Kategoria: Yleinen

Olen juuri ehtinyt ottaa aamupalan ja olen keskittymässä Ollaan yhdessä -tilaisuuden valmisteluun omalta osaltani. Kuuntelin kuitenkin oman YouTubeni ( https://youtu.be/0Gl_QPns3ks  ) , johon olin tavallaan kuin varmuuskopioinut kuvahartauteni, jonka pidän tänään iltapäivällä. Tämä yllä oleva kuva pysäytti minut.

Olin laittanut ristin muotoisen matkaopasteen avaran maiseman kanssa oikealle sivulle. Meillä on horisontti kaukana. Se on myös lähellä, koska emme tiedä maallisen vaelluksemme pituutta. Vaellamme kuitenkin Jumalan kasvojen edessä, valkeudessa. Vaellamme myös kuin pyhyydessä, eräänlaisessa arkuudessa ja kunnioituksessa. Tämä ei tarkoita ilottomuutta, niin kuin joku saattaisi erehtyä ajattelemaan.

Tuo laaja maisema kuvassani oli kuitenkin maalauksenomainen ja hiukan hämyinen. Luottavainen matkanteko perustuukin siihen, että teemme matkaa sovitettuina ja armahdettuina Jumalan lapsina. Olemme johdatuksessa. Olemme rakastetut. Tiedämme olevamme kotimatkalla. Meitä odotetaan perillä.

Vasemman puoleinen kuva kertoo hetkessä elämisestä, pysähtymisestä ja näkemisestä. Krookuksen terälehdet puhuvat valkeudesta ja puhtaudesta. Eikö ole niin, että luottaessamme suurissa kokonaisuuksissa ja elämämme isoissa kysymyksissä hyvään Jumalaan, osaamme myös pysähtyä ja nähdä.

Silti usein käy myös niin päin, että kuljen huolissani ja murheissani, ja yhtäkkiä näen kukan tai oravan tai vaikka kauniisti kaartuvan heinän. Pysähdyn ja näen niin voimakkaalla tavalla, että unohdan hetkeksi kaikki muut asiat. Jumalan lahjaa on kaikki tämä.

Tiedän omasta elämästäni, ettei luottaminen ja lepo ole itsestään selviä asioita. Usein elämän mullistukset suorastaan murskaavat tavalla, jota ei voi kuvata eikä toinen ymmärtää. Muistikuvatkin jäävät ehkä puuttumaan. Tai sitten muistiin jää jokin yksityiskohta. Itse muistan äitini hautajaispäivästä kesäkuussa 1965 auroraperhosen, koiraan, jolla on nuo värikkään oranssit takasiivet.

Jumala on luonut meidät niin tarkasti ja ainutlaatuisesti, että hän osaa hoitaa ja johdattaa meitä lapsiaan aivan oikein ja jopa niin, että se välillä hiukan hymyilyttää. Tiedän, että joku ymmärtää näinkin vähästä mitä tarkoitan. Jumala saattaa antaa joskus mieleen kuin ehdotuksena, veisitkö ystävällesi tämän tai tuon asian. Kerran tämä asia oli kiristämättömät alushousut. Useammin olen saanut kehotuksen jakaa juuri tietyn raamatunjakeen.

Nyt todella sain kuin kaiken kiireen keskellä kehotuksen pysähtyä tuon valoisan kuva-aukeaman äärelle kuin ”höpöttämään” hetkeksi. Näin elän tänäänkin Jumalan kasvojen edessä pienenä ihmisenä sekä lähimaisemissa että laajoissa, avarissa, ehkä vähän hämyisissä näkymissä. Elän kuitenkin ristin viitoittamalla polulla, jolla tahdon pysyä.

Ceta

Joskus jo herätessä on halu kirjoittaa. Nykyisin minulla ei ole päiväkirjaa. Nämä artikkelit ovat tilalla. Miksi kirjoitan näin julkisesti ja sen kummemmin tarkistelematta? Tunnen, että näin on hyvä. Toiset tekevät live-videoita, minä live-artikkeleja.

Tunnen kiitollisuutta suvustani, perheestäni, elämänympäristöistäni, lahjoistani ja jopa kivuistani, joita olen kantanut. Tunnen kiitollisuutta ihmisistä, joiden kanssa juuri nyt teen elämän matkaa.

Tein juuri 72 sivuisen Ifolor -kirjan suvustani, taustoistani, lapsuudestani ja nuoruudestani vuoteen 1969 asti, jolloin olin muuttanut pois kotoa. Tässä on yksi pitkään katsomani valokuva. Kuvan lapsista nuorin on isäni. Tiedän sen siitä, koska kolme vanhinta lasta syntyivät vuosina 1911, 1912 ja 1913 (isäni). Nuorin sisaruksista, kaimani Ceta syntyi 1917.  
Olin kolme viikkoa sukukirjani äärellä. Onneksi olin skannannut ja valokuvannut materiaalin jo lähes vuosikymmen sitten ja tallettanut kaiken muistiin.

