Kirjoittajalta cetalena

Conformitas Christi lohdutuksena arkea elävälle kristitylle

Luterilainen kristillisyys on keskeneräisen matkamiehen kristillisyyttä. Tähän kätkeytyy läheisesti ajatus siitä, että kaikki otetaan Jumalan kädestä. Jumala ei salli meitä kiusattavan yli voimiemme. On olemassa toivo muutoksesta parempaan. Siksi on aina lupa ja mahdollisuus riippua kiinni Jumalan sanassa ja lupauksissa.

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy” (Hebr. 11:1). Vanhurskautemmekin on vielä toivon varassa. Olemme keskeneräisiä, syntiin taipuvaisia, kiusattuja ja usein uupuvia. Silti Jumala on alkanut meissä hyvän työnsä, jonka hän toteuttaa salassa eikä jätä kesken. Pelastuksemme ei lepää tässä mikä on kesken maallisella matkallamme; sen perustana on Kristuksen ristillä tapahtunut sovitustyö ja ylösnousemus.

Kristus on ollut kaikessa kiusattuna samalla lailla kuin mekin, ja hän on laskeutunut syvimpäänkin inhimilliseen hätään. Luther eläytyi hyvin vahvasti Kristuksen järkyttävään tuskaan ristillä. Vaikka jo erämaakiusaukset olivat väkeviä, niin ne kalpenivat ristin kiusausten rinnalla. Lutherin kirjoittamissa lohdutuskirjoissa on paljon sielunhoidollista puhetta. Tärkeintä on oikea sanaan perustuva lohdutus sen sijaan, että turvattaisiin aneisiin tai muihin katolisen kirkon vääriin lohdutuskeinoihin.

Luther kehottaa heittämään synnit Kristuksen päälle. Tässä on esikuvana Jes. 53:6: ”Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme”. Samoin 1 Piet. 2:24 vakuuttaa samaa kuten myös 2 Kor. 5:21. Usko on Jumalan kädestä annettua lahjaa, joka perustuu Kristuksen työhön puolestamme. Tämä vaikuttaa luottavaisen ja läheisen uskonsuhteen Kristukseen. Conformitas Christi toteutuu nyt siten, että Jumalan hyvyys ja armo pukevat ihmistä Kristuksen kaltaisuuteen.

Lutherin kilvoittelevassa uskossa parannus on poistettu pelastustienä; toisaalta hän on antanut sille kristillisen elämän pysyvänä tilana suuren vakavuuden. Parannuksella on teosentrinen merkitys. Jumala tekee työtään ihmisessä. Ihminen ei suorita rangaistuksen pelosta mitään, vaan kasvaa lapsen suhteessa Isään. Coram Deo kuvaa myös elämää Jumalan kasvojen edessä.

Sanan vaikuttama usko luo vapaita, maailmasta riippumattomia ihmisiä, jotka elävät Kristuksen vanhurskaudesta. Tästä nousee niin esirukous kuin myös moni käytännön palvelutyökin. Lutherin viitoittamassa elämänihanteessa yhtyvät näin sisäinen ja ulkonainen, Kristuksen seuraaminen sisäisessä uskonkilvoituksessa (conformitas-kristillisyytenä) ja toisaalta ulkoisessa arkielämässä. Luther ei näin erottanut hengellisiä asioita niin tavallisen tuntuisesta elämästä esimerkiksi perheen tai työn parissa.

Ihannekuvassa on täydellinen, horjumaton rauha ja riippumattomuus Jumalassa ja samalla halu palvella lähimmäistään maailmassa. Tämä ihannekuva tai malli on hyvä nähdä taustalla, vaikka se tuntuukin toteutuvan usein kovin heikkona. Kun työ on Jumalan, niin tämä ihannekuvakin tuntuu turvalliselta.

Voimme vielä muistuttaa itseämme siitä, että myös sairasvuoteella tai vanhuudessa, muiden palveltavana ollessa, toteutuu tämä hengellinen conformitas-ajatus. On niin paljon salattua ja ihmisen mittapuille näkymätöntä. Ihmisen elämä ei mene hukkaan, vaikka hän joutuisi olemaan koko elämänsä muiden hoidettavana. Hänen palvelutehtävänsä saattaa olla juuri siinä. Ja conformitas-kristillisyyden ajatus on mitä koskettavimmalla tavalla läsnä juuri siellä, missä ihminen on heikko.

