuttavan täplätupsukasta, mutta ei ole yhtä hapsuinen. Niinpä yökkösistä löytyi toukalle nimikin, nuoliyökkönen. Tässä tämä komeus on oranssilla tuulitakilla.  

Eilen puolestaan minulle kerrottiin ihmeellisestä kasvista tai sienestä saunarinteessä. Otin siitä kuvia, ja laitoin niitä facebookiin, sekä sieni, sammal, jäkälä -ryhmään että omaan profiiliini. Myös instagrammiin laitoin kuvat. Luotin, että nimi löytyy muiden toimesta. Sain valtavasti tykkäyksiä. Ihmiset kyllä osaavat ihastella luonnon erikoisuuksia, kun ne ikään kuin ”tarjoilee” valmiina. Harva näkee niitä luonnossa samalla tavalla kuin minä ja läheiseni. Tässä kuva jänönmustesienestä, joka oli syöty jo seuraavana päivänä, peura varmaan asialla. Tämä oli se ihme saunarinteessä.

Kuvat ovat puhelinkuvia. Varpuja kuvatessani kädessäni oli kyllä kamera makro-objektiivilla, mutta toukan löytyessä kamerani akku oli latauksessa. Oli tärkeämpää saada laji tunnistettua kuin ottaa makrokuvia kameralla. Jänönmustesienestä minulla on kuvia myös kamerassani. Sieltä ne sitten joskus laitan tietokoneelleni ja irtomuistille. Sienen kohdalla tärkeintä oli jakaa kuvia muiden ihmeteltäväksi.

Joskus ajattelin, että oma elämäni etenkin nyt iäkkäämpänä, on kovin erilaista kuin tätieni elämä. Siinä on ehkä paljon samaakin. Ja hyvin paljon erilaista. Ensimmäinen ihmeteltävä asia on huomata, että puutarhassa häärineet tai hyönteisiä keränneet tätini olivat nuoria ja keski-ikäisiä aikuisia 1950- ja 1960 -luvuilla. He olivat syntyneet 1910 -luvulla. Miten luontevaa ja jännittävää olikaan esimerkiksi yöperhosten pyydystäminen syöteillä syreenipensaista! Ja kuinka lukemattomat kerrat he tulivat kukkapuskan kanssa meille saaren eteläpuolelle. Olivatko he todella itsekin lähes nuoria, kun tulivat viettämään Leenan päiviä tuoden minulle suklaalevyn?

Millaisia he olisivat olleet iäkkäämpinä, jos olisivat tottuneet nykytekniikkaan ja sosiaaliseen mediaan? En voi yhtään tietää. En voi edes kuvitella. Vielä vähemmän voin kuvitella heitä sup -laudan päälle tai naputtelemaan tabletilla tekstiä kotisivuille. Kuvittelen heidät kahvikupin äärelle seurustelemaan, puhelimeen tai puutarhaan. Silti näyttäisin heille aivan varmasti näitä kuviani luonnon ihmeistä, jos pääsisin nyt käväisemään 1980 -luvulle. Ja tahdon joka tapauksessa näyttää näitä kuvia niille nykyisille ikäihmisille, jotka eivät pääse luonnon keskelle. Nykytekniikka antaa mahdollisuuden näyttää näitä kuvia vaikka monitoimitykin avulla suuressa koossa. Oma tablettini toimii tässä oikein hyvin.

Oikeastaan olin juuri päivälevolla naputtaessani tämän tabletillani. Tavallaan lepäilin, mutta pelkään pahoin, että ”ruutuaikani” taas kasvoi. Luulen, että iPhonen minulle ilmoittama ruutuaika on niin järkyttävän suuri, koska se toimii jotenkin yhteydessä tämän iPadini kanssa. Voi tätä nykyaikaa! Silti yritän totutella, etten aina lepäillessä pitäisi kädessäni jotain laitetta, varsinkaan sellaista, jossa on ruutu tai näyttö.