Kun katson kuvan isää, koen suurta rakkautta, erilaista kuin lapsena, erilaista kuin nuorena, erilaista kuin aikuisena perheellisenä. Muistelevan tunteet vaeltavat eri tilanteissa ja eri elämänvaiheissa täysin kiireettä. Nyt ymmärrän isääni paremmin kuin hänen eläessään. Vaikeimmat vuodet elin isän kanssa äidin sairastettua ja kuoltua. Silti olen äärettömän onnellinen, että sanoin isälleni puhelimessa juuri ennen hänen kuolemaansa 78 ikäisenä: ”Isä, olet minulle rakas. Kiitos elämän lahjasta. Tavataan sitten taivaassa”.

Tässä on oikealla äitini. Ja vasemmassa kuvassa ovat sisarukset. Uskallan laittaa esille vain ajan rajan yli siirtyneiden kuvia. Tuntuu, että näitäkin pystyn esittelemään kuin herkin sormin, herkin mielin, ikään kuin hiljaa kuiskaamalla.
Kaikkiin kuviin ja kaikkiin henkilöihin liittyy muistoja. Ensimmäinen tuohon vasemmanpuoleiseen kuvaan liittyvä muisto on, kun katson kuvaa yhdessä äitini kanssa hänen albumistaan. Hän muisteli kuvan äärellä aina isosiskoaan, Sylviä, joka kuoli noin kolmentoista ikäisenä. Jollakin tavoin tätä kautta minulle tuli ymmärrystä, että lapsen kuolema perheessä ei kosketa vain vanhempia, vaan myös sisaruksia.

Äidin lapsuudenkuvien, koulukuvien ja hänen saamiensa postikorttien äärellä ymmärsin, että äitini oli ollut kaupunkilaistyttö, kasvanut Tampereen keskustassa. Hän oli käynyt Tampereen tyttölyseota. Hänen kotinsa oli ollut Hämeenpuistossa. Miten erilaisia hänen myöhemmät ympäristönsä olivatkaan: pieni teollisuuskylä Linnavuori ja mökkisaari Suomenlahdella.

Kyllä jo lapsena jotenkin koin, että kasvaessani kiinni saaristoympäristöön, luontosuhteeseen, meren tuoksuun ja luonnonvoimien läheisyyteen, olin lähellä isäni suvun perintöä. Tätä korosti vielä se, että tätini Hagar ja Ceta keräsivät kasveja ja perhosia kesäisin. Äitini joutui merellä ehkä enemmän tekemisiin elämän mutkikkuuden kanssa, kun puuttui sähkö, juokseva vesi ym. Puuhella oli, öljylamppukin ja kaivo.

Itselläni on hyviä muistoja usein vähän vaivalloisesti syttyneestä öljylampusta ja valopetroolin katkusta. Ulkona oli pilkkopimeää, sisällä paloi valo ja hellassa oli tuli. Kaikki olivat läsnä. Lapsen muistot ovat huolettomia näkö-, kuulo-, hajuaistin ja ehkä jopa tuntoaistin viittoihin kätkeytyneitä tunnekuvia.

Aikuinen oli tuossa samassa hetkessä ehkä hyvin väsynyt pestyään alkeellisessa saunan myyrypadassa viiden hengen lakanapyykin ja miettiessään seuraavan päivän ruokaa. Isä oli saattanut ajaa Linnavuoresta kuuden tunnin automatkan tuoden perheen ja rakennusten tarvitsemaa varustusta. Olimme saaressa käytännössä koko kesän, eikä isällä ollut lomaa kuin heinäkuu.

Ehkä yksi merkitys kuvien katsomisella liittyy juuri siihen, että nyt saan muistella ja katsella kaikkea ns. ikäihmisenä. Lisäksi minulla on tallessa niin harvinaisen paljon muistoja ja kuvia ja taitoa kerätä niitä kirjaksi.

Lapsuudessa saamani onnittelukortit olivat tärkeitä. Pidin niitä tallessa ja levitin ne välillä katsoakseni niiden kuvia jälleen kerran. 
Muistokirja oli lapsuuteni aarre kiiltokuvineen ja värssyineen. Jollakin tavoin muistan myös sen, miten olen pitänyt käsissäni kiiltokuvia, kortteja, muistokirjaa, värikyniä, muovailuvahaa ym.

Tämä kaikki tavallaan rohkaisee minua nyt, kun en saa mitään korkreettista, kaunista aikaan, tarkoitan taidetta. Voinhan pitää välillä kädessäni telaa, sivellintä tai grafiikan kynää. Saan tänä älylaitteiden aikana levätä ja antaa mielen seikkailla pitäen kädessä vaikkapa vain lyilykynää tai liitua puhelimen sijasta. Tai voin vaikka rypistellä papereita, jos se tuntuu kivalta.

Tämän kirjoituksen talletan artikkeliksi ja julkaisen. Ceta live-artikkeli syntyi taas kerran. Olkaa hyvät! Laitan arkiartikkeleihin.

Kuvakortin saa suurempaan kokoon esim. napauttamalla sitä.