Conformitas-kristillisyys on kokemusperäistä kristillisyyttä, jolle on vierasta yhtä hyvin kangistuminen puhdasoppisuuteen, jossa elämän sykinnän on korvannut älyperäinen, kuollut usko, kuin myös sellainen sosiaalisen kristillisyyden linja, jossa ihmisen oma ulkonainen touhu on tullut Jumalan pelastavan ja kasvattavan työn tilalle.

Tähän viimeiseen osaan kirjoitin paljon myös sellaista, minkä itse olen ymmärtänyt runsaan Lutherin opetuksista kummunneen kirjallisuuden äärellä.  Viiden artikkelini kappalejako ei ole sama kuin kirjassa Conformitas Christi -ajatus Lutherin teologiassa.

Ceta Lehtniemi

Conformitas Christi -ajatus -rukouksesta

Martti Luther tekee rukouksenkin alueella selkeän eron suhteessa mystiikkaan. Hän on nähnyt, että mystillinen rukous perustuu hurskaan ihmisen kaipaukseen saada yhdistyä äärettömään. Mystillinen rukous on taidokkaasti valmistettu käyttäen meditaation hienoa psykotekniikkaa.

Vastakohdaksi mystilliselle rukoukselle Luther nimesi profeetallisen rukouksen. Tässä on olennaista se, että rukous kumpuaa sydämen syvästä hädästä ja pyrkimyksestä pelastuksen ja armon osallisuuteen. Profeetallinen rukous puhkeaa liikuttuneen sielun tiedottomista syvyyksistä.

Mystillinen rukous on hiljaista pyytelemistä, katselemista ja nauttimista. Profeetallinen rukous on intohimoista huutamista tai huokaamista, hillitöntä valitusta ja rukousta. Mystillinen rukous on hengen juhlallista kohoamista korkeimman hyvän puoleen -profeetallinen rukous on usein yksinkertaista sielun järkytystä.

Mystillinen rukous on pitkällistä, asteittaista kiipeämistä Jumalan näkemisen ja katselemisen korkeuksiin – profeetallinen rukous on myrskyistä hakeutumista Jumalan isänsydämelle. Lutherin rukous edustaa mahdollisimman tyypillisesti viimeksimainittua, profeetallista linjaa. Tällainen rukous on usein kuin avunhuutoa. Myös masennuksen hetkinä, jopa täysin toivottomana, se kuitenkin yhä uudelleen vetoaa Jumalan armoon ja lupauksiin.

Lutherin kirjoittaessa rukouksesta, siihen liittyvät sekä aktiivinen puoli että passiivinen puoli. Kyse on siitä, että ihmistä kehotetaan rukoilemaan. Ihminen saa ottaa tämän vastaan ikään kuin käskynä, ja tällöin ei pidä ajatella, että hän olisi jotenkin arvoton tai kelpaamaton rukoukseen. Luther ei myöskään kiellä valmiiden rukousten käyttöä. Siitä ei ole kysymys. Erityisen arvokas rukous on Isä meidän -rukous.

Rukouksen passiivisuus ilmenee erityisesti siinä, että alkusysäys rukoukseen tulee ihmisen ulkopuolelta. Jumala itse antaa kaipauksen rukoilla, ja vaikuttaa kääntymistä puoleensa. Hän itse on myös uskon lahjoittaja.

Luther arvostaa lyhyitä rukoushuokauksia. Tämä voi ilmentää yhtä mittaa salassa tapahtuvaa Kristus-yhteyttä. Tästä nousee myös ajattelu ”käsi työssä, sydän rukouksessa”. Kristityllä on sydämessään rukouksen henki, Pyhä Henki. Rukoilijan ei tarvitse katsoa omiin taitoihinsa tai voimiinsa, vaan hän saa vedota Kristuksen uskollisuuteen ja työhön puolestaan. Myös kiitos voi kummuta tästä läheisestä yhteydestä.

Itsensä ehkä huonoksi tunteva rukoilija voi luottaa siihen, että Jumala on armahtava ja lastaan kuuleva Isä. Näin rukouksesta ei tule jotain kummallista tai liian ylevää tavoitteiltaan. Se saa olla lyhyitä huokauksia tai lauseita arjen keskeltä. Silloin saa luottaa, että sanaton tuska, tai sairauden tuoma uupumus hajanaisine ajatuksineen, on arvokasta rukousta pyrkiessään tarttumaan Jumalan armoon ja lupauksiin.

Ceta Lehtniemi

Conformitas Christi -ajatus -risti keskiössä

Lutherin edustama conformitas Christi -ajatus on hyvin Kristus-keskeinen. Läpi elämänsä Luther teroitti, että Kristuksen elämä oli täynnä ristiä ja ahdistusta, ja että kristitty joutuu siitä kaikesta myös osalliseksi. Tämän piirteen mukaan hänen teologiaansa on luonnehdittu ristin teologiaksi.

