Mitä luovuuden ilo minulle merkitsee?

Teksti ja kuva: Ceta Lehtniemi

Olen ollut muutaman päivän yksin Suomenlahdella saaristomökissämme. On ollut tilaa ja väljyyttä sekä fyysisesti että ajatuksen tasolla. Tänään heräsin todella aikaisin kirjoittamaan. Aamukahvilla taisin olla jo puoli kuuden aikaan. Kirjoittaminen sujuu parhaiten, jos en ole vielä katsonut uutisia tai vaihtanut ajatuksia kenenkään kanssa. Jo ennen kuin itsekään tajuaa olevansa hereillä, mielen saattaa täyttää joskus jopa kauniit hengelliset ajatukset. Ne voivat olla myös runon tapaisia.

Täällä saaressa olen kuin sielun kotilaitumilla kuten olen seuraavaan runoon kirjoittanut.

 

Sielun kotilaitumilla

Isän syvähiljaisuudessa

sydämeni löytää taivaan.

Pysähdyn sanan valkeudessa.

Levottomuuteni taipuu rauhaan.

Jeesuksen läheisyydessä

sisimpäni kohtaa Paimenen.

Rukouksessa, rakkaussylissä

kaukokaipuuni löytää laitumen.

Näin minun silmäni avautuvat.

Sisimpäni näkökyky palautuu.

Kulkijan maisemat yhä vaihtuvat

vaan taivas yli kaiken kaareutuu.

 

Todelliset sielun kotilaitumet löydämme vasta perillä. Täällä kaikki on vielä aavistelua ja kaipausta. Koen meren, taivaan ja kallion läheisyyden täällä saaressa. Töitä täällä on kovasti, koska mökkimme takapihalla on puutarha. Rakennusten kunnostus vaatii myös osansa. Ulkotyöt saattavat jopa avata luovuutta. Onhan siinä usein ainoina ääninä lintujen laulu. Ja silmä osuu usein meren pintaan. Joskus tyyni meri houkuttelee istumaan rantapenkille. Saatan kuin kuulla kehotuksen hellittää otteen murheen taakoista.

 

Kerro murheesi

Katselen tyyntä veden pintaa.

Kuulen äänen sanovan hiljaa:

Puhu minulle, kerro murheesi.

Näin opit kaikessa luottamaan.

Älä katso siihen mikä satuttaa

ja saa sinut kahleisiinsa.

Tahdon vapauttaa ajatuksesi

sekä tunteittesi maailman.

Kaikki on tehty puolestasi,

kannettu jo ristin puulle.

Sinne voit jättää kuormasi,

luovuttaa kipeän kantamuksesi.

 

Taivaan heijastuminen meren pintaan saa aikaan kaipausta. Tuollaista puhdasta, kirkasta, kaunista tarvitsen sisimpääni. Välillä näen taivaan valon sumun läpi, välillä niin kirkkaana, että häikäistyn ilman aurinkolaseja. Nämä runoni kertovat myös siitä, että tulen yhä enemmän Jumalaa tarvitsevaksi. En muutu paremmaksi enkä huonommaksi, vaan Kristuksen turvaa yhä enemmän ikävöiväksi. Jokin syvällä sisimmässäni etsii lepoa ja hiljaisuutta. Sen löytäminen ei ole aina helppoa. Runossa toivonkin niin päin, että Jumalan valo löytäisi minut. Silloin armo ympäröi minut.

 

Kunpa valosi löytäisi

 

Kaiken keskellä suostut

aina hellästi auttamaan,

neuvomaan ja opastamaan,

että sinun valosi löytäisi minut.

 

Aina saan tulla luoksesi

puhdistuslähteelle saakka.

Saan silmävoidetta nähdäkseni

ja levon omista yrityksistäni.

 

Isä, tahdon suostua valoosi.

Se on niin puhdas ja hellä

 Kristuksen kirkkaus ristiltä.

Se on armon ihmeellinen syli.