Kuvakortin kuvan otin Lapin matkalta lokakuussa 2022. Luin tuon matkan jälkeen Fredrik Wislöffin psalmiteksteihin kirjoittamaa kirjaa. Yhdistin kirjan sivun Lapin kuvaan jossain vaiheessa syksyllä. Tämä kuvakortti on ollut muutaman kuukauden kuvakansiossa. Olen kokenut tärkeäksi säilyttää sitä.

Sain joitain päiviä sitten eteeni toisen henkilön tekemän kuvakortin, jossa oli kauniissa talvimaisemassa tekstinä jae 1992 käännöksen mukaan. Jae kuuluu: Saat nauttia Herran hyvyyttä, hän antaa sinulle mitä sydämesi toivoo (Psalmi 37:4). Toki edeltävässä lauseessa sanottiin jotain siitä miten ihmisen tuli vaeltaa, mutta tämä jae puuttui kuvakortista.

En ollut lainkaan pahoillani, että jälleen kerran yksittäinen jae pysäytti minut voimakkaasti. Mietin kohtaa kokonaisuudesta käsin, itseni vuoksi. Liian usein unohdetaan totuuden noudattamisen tärkeys. Minä myös unohdan. Entä sanassa pysymisen merkitys? Mitä tämä tarkoittaa käytännössä kohdallani? Mieleeni muistui: Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, niin anokaa, mitä ikinä tahdotte, ja te saatte sen. (Joh. 15:7)

Liian usein irrallinen lause nostaa esiin ihmistä ja hänen sydämensä toiveita kyselemättä toiveiden arvopohjaa tai mahdollisuuksia toteutua. Herkästi unohdetaan se, ettemme ole yksin täällä. Olemme osana suurempaa kokonaisuutta. Itsessäni riippuu myös vahvasti itsekkyys. Eikä kyse ole välttämättä aineellisista asioista. Tahtoisin ehkä kiitosta ja arvostusta toisin kuin saan?

Muistin juuri seuraavan sivun eräässä kirjassani. Otin e-kirjastani leikekuvan: 

Miten paljon onkaan samaa näissä kuvissa. Fredrik Wislöffin teksti on hyvä. Siinä kuvataan sitä, miten riipumme kiinni Jumalassa. Ihminen voi turvata Jumalaan ja riippua hänessä, vaikka voimat ovat menneet vähiin. Silloinkin ihminen voi riippua kiinni pelastuksen Jumalassa, vaikka omat voimat eivät riitä syvälliseen Raamatun opiskeluun, eivätkä juuri mihinkään.

Kun ihminen tuntee Jumalan pelastavan nimen, se on tärkeintä. Nimi Jeesus tarkoittaa juuri tätä: Jumala pelastaa. Kun ihmisen elämässä on enää yksi toive, se että pääsee perille, riittää myös yhden sanan lausuminen uskossa joko sydämessään tai huulillaan. Tämä nimi on Jeesus.

Tekisi mieli lopettaa kirjoitus tähän. Minulla ja meillä monilla muilla on kuitenkin vielä voimia, taitoja ja aikaa. Itse haluaisin tänä vuonna käyttää aikaani ja taitojani siihen, että iäkkäät henkilöt voisivat jättää jälkipolville jotain katsottavissa ja luettavissa olevaa hengellistä perintöä. Jokainen on toki sitä elämällään jättänyt, mutta silti tuntuu, että liian paljon jää unohduksiin.

Liikaa nostetaan esiin heitä, jotka ovat nousseet arvoon jonkin kustantajan tai järjestön kautta. Koko tämä aika etsii huomattavia ja merkittäviä ihmisiä. Tahtoisin toimia toisin. Olen varannut tälle vuodelle aikaa sille, että osaltani tahdon tuoda näkyville hiljaisten ja huomaamattomien ikäihmisten hengellistä perintöä. Itse opiskelen myös Raamattua tänä vuonna. Nämä asiat kulkevat rinnakkain.

Otan alkuun juuri puhumani raamatunjakeet Psalmeista 39 ja 32. Näissä jakeissa näkyy elämän lyhyys ja myös Jumalan ohjauksessa elämisen siunaus.

Laitan myös näkyviin jakeet. Silti pyydän myös kuuntelemaan nämä psalmien jakeet.
39:5 Herra, opeta minua ajattelemaan loppuani, ja mikä minun päivieni mitta on, että ymmärtäisin, kuinka katoavainen minä olen.
39:6 Katso, kämmenen leveydeksi sinä teit minun päiväni, ja minun elämäni on sinun edessäsi niinkuin ei mitään. Vain tuulen henkäys ovat kaikki ihmiset, kuinka lujina seisokootkin. Sela.
39:7 Varjona vain ihminen vaeltaa, turhaan vain he touhuavat, kokoavat, eivätkä tiedä, kuka ne saa.

32:6 Sentähden rukoilkoot sinua kaikki hurskaat aikana, jona sinut löytää voidaan. Vaikka suuret vedet tulvisivat, eivät ne heihin ulotu. 
32:7 Sinä olet minun suojani, sinä varjelet minut hädästä, sinä ympäröitset minut pelastuksen riemulla. Sela.
32:8 ”Minä opetan sinua ja osoitan sinulle tien, jota sinun tulee vaeltaa; minä neuvon sinua, minun silmäni sinua vartioitsee.”