Luther asetti vastakohdiksi ristin teologin ja kunnian teologin. Jälkimmäinen ei tunne Kristusta, ei kärsimyksiin salattua Jumalaa. Hän pitää töitä kärsimystä, kunniaa ristiä, voimaa voimattomuutta ja viisautta hulluutta parempana.

Mystiikassa ristillä ja ristin teologialla oli usein vain tekninen merkitys itsensätyhjentämisen välikappaleena. Lutherille risti oli pelastuksen objektiivinen perustus, ja ristin teologia jotain hyvin reaalista ja kristityn elämän säännölliseen kulkuun kuuluvaa. Ja kuitenkin tässä on aina salattu puolensa. Itselleni tässä on merkitsevintä itse Kristuksen uskollisuus, ja mahdollisuus luottaa Taivaallisen Isän ymmärrykseen ja asioiden hallintaan, sekä siihen, että häneltä tulee voima kaikkeen tarvittavaan. Näin ahdistus ja vaikeat ajat saavat hengellisen tarkoituksen, ja koen olevani turvassa.

Vaikka Luther on korostanut kristityn kärsimyksen- ja kohtalonyhteyttä Kristuksen kanssa, on hän voimakkaasti painottanut sitä, ettei Kristuksen ja meidän kärsimisellämme ole sovitusopillisessa mielessä mitään tekemistä toistensa kanssa. Edellinen on taivaallista, jälkimmäinen maallista. Edellinen vaikuttaa kaiken. Pelastus on aina yksin armosta.

Lutherin conformitas Christi -ajatuksen perustavana aineksena ovat Raamatun ja erityisesti Paavalin sanat uskonasioiden salatusta luonteesta ja Kristus-yhteyteen kuuluvasta rististä ja kärsimyksestä. Esimerkkejä näistä raamatunkohdista: Jes. 45:15, Hes. 32:7, Room. 1, 1 Kor. 1:21, 3:18, Gal. 2:20, Kol. 3:3. Edelleen Matt. 10:38 ja Mark. 8:34 Jeesuksen sanat itsensä kieltämisestä ja ristin ottamisesta. Galatalaiskirjeen selityksessä Luther sanoo Kristuksen ristin tarkoittavan kaikkia niitä ahdistuksia, joita seurakunta Kristuksen tähden kärsii.

Ihmisen turmeltuneen luonnon tähden Jumalan täytyi tulla salatuksi Jumalaksi, joka näyttäytyy ihmiselle syvimmän olemuksensa vastakohtana. Nimitystä ”vieras työ” Luther käyttää syystä, että siihen sisältyvä, hädässä ja ahdistuksessa järkyttävänä koettava Jumalan viha ei tunnu sopeutuvan Jumalan rakkauden majesteettiin. Sen sijaan kaikki, mikä liittyy armahtamiseen, on Jumalan ”omaa työtä”. Nämä puolet näkyvät ennen muuta Kristuksen elämässä ja kuolemassa.

Kristuksen muotoa on hiomassa ennen kaikkea todistajakärsimys ja marttyyrius, kiusaukset sekä rukousahdistus. Vainon syynä Luther pitää itse evankeliumia, jota vihollinen ei voi sietää. Jumala tekee omaa hyvää työtään Henkensä kautta kiusatussa kristityssä. Usein meiltä riisutaan inhimilliset arvot tai tuet. Ihminen on avuttomana ja turvattomana Jumalan kasvojen edessä. Ja kuitenkin näin kokiessaan hän on mitä parhaimmassa turvassa kaiken aikaa.

Luther joutui hengellisessä elämässään kilvoittelemaan tuon tuostakin suuressa pimeydessä ja haparoimaan evankeliumin valoa, niin kuin hän ei olisi koskaan aikaisemmin sitä nähnyt. Jos koemme jotain tämän kaltaista, niin emme todellakaan ole yksin kokemustemme kanssa.

Usein tulemme kiusatuksi jopa Jumalan sanan äärellä itse kiusaajan nostaessa lain ylitsepääsemättömän kovana eteemme. Milloin nousee uskon vähäisyys, milloin synnin suuruus  syytöksenä eteemme. Juuri tällöin jää ainoaksi mahdollisuudeksemme turvata yksin Kristuksen sovitustyöhön puolestamme. Armo kirkastuu näin jälleen, ja saamme lohdun. Opimme erottamaan lain ja evankeliumin toisistaan.