Ceta

Sain osallistua Lohjan Seudun Kristillisten Eläkeläisten kirkkokierrokselle. Ensin ajattelin, etten ottaisi kuvia lainkaan, vain lepäisin ja nauttisin. Tämä ei voinut toteutua näin. Puhelimeeni tuli monta kuvaa tukemaan muistiani.

Saatan tehdä jonkinlaisen kuvakertomuksen vielä bussiretkestämme. Nyt itselleni tärkeintä on purkaa joitain hengellisiä ajatuksia. Aloitan retkemme viimeisestä kohteesta, Nummen kirkosta. Elämme nyt aivan kirkon 200v. juhlan aikoja. Tämän suuren kivikirkon massiivinen olemus tekee vaikutuksen. Kirkkoon mahtuu noin 800 – 850 henkeä.

Oma kiinnostukseni kohdistui jälleen kerran yksityiskohtiin. Seurakunnan sivuilta saan lukea: ”Kun Nummen kirkko vuonna 1922 täytti sata vuotta, kirkossa tehtiin perinpohjainen korjaus: Tehtiin ulkorappaus, korjattiin vesikatto, uusittiin vanha lattia, muutettiin penkkien muotoa ja niiden ovet poistettiin. Kuorin ikkunoihin teetettiin arkkitehti Ilmari Launiksen piirustusten mukaan värilliset lasimaalaukset. Etelänpuoleinen ikkuna orjantappurakruunuineen kuvaa Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa. Pohjoisenpuoleinen ikkuna voitonkruunuineen ja rauhanpalmuineen kuvaa Kristuksen voittoa ja kuninkuutta.”

Lasimaalaukset ovat alttarin molemmin puolin. Alttaritoimituksen aikana pappi on näiden lasimaalausten välissä, ja ehtoolliselle asettuneet seurakuntalaisetkin ovat siten, että toiselle puolelle jää Kristuksen kärsimystä kuvaava lasimaalaus ja toiselle Kristuksen voittoa ja kuninkuutta kuvaava lasimaalaus. He saattavat nähdä molemmat ollessaan kumartuneena ehtoolliselle. Mutta eikö seurakunta-aika ole juuri ristin ja Kristuksen lopullisen voiton ja kuninkuuden välistä aikaa? Miten suuri lohtu ja toivo sisältyykään näihin maalauksiin. Ristin äärellä mielessä on: ”Ole minulle armollinen” ja voitonkruunun, A:n ja O:n äärellä: ”Tule, Herra Jeesus!”

Itselleni ainakin tuli Ilmestyskirjan sanat mieleen: ”Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu. Autuaat ne, jotka pesevät vaatteensa, että heillä olisi valta syödä elämän puusta ja he pääsisivät porteista sisälle kaupunkiin!” (Ilm. 22: 13-14)

Olen ollut yhden kerran Nummen kirkossa messussa ja myös ehtoollisella. Silloin en kiinnittänyt huomiotani näihin lasimaalauksiin. Nyt käydessäni kirkossa turistina, näin enemmän. Ja ottamani kuvat auttoivat minua hiljentymään. Oikeastaan taisi käydä niin, että olin mietteissäni kotona, ja tuli vaan tunne, että nyt olen hetken näiden lasimaalausten sanoman edessä. Sellainen tunne tuli, että Jumala tahtoo puhua minulle jotain tärkeää.

Kirjoitan paljon kuin itselleni suoraan tabletillani. Toivon, että näistä hieman viimeistelemättömistä mietteistä myös lukija saa jotain.

Ceta

Tänäkin kesänä on ollut paljon käytännön töitä mökillä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi puutarhatöitä, maalaamista, tiskaamista, ruuan laittoa ym. Elämmehän maalla alkeellisissa oloissa. Kotityöt ja ulkotyöt ovat aina läsnä.