Opimme usein asioita hiljaisuudessa ja esimerkin kautta. Olen ollut viime aikoina eri vaihetta elävien ikäihmisten rinnalla. Olen myös muistellut sukuni vanhusten loppuvaiheita. Osan kohdalla en ollut edes huomannut korkeaa ikää elämän päättyessä hyvin nopeasti ilman edeltävää vanhuuden kuihtumista.

Eniten olen muistanut isäni äitiä, fammuani. Tämä kuva on otettu noin vuonna 1970. Se on otettu maalla, kuten saaripaikkaa ja pientä mökkiä välillä kutsuttiin. Niin, tuolla elettiin maalla ja merellä, kaukana kylistä ja kaupungeista. Ilmakin tuoksui mereltä ja raikkaalta. Tuulenkin aisti toisin kuin kaupungissa, sillä oli myös toinen merkitys. Oli tärkeää tietää mistä tuuli ja kuinka navakasti. Oliko myös elämän rajallisuus aistittavissa muutenkin kuin vain eri sukupolvien läsnäolon kautta? Vaikuttiko siihen myös 200 vuotta vanha tupa tai vanhat työkalut ja muut esineet? Fammuni varmaan eniten toi elämän arvokkuuden ja rajallisuuden mieleeni jo nuorena.

Olen tällä hetkellä noin 20 vuotta nuorempi kuin fammuni tuossa kuvassa. Hän sai elää myös viimeisen kesänsä maalla mökissään. Itse hoidin fammuani kolmen viikon ajan juuri tuollaisena nuorena naisena mitä kuvassa olen. Laitoin meille ruokaa aineksista mitä saareen oli hankittu ja kalastin toki myös. Fammuni pystyi itse pukeutumaan ja käymään kepin kanssa ulkovessassa. Mielestäni peseytyminen hoidettiin tuvassa lämpimällä vedellä. En ainakaan muista lämmittäneeni meille saunaa. Välillä ihmettelen oliko aika kolme viikkoa kuten muistan, mutta on se todennäköistä.

Luin fammulle, ja keskustelimme myös. Hengellisyys oli vahvasti läsnä. Fammun aamurutiineihin kuului voimistelu ennen istumaan nousemista. Kädet alkoivat liikkua vuorotahtiin ylös ja alas. Jalat ehkä liikkuivat myös peiton alla. Itse olin aina varhain hereillä ja loin katseita fammun sängyn suuntaan.

Eräänä aamuna huomasin fammuni istuvan vakavana vuoteellaan. Kun hän huomasi, että olin herännyt, alkoi hän puhua minulle. Hän kertoi, että että yöllä hänelle näytettiin näyssä tai unessa Keijo, vanhin lapsista, valkeissa vaatteissa. Merkityskin oli selvä. Jumala tulee lähiaikoina kutsumaan Keijon pois. Samana kesänä Keijo kuoli sydänkohtaukseen. Elämän rajallisuus ja toisaalta Jumalan huolenpito tuli näkyviin. Ymmärsin myös, että päivämme ovat Jumalan käsissä.

Fammuni oli asunut saaristotilalla jo nuoruudessaan ja hänellä oli tuttuja ikätovereitä saaristossa. Oikeastaan lähes kaikki saariston vakituiset asukkaat taisivat olla fammun tuttuja, osa jopa etäisiä sukulaisia? Ajattelen nyt varhaisempia aikoja miltä tämä kuva on. Ihmiset saattoivat olla enemmän toisistaan riippuvaisia ja pitää sen vuoksi yhteyttä. Toisaalta myös ihan keskustelun tarve on ollut ihmisillä aina.

Oli melkein juhlaa, kun iäkäs tant Kivelä huopasi pienellä veneellään saareen usean kilometrin takaa. Hän saattoi keskustella erikoisella murteellaan fammun kanssa parikin tuntia ja huopasi sitten omalle mökilleen. Hän ei koskaan soutanut, vaan katse oli aina eteenpäin. Hänet otettiin aina vieraanvaraisesti ja kunnioittaen vastaan aivan samoin kuin läheiset sukulaiset. Ihmisten kesken ei nostettu esiin eriarvoisuutta. Arkisuus ja elämän arvostaminen, luonnon ja myös luonnonvoimien kunnioittaminen oli läsnä. Käytännön töitä arvostettiin siinä kuin opiskeluakin.

Fammuni on ollut minulle hyvin läheinen. Minulla on tavattoman kalliita muistoja hänestä.

Hyvää Joulua!
Saimme kokea melkoisen yllätyksen, kun muutamassa päivässä tienoot peitti puolen metrin hohtava hanki. Aurlahden kentälle tuli nopeasti luistinrata lapsille ja Lohjan harjulle lehtitietojen mukaan saatiin hyvät ladut.