Ceta Lehtniemi

Conformitas Christi-ajatus -taustoja

Conformitas Christi -ajatus liittyy läheisesti Kristuksen seuraamiseen, sen yhtenä alakäsitteenä. Jos asiasta kirjoitettaisiin hyvin laajassa mielessä, siihen kuuluisi koko kristillinen elämä; sekä yksilön kilvoitus Jumalan edessä, että hänen toimintansa yhteiskunnassa ja perhepiirissä. Lutherinkin mukaan Kristusta on seurattava käytännössä, ”im Beruf”. Tämä kaikki menee kuitenkin pääasiassa sosiaalietiikan piiriin. Conformitas Christi -ajatus käsitteenä johdattelee meidät individuaalietiikan pariin ja asian suppeampaan käsittelyyn. Itse vielä karsin asioita siten, että sielunhoidollinen näkökulma nousee vahvasti esiin. Historian jätän vähemmälle.

Kolme ensimmäistä evankeliumia esittelevät Jeesuksen seuraamisen hyvin yhteneväisellä tavalla. Jeesuksen kutsu on kova ja ankara sitä vastusteleville, mutta sitä totteleville on hänen kuormansa keveä ja ikeensä suloinen. Jeesuksen seuraaminen on tässäkin armon tuoma lahja. Seuraaminen käsitetään yleensä Jeesuksen mukana kulkemisena. Johanneksen evankeliumissa sisältö avautuu enemmän käsittämään sisäistä uskon- ja rakkaudenyhteyttä Hyvään Paimeneen, joka on ensin rakastanut antaen henkensäkin lammastensa edestä.

Paavalin uskonnollisen ajattelun lähtökohtana on Jumalan paradoksaalinen armo Jeesuksessa Kristuksessa. Jumala vanhurskauttaa jumalattoman (Room. 4:5). Kristus esitetään Paavalin kirjeissä niin lahjana kuin esikuvanakin. Toisaalta Paavali kuvaa tavattoman läheistä ja erottamatonta yhteyttä Kristukseen. Tämän laajahkon alueen jätän nyt omassa käsittelyssäni lähes syrjään.

Kristuksen seuraamisen ymmärtämisessä ja conformitas Christi -ajattelussa tapahtui suuri muutos siirryttäessä apostolisten isien aikaan. Tuolloin tapahtui oikeastaan hengellisen sisällön köyhtymistä ja kangistumista sekä lakiuskonnon ja moralismin voittoa lunastususkonnosta. Kristuksen merkityksen ymmärtämisessäkin tapahtuu käänne epäevankeliseen ja lainomaiseen suuntaan. Näin vahvasti voi todeta, kun asettaa vertauskohdaksi Paavalin kirjeissä ja evankelisessa uskossa ilmenevän uskonkäsityksen.

Apostolisten isien aikaan käsitetään vanhatestamentillisen hengen mukaisesti kristinusko lähinnä lakina, ”Herramme Jeesuksen Kristuksen uutena lakina”. Christus exemplum eli Kristus esimerkkinä tulee tärkeämmäksi kuin Christus donum eli Kristus lahjana. Apostolisten isien kristillisyys edustaa pitkälti imitatio-hurskautta. Kärjistyneimmillään voidaan ajatella, että Kristuksen synnitön elämä ja olemus on tällöin kuin äärettömän kova ja ankara laki edessämme. Emme voi elää kristittyinä pyrkien täyttämään täydellistä Kristuksen lakia tai matkimalla itse Jumalan Poikaa.

Olennaista kaikessa imitatioon pohjaavassa kristillisyydessä on se, että ihminen toimii ja Kristus on syrjässä. Tämä voidaan sanoin ilmaista kyllä, että ihminen jättää Adamin ja tarttuu kiinni Kristuksen pyhyyden seuraamiseen. Ihminen on tässäkin toimija. Ihminen toteuttaa hengellisiä harjoituksia. Ihanteeksi nousee ehkä askeettisuus, ehkä jopa aktiivisuus jollain suorittamisen alueella.

Jätän väliin pitkän jakson kirkkohistoriaa, munkkielämän kuvauksia ja kirkon opettajien teologisia löytöjä. 1300-luvulla alkaa näkyä enemmän conformitas Christi -ajattelua. Synnin alkujuurena on tuon ajan suurilla mystikoilla ”concupiscentia”, joka tarkoittaa itsekästä ylpeyttä.    Ongelmana on edelleen se, että itsekkään tahdon kuolettaminen ymmärrettiin tuolloin lähes yksinomaan ihmisen omana aktiivisena ponnisteluna.