Joinain aamuina tulee halu mennä istahtamaan maisemakalliolle jo aamuvarhaiselle. Mitä enemmän lähestymme syksyä, sitä useammin istun tuolla auringonlaskun aikaan. Silti tavallaan opettelen hiljaa oloa, ja opettelen riittävää päättäväisyyttä esim. juuri siihen, että lähden liikkeelle ennen kuutta aamulla.

Tavallaan syksyllä 2018 aloittamani kuvakirja ”Syksyäni en anna pois” elää sisimmässäni. Tuon kirjan ajatus oli se, että elämän syksy, ikääntyminen, on hyvää aikaa elämässä. Tällä ajalla ja iällä on merkitystä. On syytä pitää kiinni hetkistä, ottaa niihin aikaa, jopa vaatia omaa aikaa. Tähän liittyy myös halu oppia, nähdä ja elää jossain uudessa, vaikka ehkä olisi väsymystä, kipuja tai keskittymiskyvyttömyyttä.

On arvokasta, kun pystyy tallettamaan hetkiä kuviin ja kirjoituksiin. Minua innostaa myös se, että voin olla jakamassa muiden kanssa esimerkiksi luontohetkiä tai matkakokemuksia. Joskus istun mielelläni yksin esimerkiksi tämän aamumaiseman edessä. Kuitenkin ilman kuvaa jotain häviäisi ja unohtuisi. Jakaminen on yksi ihmisen ominaisuuksista. Olen ymmärtänyt, että jakaminen on myös Jumalan ominaisuus.

Sateenkaari kertoo Jumalan uskollisuudesta. Laitan nyt pitkähkön lainauksen 1 Moos. 9:12 Ja Jumala sanoi: ”Tämä on sen liiton merkki, jonka minä ikuisiksi ajoiksi teen itseni ja teidän ja kaikkien elävien olentojen välillä, jotka teidän luonanne ovat: 
9:13 minä panen kaareni pilviin, ja se on oleva liiton merkkinä minun ja maan välillä.
9:14 Ja kun minä kokoan pilviä maan päälle ja kaari näkyy pilvissä,
9:15 muistan minä liittoni, joka on minun ja teidän ja kaikkien elävien olentojen, kaiken lihan välillä, eikä vesi enää paisu tulvaksi hävittämään kaikkea lihaa.
9:16 Niin kaari on oleva pilvissä, ja minä katselen sitä muistaakseni iankaikkista liittoa Jumalan ja kaikkien elävien olentojen, kaiken lihan välillä, joka maan päällä on.”

Jumala katselee kaarta pilvissä kuten myös pieni ihminen. Tuossa hetkessä kokee suurta kiitollisuutta. Tämä näkymä ja siihen liittyvät äänet ja meren sekä kostean maan tuoksut ovat Jumalan luomistyötä ja suurta lahjaa. Kun sanon, että istuin yksin penkillä aamuvarhaisella, se on vain osaksi totta. Miten ihminen voisikaan olla yksin, kun itse Luoja, Kaikkivaltias ja elämän ylläpitäjä on läsnä katsomassa kanssani kaarta, liiton merkkiä, pilvessä. Minun kanssani on Hän, jolle saan sanoa: ”Kiitos!”

Ceta

Olen ollut tiiviisti kiinni arkisissa töissä mökillä. Samoin keväällä ja talvella Lohjalla vei aikaani Lohjan Seudun Kristilliset Eläkeläiset ry:n tehtävät ja tapahtumat. Oli myös tapaamisia muualla Suomessa. Kun olen itselleni rehellinen, voin sanoa, että aikaani ja voimavarojani vei myös sosiaalisessa mediassa olo, politiikan ja pörssin seuraaminen.