Itse ehdin vain pienille kävelyille lähiympäristöön. Sattui jotenkin muita kiireitä. Tässä kuvassa on kävelytie Hiidensalmen suuntaan. Nyt joulun alla on ollut jo muutama lämmin päivä ja lumi on osaksi sulanut. Tämä saattaa toki hiukan helpottaa hautausmaalla käyntejä.

En ole juuri kirjoittanut tänne. Ajatuksia on päässä paljon, mutta ne eivät kiteydy nyt kirjoituksiksi. Mielessäni on ollut elämisen rohkeus, oman näköinen elämä. Olen kysellyt mitä vielä ehtisin, mitä tahtoisin, mitä jaksaisin. Nämä kysymykset johtuvat osaksi siitä, että näen monen ystävän tai naapurin kohdalla sen miten äkisti tilanne voi muuttua.

Nyt on vielä sen aika, että voin ja tahdon liikkua. Tahtoisin myös olla vuorovaikutuksessa, palvella hengellisissä tilaisuuksissa, tai ainakin olla mukana jossain pienimuotoisemmassa. Korona-aikana näitä ”tapahtumia” oli Zoomin kautta. Nyt näitä myös olisi, mutta kaipaisin ihan konkreettisesti ihmisten kanssa kiireetöntä olemista. En ole tyytyväinen siihen, jos muut järjestävät minulle ”töitä”. En myöskään ole tyytyväinen siihen, jos aina vaan menen istumaan johonkin tilaisuuteen.

Ulkoilen, käyn hiukan jonkun vanhuksen tai sairaan luona, käyn kuntosalissa, teen YouTubeja, hiukan korttejakin. Haaveilen taiteen tekemisestä edelleen. Se ei konkretisoidu vielä. Nukun kohtalaisen hyvin. Jaksan tehdä myös kotitöitä. Retkeily on nyt pelkistynyt lähinnä bussimatkoihin. Museoissa käynnit ovat jääneet vähälle, kuten muukin kulttuuri. Viime vuonna oli kiva käydä Nokialla tapaamassa koulukavereita ja Linnavuoressa tapaamassa lapsuuden ihmisiä. Automatkakin kului mukavasti sisarusten kanssa.

Hengelliset ja taiteelliset unelmat ja ajatukset eivät kohtaa, eivätkä todennäköisesti tule kohtaamaan tässä ajassa. Kotisivujen päivittäminen käy minulta nopeasti, tarkoitan mm. kristillisiä eläkeläisiä https://www.krell.fi/229-lohja  Silti tämänkaltainen tekeminen on lähinnä sellaista palvelua, joka osuu sille, joka siihen pystyy. Se on yksinäistä puuhaa tabletin äärellä kuten moni muukin tekemiseni. Siihen ei liity vuorovaikutusta, kohtaamista, ajatuksia, ei yhdessä oloa, ei rukousta.

Kotisivujen päivitys olisi pelkkää rutiinia, ellen keksisi aina uusia ideoita. Eli se on myös jossain määrin nokkeluustehtävä, joka tuo onnistumisen iloa. Olen aina pitänyt tehtävien ratkaisemisesta, jopa koulussa matematiikan tehtävistä. Teen myös mielelläni yhdistykselle esitteen vuodelle 2023. Hiukan saa olla rutiinejakin yhteiseksi hyödyksi.

Ehkä taiteen alueella kaipaisin myös leikkimieltä ja kokeilua. Teema liittyen ikääntymiseen ja vanhuuteen kiinnostaa, mutta jälleen voisin sanoa, että vain vapaudesta käsin. Joudun ilmeisesti kieltäytymään eräästä kristillisten eläkeläisten yhteissuunnitelmasta liittyen Lohja700 teemaan. Se toisi päivämääriä ja edellyttäisi yhteistyötä ja useamman henkilön innostusta. On sanottava EI. Miten tärkeää onkaan sanoa selkeästi, ettei tämä sovi omiin suunnitelmiin. (Katso 31.12. lisäys)

Silti Lohja700 -suunnitelmaamme perehtyminen ja ideointi antoi osaltaan sysäyksen tähän YouTubeen https://youtu.be/0Gl_QPns3ks Tein tämän kokonaan puhelimella. Tietokoneeni vanha ohjelma ei toimi oikein näiden puhelinäänitysten kanssa.

Teen YouTubeja välillä tietokoneella, välillä puhelimella. En jaksa olla aina tarkkana, mikä on toisaalta ihan oikein. Miksi kaiken tarvitsisikaan olla aina niin täydellistä, tykättyä? Onhan ajatukseni koko ajan siinä, että saisin rauhallisesti puhuen pitää kuvahartauksia jossain tilaisuudessa. Mielelläni katson myös lapsuuden ystäväni kanssa hoivakodissa oman YouTuben kuvia tabletiltani ja keskustelen niistä. Haaveeni on, että pääsisin alustamaan myös television avulla jollekin ryhmälle näitä kuvaesityksiäni. Voisin vierailla jossakin.

Samoin mieleeni tuli ajatuksia liittyen kahteen edesmenneeseen vanhukseen ja ideoita valokuvan ja tekstin yhdistämiseksi uudella tavalla. Tuli oikeastaan myös halu piirtää. Kaikki erilainen liikkeellä olo jonkin teeman parissa poikii jotain uutta. Edelleen koen silti halua pitää väljyyttä myös ensi vuonna, löysää aikataulua ilman stressiä, ilman vaatimuksia.