Ennen kuin mystikko saavuttaa päämääränsä, ekstaattisen suloisuuden tai ”Kristuksen kaltaisuuden”, hän joutuu kokemaan täydellistä lohduttomuutta, ”synkän yön”, erämaan tai kuivuuden. Näihin vaikeisiin tunteisiin tarjottiin usein myös hyvin viisasta sielunhoidollista apua. Tätä saattoi olla kehotus jättäytyä Jumalan armahtavaisuuden, lempeyden ja huolenpidon varaan. Saatettiin kehottaa katsomaan Kristuksen haavoihin, ja näkemään niissä pelastuksen.

Kilvoitellessaan armollisen Jumalan löytämiseksi Luther pyrki toteuttamaan kirkkonsa edustamaa askeettis-mystistä täydellisyysihannetta, joka liikkui Kristuksen esikuvallista merkitystä korostavalla imitatio-linjalla. Myöhemmin, kun hänen teologiset näköalansa alkavat seestyä reformatorisen päälöydön valossa, yhteys mystiikkaan vähän kerrassaan katkeaa.

Tässä yhteydessä en käsittele rajan vetoa mystiikan suuntaan. Siinä on kovin monia vivahteita. Sen sijaan pidän tärkeänä sitä, että Luther reformatorisen löytönsä jälkeen hahmottelee kristillisen elämän päälinjat kristologiasta käsin. Tällöin conformitas Christi -ajatus asettuu tavallisen kristityn arkeen ja elämän tuomiin haasteisiin. Meillä saa olla taustalla lapsekas ja yksinkertainen usko Kristuksen sovitustyöhön ja luottamus sanaan. Jumala itse toteuttaa meissä hyvän työnsä.

Lutherin pääsyytös munkki-ihannetta vastaan oli se, että tämä väärin ymmärretty Kristuksen seuraamiskäsitys vaarantaa vanhurskauttamisopin. Yksin Kristus on vanhurskauttaja, munkkisääntöjen noudattaminen ei auta tässä kysymyksessä. Olennaisimmaksi asiaksi jää conformitas Christi -ajatuksessa se, että Jumala itse saa aikaan Kristuksen muodon ja hallitusvallan syntymistä ihmisessä. Tähän liittyy hyvin vahvana ajatus siitä, ettei ihmisen tarvitse joutua epätoivoon omien voimien loppuessa tai arjen haasteiden tuntuessa ylivoimaiselta.

Suuri arjen kysymys koskeekin sitä, että löytäisimme Raamatusta sanaa sekä lohduksemme että opetukseksemme. Saamme lukea äidinkielellämme tätä tärkeintä kirjaamme, mikä on kiitoksen aihe. Seurakuntayhteys ja ehtoollinen ovat myös meitä varten, samoin rikas hengellinen kirjallisuutemme. Omasta mielestäni paluu mystiikkaan voi hengellisessä mielessä luoda uusia ja tarpeettomia vaatimuksia sekavan ja synkretistisen aikamme ihmisille. Samoin kristillisen uskon perusta liukuu herkästi omiin suorituksiin ja vaatimuksiin. Lepoa ja selkeyttä on pikemminkin hyvä tuoda esille, ja jättää pois mystiset virtaukset tulevat ne mistä suunnasta hyvänsä.

Ceta Lehtniemi

Conformitas Christi -ajatus Lutherin teologiassa, Olavi Tarvainen, Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja XXXVIII, Helsinki 1943

Ensimmäinen kirjoitukseni, alkupohdintaa

Ensin ajattelin tehdä jonkinlaisen tutkielman aiheesta, mutta eihän minusta sellaiseen ole. Tuon mieluummin nyt esiin vapaasti ajatuksiani kirjan äärellä. Eli kirjoitan tabletilla lukiessani. Jätän viimeistelyn myöhempään, enkä pyri johdonmukaisuuteenkaan. Samoin kerron omia ajatuksiani, mitkä heräävät kirjan äärellä.

Käsite ”Conformitas Christi” tulee lähinnä Galattalaiskirjeen kohdasta 4:19: ”…kunnes Kristus saa muodon teissä”. Pohjimmaisena kysymyksenä myös tässä on: ” Miten löytäisin armollisen Jumalan?” Kristuksen muotoon pukeutumisen tarkastelu liikkuu läpi kirjan vanhurskauttamisopin kysymyksissä.