Olen keskustellut joidenkin kristittyjen kanssa. Tuntuu siltä, että on eri ikäisiä uskovia, jotka kokevat pudonneensa jotenkin ulkopuolelle. Voisiko ehkä sanoa, että jaamme tunteen, että olisi jotain annettavaa. On myös toki niitä, jotka ovat tiiviisti niissä aina samoissa yhteyksissä ja kenties myös tehtävissä. Olen todella kysellyt itsekin mitä minun tulisi vielä tehdä. Onko minulla jokin omin alue, jota toinen ei voi täyttää.

Aloitin jokin aika sitten seuraavan kirjan lukemisen:

Kyseessä on siis G.O. Holmbergin Arvaamaton Aarre, Kolossalaiskirjeen selitys vuodelta 1893. Olen joskus lukenut kirjan varsin pitkälle kirjanmerkistä päätellen. Kirjan nimi on noussut useasti mieleeni. Kesti kuitenkin oman aikansa ennen kuin etsin sen hyllystäni. Ihan tietystä uskollisuudesta lähden nyt tutkimaan kirjaa.

Aiemmin olen käsitellyt useita vanhoja hyviä kirjoja kotisivuillani. Aina on kirjan nimi ikään kuin nostettu mieleen. Kaikki ei toki ole ollut aina selkeää ja varmaa. Silti kirjojen tutkiminen on antanut minulle paljon. En pidä kotisivuillani mitään kävilaskuria, eli en tiedä lainkaan luetaanko artikkeleitani vanhoista kirjoista. Tänään aamuyöllä herättyäni talletin niitä sähköpostiini. Olen nimittäin jo vuosia kirjoittanut kaiken suoraan tabletillani kotisivuilleni. https://ceta.nettisivu.org/hyvien-kirjojen-esittelyt/

Todennäköisesti teen kirjareferaateistani pdf -formaattiin kirjasen. Pyydän siihen isbn -tunnuksen. Uskon saavani, koska pidän materiaalin esillä kotisivuillani. Yritän tuohon saada mukaan myös tämän Holmbergin kirjan käsittelyn.

Sley on noteerannut Lutherin psalmin 45 selityksen, Häälaulun, jonka muutin 1900 -alun kieliasusta ja fraktuurasta nykyaikaisempaan ja helpommin luettavaan muotoon. Olen oikeastaan vasta nyt keväällä ymmärtänyt, että näitä 1800 -luvun lopun ja 1900 -luvun alun kirjoja on vain vähän jäljellä. En ole myöskään oikein sisäistänyt sitä, ettei fraktuuralla kirjoitettu vanhan kieliasun teksti aukea monellekaan. Häälaulussa taisi olla virkkeitä, joissa oli välillä seitsemän lausetta. Arvaamattomassa Aarteessa löytyy neljän sivun mittainen kappale.

Tavallaan koen viime yön hiljaisen mietinnän jälkeen, että tässä taitaa sittenkin olla tärkein tehtäväalueeni. Aivan riippumatta mihin tekstini päätyvät tai lukeeko niitä kukaan, aion jatkaa tällä alueella. Se on jollakin tavoin hyvin herkkää ja kaunista työskentelyä hiljaisuudessa, voisin kyllä sanoa myös olevani tällöin rukouksessa samalla. Rukous ei ole sanoja, se on avun pyytämistä ja saamista, läsnäoloa, levollisuutta.

Ymmärrän kovin hyvin sen, että muiden rakkaat tehtävät tai leiviskät poikkeavat paljon omastani (tai omistani). Tämä on juuri parasta. Ei ole hyvä väsyttää itseään tehtävissä, jotka eivät ole tällä hetkellä itselle tarkoitettuja. Vaikka täytyy myöntää, että tekisin monenlaista muutakin mielelläni. Samoin keskustelisin mielelläni näistä omien artikkeileitteni aihepiireistä. Lähinnä tulee mieleen kreivi von Zinzendorf, miksei myös Lutherin Häälaulukin. Silloin, kun kirjoitan ja perehdyn johonkin kirjaan, en pysty siitä keskustelemaan, vasta jälkikäteen.

Ceta Lehtniemi