Siunattua Vapahtajan syntymäjuhlaa kaikille kotisivujeni lukijoille! Tähän arkeemme Jumala syntyi ihmiseksi, lapseksi seimeen. Näin tapahtui, jotta myös ristin sovitystyö kävi mahdolliseksi ja Pyhän Hengen osallisuus elämässämme. Siksikin on hyvä ajatus jättää rukouksissa kaikki suunnitelmat Isälle. Hän johdattaa. Hän tietää miten on parasta. Rauhasta käsin eläminen on siunattua elämää.
Ceta

Ps. Täydensin kirjoitustani 26.12. Siinä on hiukan itselleni ajatuksia ensi vuoteen liittyen.
Ps. Täydennän tähän kirjoitustani 31.12.2022. Olen kuitenkin eritellyt Lohjan kristillisten eläkeläisten hallitukselle näkemyksiäni siitä miten voisimme olla mukana Lohja700 avustuksen kautta juhlavuoden projekteissa. Kyllä minun toiveeni on, että syntyisi ryhmä toteuttamaan hanketta. Kaipaan todella vielä elämääni tämän kaltaista syventymistä, ideointia ja yhdessä rukousta. Samoin asia pitäisi huomioida Ollaan yhdessä -tilaisuuksissa. En kaipaa yksinäni pohdintaa ja yksin tekemistä.

 

Tässä on pieni kirjosiepon poikanen. Odottaakohan se vielä emon apua ruokinnassa. Tuskin se sitä enää tarvitsee. Se lenteli juuri puutarhan pensaissa löytäen sieltä varmasti hyönteisiä. Samoin tuolta sammalten keskeltä löytynee ruokaa.

Kun katsoo poikasparvea, näyttää siltä, että ne lentelevät myös huvikseen sinne tänne. Kyllä nekin kokevat lentämisen iloa ja vapautta. Jossain päin maailmaa pyydystetään pikkulintuja. Kai niistä syödään jokin osa. Rengastusta varten myös otetaan lintu hetkeksi kiinni. On helppo samaistua pienen linnun hätään, kun se on joutunut vankeuteen.

Viime vuonna näin linnun hädän, kun se oli jäänyt venelaiturissa olleen veneen hyttiin. Saavuimme nimittäin satamaan siirtyäksemme veneestä autoomme. Lintu lensi hädissään ja törmäillen veneen hytissä. Ei auttanut muu kuin kiivetä vieraaseen veneeseen. Sain onneksi vähän matkaa auki jonkinlaisen pressun nurkkaa. Hetken päästä lintu huomasi valon ja kenties raikkaan ilman, mitä tulvi kuumaan hyttiin. Se pääsi vapauteen.

Onko myös ihminen luotu suurempaan vapauteen kuin itse ymmärtääkään? Etenkin sielun vapautta olisi hyvä miettiä. En nyt osaa tämän pidemmälle jatkaa kirjoitustani. Sanon kuitenkin, että rakastan pieniä lintuja. Kaipaan vapautta, aina vaan kaipaan.

Psalmi 124:7 Meidän sielumme pääsi kuin lintu pyydystäjäin paulasta: paula katkesi, ja me pääsimme pois.
124:8 Meidän apumme on Herran nimi, hänen, joka on tehnyt taivaan ja maan.

– – – Jatkoin kuitenkin myöhemmin ja muutin sivuni artikkeliksi. Kun koen turvallista ja levollista vapautta ihmisistä, kaipaan tätä lisää ja tunnen sen tärkeäksi. Silloin olen kuin lintu vapaana. Samalla kasvan kiinni Kristukseen ja Raamattuun, ja kaipaan tätä yhä enemmän.

Kyse on avusta Häneltä, jonka yhteyteen olen luotu ja lunastuksen kautta päässyt lapsen asemaan. Asia on liian iso selittääkseni sitä hyvin. Olin valinnut hyvät raamatunjakeet, jotka kuvaavat jotain myös tästä. Olenko oppimassa uutta?

Olin tiiviisti mukana Evankeliumin opintoyhdistyksen työssä ja Armo riittää -lehden teossa. En aivan alkuun sanoisi vastausta kysymykseen: ”Mitä tein?” Kyse ei ole pohjimmiltaan tästä. Kyse on enemmänkin siitä mihin oma hengellisyyteni oli haparoivasti kiinnittynyt, ja missä koin sen vahvistuvan.

Elin aikaa, jolloin olin elänyt pettymyksen aikaa seurakuntien ja järjestöjen yhteydessä. Olin kohdannut vaativaa hengellisyyttä ja harhaoppeja ilman arviointia. Työelämässä koin uupumuksen ja myöhemmin työkyvyttömyyden. Onko jossain sanomaa Kristuksesta, johon sydämeni yhtyy? Olenko kuin muukalainen kristillisessä maailmassa?