Vanhurskauttaminen on Lutherin mukaan se opinkappale, josta seurakunta syntyy ja jonka varassa se pysyy. Kyse on Lutherilla elävästä asiasta, ei muodollisuuksista tai vain opillisesta määreestä. Kirja keskittyy aluksi Lutherin ilmaisemaan Kristus-kuvaan sekä vanhurskauttamisen ja uuden elämän väliseen kiinteään yhteyteen Lutherin näkemyksissä.

Vanhaan imitatio Christi-ihanteeseen sisältyy lainomaisen, persoonattoman jäljittelemisen leima. Evankelista Kristuksen seuraamisen ajatusta ilmentää juuri spontaaninen conformitas Christi. Se merkitsee Lutherilla persoonallista kohtalon- ja kärsimyksenyhteyttä Kristukseen. Tämän ajatuksen näemme jo evankeliumeissa, mutta hyvin kirkkaana Paavalin opetuksissa.

Kyse on myös vapaasta ja voimakkaasta liikkeelle panevasta motiivista, kun kaiken lahjoittajana on Jumala. Kaikki lepää Jumalan oman uskollisuuden ja työn varassa. Tässä korostuu ja selventyy ajatus Kristuksesta meille annettuna lahjana. Se sulkee pois oman tekojemme tien, kun on kyse pelastuksesta. Myös tämä kokonaisuus, joka ilmaistaan sanoilla conformitas Christi lepää täysin Jumalan teon varassa. Aiheeseen liittyy tietty passiivisuus ihmisen puolelta, ja sen vuoksi kirjassa tarkastellaan melko laajasti tätä puolta.

Kirja käsittelee myös ajatusta ”Jumalan vieras työ” ja ”Jumalan oma työ”. Mielestäni tämä käsittely tuo hyvin lähelle sen, että Jumala on läsnä kaikissa kärsimyksissämme. Saamme ottaa kaiken vastaan Jumalalta. Hän tietää mihin mitäkin elämässämme tarvitaan. Luottamus  Kristuksen sovitustyöhön ja kaikkivaltiaaseen, rakastavaan ja uskolliseen Jumalaan, Isäämme, kasvaa tämän teologisen kirjan äärellä.

Ceta Lehtniemi

Jumalan armo ja laupeus Kristuksessa. Raamattuluennon tapainen puhe, äänitetty kotona ja yhdistetty videoihin.

Armoa ja lepoa opettelemassa

Kuuntelin ja katselin tämän oman YouTube -videoni. Hämmästyin maisemien levollisuutta ja yksityiskohtien kauneutta. Puheeni oli myös hyvin omakohtaista ja Raamatun äärellä elettyä. Tuossa uskalsin kuvata armoa siten kuin itse olin saanut siihen ymmärrystä sanan, Lutherin ja Risto Santalan kirjojen, ja jopa taiteen kautta. En ole Raamatun tuntija, en teologi, en saarnaaja, en johtaja. Olen eräs nainen, joka on omalla tavallaan oppinut ja ymmärtänyt hengellisiä asioita. En pyydä suurta tilaa itselleni. En kaipaa julkisuutta, en oppiarvoa, en kiitosta. Etsin paikkaa jakamiselle, koska ilman sitä jotenkin kuihdun ja etäännyn tärkeimmästä, Kristuksen ja sanan läheisyydestä.

Voisinko silti ajatella toisin päin? Nyt vain pysähtyisin, olisin, enkä jakaisikaan mitään.

Katseluuni ja kuunteluuni kaikui myös taustalta, sisimmästäni, monet vaikeat asiat. Tämän YouTuben puhuin kotonani suppeista muistiinpanoistani. Saman olin jo puhunut eräässä tilaisuudessa julkisesti, suunnilleen saman. Kaikki oli tuolloin hankalaa, tilojen löytäminen, apukäsien saaminen, ja myös puheeni äänitys lopulta epäonnistui. Tämä johti siihen, että puhuin kotona sanelulaitteeseen talteen puheeni. Nîmesin sen jo tuolloin ”raamattuluennon tapainen puhe”. Ilman näitä vaikeuksia en olisi puhunut kotonani, enkä olisi yhdistänyt puhettani videoihin. Ilman mukana oloa järjestössä en olisi pyrkinyt parhaani mukaan valmistelemaan puhettani.

On tavallaan niin äärettömän hyvä olla irti entisestä. Edelleen arastelen tulla yhdistetyksi mihinkään seurakuntaan tai järjestöön. En kiellä taustojani, en sitä mistä olen saanut oppia, ja missä olen saanut olla mukana. En kiellä tämän hetken yhteyksiäni, enkä niitä mihin kaipaan mukaan. En vain tahdo mitään väärinkäsityksiä, enkä tahdo kantaa mukanani muiden taakoiksi yhtään mitään. Tahdon kulkea itsenäni, ja mieluiten jopa esittäytymättä. Pelkään ehkä eniten sitä, että olen jotenkin vahingoksi yhteyksille, mitä niin kovasti etsin ja kaipaan.

Olen mielelläni antanut kirjojani ja korttejani seurakuntiin ja järjestöihin, eli kuitenkin olen esittäytynyt myös niiden kautta. Kyse on ollut jostain mukaan tulon arkuudesta, jakamisen halusta, ehkä pyrkimyksestä päästä sisään toimintaan tätäkin kautta. Nyt olen ajatellut lopettaa tämän tapani toimia. Voisi olla syytä olla mukana ihan itsekkäästi saamassa muilta, palveltavana.

Jatkossa varmaan puhun kotona, ja teen kotona minkä teenkin. Teen ehkä kirjoja ja kortteja, kenties jotain muutakin? Tai sitten en tee enää yhtään mitään. Ehkä olen vaan. Pyydän saada kulkea valmistetuissa teoissa, ja se voi olla tällä hetkellä sitä, etten tee mitään näkyvää. Nyt on muutoksen aika. En enää välitä siitä mitä ihmiset sanovat, siitä mitä saan olla tai tehdä. Jaan omilla sivuillani ja omin käsin, omin varoin, sitä mitä koen jaettavaksi saavani. Tai sitten en enää jaa mitään. Ehkä olen päinvastoin saamassa myös omilta sekä toisten sivuilta.

Onhan meillä lupaus siitä, että saamme olla kuin oksia viinipuussa, Jeesuksessa. En päästä tähän väliin ketään. Minun ei tarvitse päästää, enkä saa päästää. Ja saan elää anteeksiantamuksesta. En tahtoisi päästää väliin edes omaa murehtimistani. Tämä tarkoittaa suuntaan ja toiseen armon varassa elämistä. En tahdo enää muistella menneitä. Ne ovat niin pieniä asioita. Kaikki yhdessä on ollut vaikuttamassa Jumalan johdatuksessa. ”Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat”. Tämä on mielestäni sitä, että tahtoo elää rakastavan Jumalan yhteydessä; ei ole kyse oman rakkauden määrästä. Opettelen ottamaan aikaa ja tilaa Jumalan kasvojen edessä hiljentymiseen.

Ceta Lehtniemi

Eilen 19.10.2017 kävin ostamassa itselleni elämäni ensimmäisen tabletin. Huomaan tämän olevan noin neljä kertaa puhelimeni kokoinen ja ihan samanlainen kuin puhelinkin, vaan ilman sitä puhelinta.

Ladattuani oman e-kirjani ”Virvoita sanallasi”, aloin katsella youtubejani. Useimpien katsomisesta oli kulunut jo vuosia. Nostin tähän yhden esille, ja kirjoittelen uudella laitteellani mukavasti Lohjan kodin sohvalla.

Juuri tänään on tuntunut siltä, että huudan Herraa jostain syvyydestä. Ei olo ole huono varsinaisesti, ehkä enemmänkin on kysymys jostain muusta. Pikemminkin voisin sanoa, etten tiedä mitä kysyn, kaipaan tai rukoilen.  Minä odotan, että Herra tietää. Toivon hänen voivan tarkata rukoustani siten, että siitä voisi kuulla tarpeeni, ymmärtää esirukoukseni ja antaa johdatusta. Jospa Hän saisi selvää.

Tahdon vakuuttaa itsellenikin, ettei Jumala pidä mielessä syntejäni. Hän on valmistanut anteeksiannon Pojassaan. Tarvitsen tätä vakuutusta jo sen vuoksi, että rukouksenikin nousee kuin jostain usvan keskeltä. Odotan. Tiedän kaiken tulevan selkeäksi, kirkastuvan ajallaan.

Mökkikausi on lähes lopullaan. En tiedä minkä parissa jatkan. Akvarellimaalauksesta olen myös kiinnostunut. Samoin minulla on paljon valokuvia kortteihin ja kirjoihin. Kun järjestelee kuvia tietokoneella, voi syntyä uusia ajatuksia. Kaiken askartelun keskellä voi huokailla hyvän Jumalan puoleen. Kaikki on kuin kesken, ja olen matkalla vain. Odotan.