Olin jo kauan sitten etsiytynyt kirjallisuuden kautta armon sanoman äärelle, koska se oli jotenkin ainoa mahdollisuuteni. Olin lukenut ja kerännyt Lutheria, Tiililää, Sormusta, Tuomenoksaa, Santalaa, Roseniusta, … jne.  Lisäksi tutkin 1800 -luvun herätyksen vaiheita ja herätysjohtajien keskusteluja ja elämänkertoja. Samaan aikaan olin kiinnostunut Martta Kaukomaasta, Hilja Aaltosesta ja Lina Sandellista, hengellisestä runoudesta ja virsikirjojen sanoituksista.

Toimin vähän omintakeisesti, mutta ehkä itselleni tyypillisesti. Minua askarrutti aivan tietty meditatiivinen laulu, josta oli yhtä aikaa sama kirjoitus eräässä suuressa kristillisessä lehdessä ja Uuden Aikakauden lehdessä ”Minä Olen” (myöhemmin lehti luonnehti itseään sanoin ”Henkisyyttä muuttuvassa maailmassa”). Olin jo ajatellut, ettei kukaan missään välitä keskustella kanssani asiasta. Löysin internetistä kymmenkunta kristillistä järjestöä, joita informoin asiasta ja pyysin ajatustenvaihtoon tai kannanottoon. Vain Evankeliumin opintoyhdistyksen Per-Olof Malk oli kiinnostunut. Kontakti yhdistykseen oli näin muodostunut suunnilleen alkuvuonna 2006. Tämä kontakti oli itselleni tärkeä juuri tuohon hetkeen.

Vähitellen huomasin löytäväni sen kristillisen pohjan, mikä oli jo omaani ja sitä samaa vanhaa, lepoa antavaa ja Kristuksen työtä korostavaa. Minulla alkoi tulla kotiin kuvallisen Armo riittää -lehden edeltäjä, pieni vihkonen. Aloin myös käydä  Kristus -päivillä, joka liitettiin tuolloin vuosina 2006 – 2012 ainoastaan Evankeliumin opintoyhdistykseen. Työhön mukaan liittymiseni oli hyvin vähittäistä ja hillittyä ehkä liiankin äkkinäisen ja vahvan alun jälkeen.

Olin mukana Kristus -päivissä niin puhujana kuin johtamassa tilaisuuksia, myös esirukouksessa. Samoin olin yhtenä kirjoittajana lehteen Ajankohtainen teologia. Kuitenkin läheisimmäksi muodostui Armo riittää -lehti. Vuonna 2010 ehdotin lehteen värikuvaa kanteen. Tässä ensimmäinen kansi, jossa olin mukana.

Tämän jälkeen suurin osa kansikuvista oli minulta. Sain myös omia kirjoituksia ja runoja lehteen sekä paljon lainauksia vanhoista kirjoista. Sain tutustua uusiin kirjoittajiin ja niihin ystäviin, joiden kautta yhä syntyi hengellisiä, puhuttelevia runoja. Olavi Peltolan ja Per-Olof Malkin opetus merkitsi minulle paljon, ja vielä yhä merkitsee.

Armo riittää -lehti oli tilaajille ilmainen, ystävien kustantama. Ehkä juuri tämä teki asiasta mieluisan. Sai olla mukana levittämässä armon sanomaa eteenpäin, olla työssä mukana ja myös kustantaa toimintaa. Samoin oli ilo lukea kotona vanhoja hengellisiä kirjoja tietäen, että niistä saa mahdollisesti lehteen jonkin pienen otteen yhteiseksi hyödyksi.

Kaikella on kuitenkin oma aikansa. Evankeliumin opintoyhdistys ei toimi nyt, eikä sen perinnekään jatku enää entisellään. Nyt Armo riittää -lehtiä ja luentoja on talletettuna Kristityn Foorumin sivuilla. Olin myös itselleni ladannut talteen Armo riittää -lehdet arvaten, että jossain vaiheessa entinen internetsivu poistuu.

Luen yhä lehteä esimerkiksi matkoilla tabletiltani. Kaipaan kovasti aikaa, kun sain olla mukana hengellisen lehden teossa. Kaipaan myös ihmisiä, joiden kanssa olin tiiviisti tekemisissä noin kymmenen vuoden ajan. Yksi suurimmista asioista oli ehkä lopulta se miten koin eri vuosisatoina, eri vuosikymmeninä, eri puolilla maailmaa osan kristityistä löytäneen saman kestävän, lohduttavan ja sanoisinko arkisen armopohjan elämälleen. Jotain mikä on Kristus -keskeistä, pyhää ja samalla arkista sekä käytännöllistä voi olla olemassa, mutta siihen käy vihollinen kiinni. Se on särkyvää. Me ihmiset ollaan särkyviä.

On hyvä, että jotain on talletettuna. Työlle ei ole jatkoa tässä muodossa. Tallessa on kirjoja, luentoja, puheita, lehtiä. Meitä ihmisiä on elossa, ja Suomessa on hengellisiä järjestöjä ja seurakuntia runsaasti. On paljon hyvää pohjaa.