Ceta Lehtniemi

Seitsemän katumuspsalmia, Ps. 32

Selityksineen, Martti Luther, Suomennos on Wilhelm Malmbergin, painovuosi 1897

Toisena psalmina kirjassa on psalmi 32.

Laitan siitä joitain otteita, jotka ovat koskettaneet minua. Jatkan ehkä myöhemmin jollakin toisella psalmilla tästä samasta kirjasta. Säilytän tässä yhteydessä vanhan kieliasun.

Autuas on se, jonka teot ovat annetut anteeksi

Ikäänkuin sanoisi hän: ei kukaan ole vääryydestä vapaa, vaan ovat joka aika vääriä Jumalan edessä nekin, jotka harjoittavat itseään vanhurskauden töissä ja niin luulevat vääryydestä pääsevänsä; sillä ei kukaan kykene itse itseänsä irti päästämään. Siis eivät ole autuaita ne, joilla ei syntiä ole, taikka jotka itse neuvottelevat itsensä irti, vaan ainoasti ne, joille Jumala ne armosta anteeksi antaa.

Jonka synnit peitetyt ovat

Ei kukaan ole myöskään vapaa pahoista teoista, jotka Jumala meissä kaikissa aivan ilmeisesti näkee. Mutta autuaat ovat, joille Hän ne peittää, ei tahdo nähdä, ei muistella, ei tietää, vaan perinpohjin armosta anteeksi antaa. He ovat sellaisia, jotka eivät itse niitä peitä, eivät itse itsellensä anteeksi anna ja unhota, vaan soimaavat, tietävät, muistelevat ja rankaisevat.

Ohitan joitain jakeita ja siirryn seuraavaan:

Minä neuvon sinua ja osoitan sinulle tien, jota vaellat

Tien, jolle minä sinua tahdon. Sinä rukoilet, että minä pelastaisin sinut; älä vaivaa itseäsi, älä sinä opeta minua, älä opeta itseäsikään, jätä itsesi minulle, minä tahdon olla mestarina sinulle riittämään asti, minä tahdon sinua taluttaa tietä, jota vaeltaessasi olet minua miellyttävä.

Sinusta näyttää, että asia on pilalla, kun se ei mene niinkuin sinä ajattelet; sinun ajatuksesi on vahingoksi sinulle ja esteeksi minulle. Sen täytyy mennä ei sinun ymmärryksesi mukaan, vaan ymmärryksesi yli; paina itsesi alas ymmärtämättömyyteen, niin minä annan sinulle ymmärrykseni.

Ymmärtämättömyys on oikea ymmärrys; kun et tiedä, mihin menet, se on oikea tapa tietää, mihin menet. Minun ymmärrykseni tekee sinut aivan ymmärtämättömäksi. Niin lähti Abraham pois isänmaastansa, eikä tiennyt mihin. Hän antoi itsensä minun tietämiseni varaan ja antoi oman tietämisensä mennä, ja on tullut oikeaa tietä oikeaan loppuun.

Katso, se on ristin tie, sitä et sinä pysty löytämään, vaan minun täytyy sinua taluttaa niinkuin sokeaa; siis et sinä, ei kukaan ihminen eikä yksikään luotu, vaan minä itse tahdon sinulle opettaa Henkeni ja sanani kautta tien, jota sinun pitää vaeltaa. Ei työhön, jota sinä valikoit, ei kärsimiseen, minkä sinä keksit, vaan siihen, joka vastoin sinun valikoimistasi, ajatustasi, haluaksesi osaksesi joutuu. Tule jälessä sinne, minne minä kutsun, ole siellä koululaisena, silloin on aika, mestarisi on silloin tullut, älä ole silloin hevonen eli järjetön eläin. Jos seuraat minua ja hylkäät itsesi, niin huomaa nyt:

Minä johdatan sinua minun silmilläni

En tahdo sinua hyljätä, et sinä vajoa, en tahdo sinua unhottaa; omien silmiesi tulee olla itseesi nähden suljettuina, sentähden että minun silmäni valvovat sinun ylitsesi.

Etkö ole lukenut: Herran silmät ovat vanhurskasten puoleen? ja vuori Moria merkitsee: Dominus videbit (Herra on katsova), epäilemättä että minä yksin olen sen katsova, samaten kuin minä katsoin Abrahamin eteen siellä, missä hän ei ollenkaan eteensä katsonut. Tämä lyhyesti ei ole muuta, kuin että Jumala tahtoo meiltä oikeaa, yksinkertaista uskoa sekä lujaa luottamusta, uskallusta, toivoa.

Ceta Lehtniemi