Kyselen usein Ilmestyskirjan ”ensimmäisestä rakkaudesta”. Ajattelen, että sen puute on selvimmin nähtävissä siellä, missä kristittyjen yhteys ei säily, siellä missä ei nähdä miten olemme kaikki osallisia Isä meidän -rukouksesta: ”Tulkoon Sinun valtakuntasi”. Emme ole rakentamassa mitään omaa itsellemme tänne maan päälle, emme syvästi ajatellen edes omaa järjestöä. Emme saisi olla keskenämme kilpailijoita tai toistemme kadehtijoita. Meidän tulisi mielellään toimia toisiamme arvostaen yhteisen asian eli evankeliumin eteenpäin viemisessä, olla palvelijoita.

Jumala on yhä armollinen. Kristuksen sovitustyö kutsuu yhä lepäämään ja tekemään työtä armon varassa, sovitettuina ja itsessään heikkoina Jumalan lapsina.

Laitan yhden esimerkin lehdestä, pdf -lehden: AR_2011-6

Luonnollisesti tiedot tilauksista ja tuesta tilitietoineen ovat vanhentuneet. Kirjoitukset ja kuvat ovat aina tuoreet. Tässä leikattuna kannen niukkavaloinen kuva:

Ceta Lehtniemi

Rukous on jotain jokaisen Jumalan lapsen elämään kuuluvaa. Raamatussa on siihen kehotusta useassa paikassa. Myös Paavali pyysi seurakunnalta esirukousta puolestaan. Meistä moni saa esirukouspyyntöjä ystäviltä ja myös tuntemattomilta. Kaiken keskellä saattaa tulla tunne, ettei jollakin tavoin riitä, tai mieleen nousee ajatus, ettei rukous hyödytä millään tavoin.

Olen nyt pitänyt kotisivuja hyvin pitkään. Parin vuoden jälkeen ensimmäinen kotisivuni vaihtui ylläpidon toimesta maksulliseksi ja myös täysin uudeksi. Varhaiset artikkelit ja sivut ovat jääneet kovin vähälle huomiolle. Nyt on aika tutkia myös niitä hieman.

Vuonna 2012 luin huolella Lutherin Rukouskirjasen, hyvin vanhan painoksen. Tein siitä vanhalla kieliasulla tiivistelmän, artikkelin. Tiedän, että Rukouskirjasesta on julkaistu myös nykykielinen painos. Edelleen pidän tästä vanhasta kirjasesta, joka haastaa ajattelemaan. Arvostan myös tätä omaa 10 vuotta sitten tekemääni kirjoitusta: Luther, Rukouskirjanen  Olisi mukavaa, jos joku tuota artikkeliani silmäilisi kanssani. Siinä on myös mahdollisuus vaihtaa ajatuksia. Ja suuri kiitos vielä vuosien jälkeen niistä arvokkaista kommenteista, jotka ovat säilyneet artikkelin yhteydessä. Tässä on itselleni hyvin arvokasta sisältöä.

”Oikea rukous ei anna itseään estää oman synnin eikä toivottomuuden eikä raskasten ajatusten. Se katsoo yksin Jumalan sanaan ja käskyyn, luottaa lupaukseen, turvaa yksin annettuun välimieheen Jeesukseen Kristukseen, rukoilee hänen nimessään. Uskossa häneen muodostaa se hädänhetkinä lyhyitä hartaita huokauksia ja odottaa varmaa kuulemista, eikä lakkaa pitkittämästä sekä käyttää siihen Jeesuksen Kristuksen meille opettamia sanoja.” (Luther, Rukouskirjanen)

Löysin myös oman vanhan runoni, jossa pohdin rukousta. Ehkä runossa ajatukseni ovat lähinnä esirukouksessa. Tiedän hyvin, että suuri hätä ja suru murtaa rukoukseen, jopa polvilleen tai peräti maahan saakka. Ajatukseni on tilanteessa, jossa oma hätä ei vedä rukoukseen. Ajattelen rukousta ehkä palveluna. Luther vahvisti ajatusta rukouksesta paljon laajemmin. Siihen jokaista kehotetaan katsomatta omaa tilaa tai kelvollisuutta. Rukous on kuin salaisuus meille ajassa. Se on arvokasta ja tärkeää, koska siihen kehotetaan Raamatussa, ja koska myös Jeesus opetti rukousta.

Rukous

Oi, jospa tekisit

minustakin rukoilijan!  

__

Ottaisinko vastaan

myös riisumisen?  

—

Pystyisinkö kantamaan

sydämelläni hätää?  

—

Vain, jos Sinä itse

muutat minua.

— 

Taltuta minussa

ajatusteni harhailu.  

–

Anna armahtava mieli,

kyky antaa anteeksi.  

–

Luo itse näkymät

silmieni eteen.  

–

Puhdista sisimpäni,

anna anteeksi syntini.  

–

Sinuun kasvaneena,

Sinuun kätkettynä,  

kallis Vapahtajani,

pyydän arastellen:  

–

”Jospa Sinä tekisit,

minustakin rukoilijan.”

 

Ceta Lehtniemi